Susa kertoi kauniisti vammaisen lapsen herättämistä tunteista. Muista en tiedä, mutta itse en yleensä tunne sääliä yhtään mitään kohtaan, sillä minusta sääli on turha tunne. Voi, älkää taas käsittäkö väärin!! Säälillä vaan ei saada aikaiseksi mitään, se ei auta ketään!!
Mutta ollaan matkakertomuksissa.
Minun matkani ei liity vammaiseen lapseen, menetyksiin ja uuden rakentamiseen kylläkin.
Kun olin nuori, ajattelin että kun aika on kypsä ja minulla ikää tarpeeksi, matkustan Amerikkaan. Uhitellen ja ovet paukkuen, näyttävästi isolla laivalla lähtisin.
En ennättänyt amerikan reissua kunnolla edes suunnitella, kun yllättäen minut nakattiin pakettiauton takakonttiin, jossa ei ollut ikkunoita. Kun minut päästettiin ulos, olinkin joutunut perheeni kanssa Neuvostoliittoon.
Olimme järkytyksestä mykkänä.
Asiasta nousi uutisotsikot valtakunnan lehtiin. Ihmiset kuhisivat, juorusivat, olettivat ja syyttivät meitä: oma vikanne, omaa aikaansaannostanne nyt tämä Neukku-matka. Siinähän nyt olette. Minulle tultiin sanomaan päin naamaakin selityksiä ja syitä siitä, miten ja miksi olemme siellä. Ne olivat ihan vääriä. En jaksanut selitellä, sanoin vain ettei se noin ole. Ihmisten kovuus, kylmyys löi kasvoille. Se oli jotain semmosta, mitä en ollut aiemmin tajunnut olevankaan. Ja siihen päälle se pakettiautomatka ja päätyminen neuvostoliitton.
Mutta uudessa maassa päätimme koko perheen kesken, että tästä on nyt jatkettava eteenpäin. Itku ei auta. Tässä ollaan ja tästä mennään vain eteenpäin.
Tämäkin oli väärin, minun rauhallisuuttani uudessa tilanteessa ihmeteltiin.
Sisältä olin aivan rikki, yksin, ja valtavan ahdistunut. Tilannetta oli mahdoton käsittää todeksi.
Aloin siis rakentamaan ja elämäänelämääni siellä Neuvostoliitossa. Kait siellä kaunista oli,kaiken pohjalla oli minulla ahdistus ja ikävä aikaan ennen pakettiautoon nakkaamista j ihmisten kylmyys tyrmistytti, en luottanut kehenkään.
Ehkä olisin sopeutunut paremmin, jos olisin kohdannut aitoa välittämistä, ymmärrystä, tukea ja empatiaa.
10 neuvostovuoden jälkeen tajusin, ettei sinne ole pakko jäädä, voin lähteä pois!!
Muutin Moskovaan. Mutta ei se oikein ollut minun paikkani. Tajusin, ettei Amerikka ole enää mahdollista, mutta muualle kyllä pääsisin, koko maapallo on periaatteessa valintoja täynnä.
Laitoin hakemukset Ranskaan ja Englantiin. Ranskaa toivoin, Pisteet riittivät Englantiin ja minut lopulta valittiin sinne. Olin tohkeissani. Olin aivan varma että tulen viihtymään siellä, kaikki on minusta itsestäni kiinni.
Vastaanotto Englannissa oli tyly. Ihmiset eivät halunneetkaan minua sinne. Kulttuuri oli yllättävän toisenlainen. Enhän minä neuvostoliittolainen pohjimmiltani ollut, en oikeastaan edes moskovalainen, olin vain elänyt siinä, silti lähtökohta-kotimaahanikin verrattuna Englanti oli yllättävän vieras paikka. Mutta sielä nyt elettiin, asuttiin.
Ajan kanssa aloin viihtyä paremmin.
Kun tuli mahdollisuus muuttaa, tartuin tilaisuuteen. Paikka olisi ollut Luxemburg. Kävin siellä. Yllättäen se toi mieleen ajan ennen pakettiautoa. En halunnut sitä, se ahdisti liikaa. Matka peruttiin.
Mutta muutto Saksaan onnistui. Pääsin pois Englannista. Saksa näytti just siltä mitä olin sen aina ajatellut olevankin. Muisto neuvostoliitosta, pakettiautosta ja ajasta ennen sitä alkoi hälvetä ja ennenkaikkea ahdistus kokemasta.
Löysin Saksasta paljon semmosta mitä en Englannissa olisi uskaltanut etsiä.
En koskaan haaveillut Italiasta. Ihmiset siitä puhuivat paljon, luin artikkeleita, katsoin kuvia, mutta minä en ajatellut että Italiaan asti onnistuisin. Ei minulla olisi edellytyksiä sinne.
Hollannista olin lukenut, nähnyt, kuullut. Toivoin ettei koskaan tarvitsisi sitäkokea, en pystyisi enää tuon neuvostoliiton jälkeen, en jaksaisi millään enää. Englannissa ja Saksaan muutossakin jopa oli ollut ikäviä kokemuksia mukana, Hollantiin olisin kuollut.
Tuossa matkani varrella maailmaa kiertäessä, ja vielä Saksassakin minulla oli kyllä mahdollisuus kokea pieni kotimaanmatka (silloisessa kotimaassa, ensin neuvostoliitossa ja sitten saksassa) pieneen, keskivertokaupunkiin. Vasta Saksassa ymmärsin mitä ihmiset tarkoittavat kun puhuvat Italian-kokemuksistaan. Silti en tavoitellut Italiaa, vaan saksalaista pikkukaupunkia, semmosta keskivertokokoista.
Tämä ei ole yhtä kaunis matkakertomus kuin Italian ja Hollannin tarinat, tämä onkin heitetty ihan tästä vaan takataskusta.
Nyt asun Saksassa, ja osaan nauttia näistä keskivertokaupunki-kokemuksistani. Viihdyn täällä. Olen täällä ollessa kyllä joutunut purkutuomiotalon alta pakoon, mutta selvisin siitä. Päätin, että selviän, sillä selvisin siitä pakettiauto-ja neuvostomatkakokemuksestakin.
Toivon, etten ikinä niin omahyväiseksi tulisi, että alkaisin tuomitsemaan ihmisiä heidän valintojensa ja elämänsä ratkaisujen perusteella, koska kuitenkaan en tiedä tarpeeksi taustoja.
Ja aina kun luen isoja otsikoita, kun ihmiset kahvitauollaan juoruavat jonkin heille tuntemattoman perheen ja ihmisen kohtalosta, poistun paikalta sanoen, ettemme me tiedä taustoja. Muistan miltä se tuntui, ja vaikka asianosainen ei ole kuulemassa "miten se nyt sillä tavalla ja olikohan se nyt noin ja siinä on varmasti tommonen taustajuttu.." kauhisteluja, en osallistu niihin, minulla ei ole oikeutta.
Pakettiautomatka riitti.
Toivon, että omat lapseni voivat tehdä matkan amerikkaan, jos he niin haluavat. Neuvostoliittoa en toivo kellekään, en puolaa, en venäjää, en mitään vastaavaa.
Hollannissa voi selvitä, sillä rinnalla on myös, mutta neuvostoliitosta ei välttämättä selviä, sillä ihmiset ovat raadollisia.
