Jos äiti on yksinäinen, tuleeko lapsistakin yksinäisiä?

Meillä ei siis ole tuttuja tai kavereita nykyisessä asuinpaikassa, ja itse olen huono ja laiska tutustumaan uusiin ihmisiin. Ollaan oikeastaan aina lasten kanssa keskenään, leikkipuistoissa ja retkillä ym käydään mutta keskenään. Vanhin 5v käy kerhossa kyllä, ja perhekerhossa käydään jonkin verran mutta en osaa siellä tutustua keneenkään niin paljon että tulisi kyläilytuttuja. Vanhin pyytää joskus että lähdettäisin jonnekin leikkimään mutta kun ei ole minne lähteä. Tuleekohan noistakin aikoinaan yksinäisiä, vai saakohan ne koulussa sitten kavereita. Vai meneekö nää kaverijututkin niin että ensin pitäisi tuntea ne vanhemmat ja kuulua johonkin "piireihin" että lapsetkin hyväksytään..?

 

Ei pidä kuulua mihinkään piireihin lasten ainakaan täällä. Mulla ja miehellä on tässä kaupungissa molemmilla vain yhdet kaverit (töissä kyllä molemmilla paljon hyvää jengiä), kun kaikki muut ovat muuttaneet muualle. Silti meidän lapsilla on kavereita, pojalla eskarista mukaan tarttuneita ja ekaluokalta. Jos lapsi itse ei ole ujo, niin tuskin jää yksinäiseksi.

 

Min muksut on monta kertaa sosiaalisempia kuin mie.

 

Ei välttämättä. Mä oon aika epäsosiaalinen mut lapsukaisilla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää kavereita. Nyt kun kulkevat jo yksinään pihalla niin välillä tuntuu että kavereita on vähän liikaakin

 

Saattaa tullakin.

Toivottavasti ei kuitenkaan tule.

Lasten kaverisuhteiden kehittyminen vaatii kyllä joskus vanhempien panostusta asiaan.

 

Saattaa tullakin.

Toivottavasti ei kuitenkaan tule.

Lasten kaverisuhteiden kehittyminen vaatii kyllä joskus vanhempien panostusta asiaan.

Toivon niin kovasti että noista ei tule, itse en vaan osaa ystävystyä tai edes tutustua paremmin kenenkään kanssa. Nyt jo kyselen ja kyttään aina kun lapsi tulee kerhosta että onko leikkinyt itsekseen vai onko saanut leikkikaveria, ahdistaa.
Ollaan kohta muuttamassa uuteen asuntoon, toivon niin kovasti että lapset saisivat naapurustosta kavereita. Nykyisessä kodissa (omakotitalo) asuttu kohta seitsemän vuotta eikä olla oltu ihan missään tekemisissä naapureiden kanssa. Eipä noista ole kukaan kyllä meihinkään tutustumaan.

 

Min muksut on monta kertaa sosiaalisempia kuin mie.

samoilla linjoilla, itse olen kyllä seurallinen ja keskustelutaitoinen, mutta en ole se päällepäsmäri isommissa porukoissa, vaan paremminkin kuuntelijana taka-alalla. En myöskään viihdy juoruringeissä, joten tästä syystä varmaankin olen aika yksinäinen susi, mutta lapsilla kyllä kavereita, paitsi vanhimmalla, joka on syrjäänvetäytyväinen luonteeltaan. harmittaa tietysti, kun aina vain lasten kanssa, ja omalla porukalla kuljetaan matkoilla ja retkillä. Missäpäin ap asut, ja minkäikäiset lapset, jos vaikka ystävystyisimme?

 

voihan lasta kannustaa sosiaaliseen kanssakäymiseen (ja samalla siis sen treenaamiseen) ilman että itse joutuu alkamaan sosiaaliseksi.
käytte perhekerhossa / puistossa / lastentapahtumissa ja vinkkaat aina lapsellesi miten voisi ottaa muihin lapsiin kontaktia. "katoppas miten tuo tyttö laskee liukumäkeä, käyppä sinäkin koittamassa", "katsos kun nuo lapset tuolla potkii palloa, käypä kysymässä pääsisitkö mukaan" jne.

Toki noista harvoin jää sellaisia pidempiaikaisia ystävyyssuhteita jos ei useammin kohdata ensin sattumalta, mutta on hyvää harjoitusta kuitenkin esim. koulua ja luokkakavereihin tutustumista varten. Mutta vältä tuota 'kyttäämistä' (lapsen kuullen), paras kai olisi, että lapsen mielestä tutustuminen uusiin ihmisiin ja uusien kaverien kanssa leikkiminen olisi ihan luonnollinen juttu eikä jotain jota (äidin esimerkin mukaan) pitää kamalasti jännittää ja miettiä.

Kun se aika tulee, kannustat ulos leikkimään kavereiden kanssa, kutsumaan kavereita kylään teille jne. Ja varsinkin eskarissa & koulun alussa pitänee sen verran rohkaistua, että voi sopia kavereiden vanhempien kanssa kyläilyistä (itsehän sinne kylään ei tarvi lähteä, mutta moni pitää tärkeänä että ne ajat on vanhempien kesken sovittu).

 

Eipähän lapset missään tutustu kavereihin, jos ei äitikään. Tarhaan kunn vie kotiäitikin lapsensa, saavat ehkä kavereita, näin nykyään tehdään ja työssä käyvät kuljettavat vaikka linja-autoilla lapsensa kausa hoitoon ja yhtä pitkä matka takas työpaillaan. Illalla sama rumba.

 

voihan lasta kannustaa sosiaaliseen kanssakäymiseen (ja samalla siis sen treenaamiseen) ilman että itse joutuu alkamaan sosiaaliseksi.
käytte perhekerhossa / puistossa / lastentapahtumissa ja vinkkaat aina lapsellesi miten voisi ottaa muihin lapsiin kontaktia. "katoppas miten tuo tyttö laskee liukumäkeä, käyppä sinäkin koittamassa", "katsos kun nuo lapset tuolla potkii palloa, käypä kysymässä pääsisitkö mukaan" jne.

Toki noista harvoin jää sellaisia pidempiaikaisia ystävyyssuhteita jos ei useammin kohdata ensin sattumalta, mutta on hyvää harjoitusta kuitenkin esim. koulua ja luokkakavereihin tutustumista varten. Mutta vältä tuota 'kyttäämistä' (lapsen kuullen), paras kai olisi, että lapsen mielestä tutustuminen uusiin ihmisiin ja uusien kaverien kanssa leikkiminen olisi ihan luonnollinen juttu eikä jotain jota (äidin esimerkin mukaan) pitää kamalasti jännittää ja miettiä.

Kun se aika tulee, kannustat ulos leikkimään kavereiden kanssa, kutsumaan kavereita kylään teille jne. Ja varsinkin eskarissa & koulun alussa pitänee sen verran rohkaistua, että voi sopia kavereiden vanhempien kanssa kyläilyistä (itsehän sinne kylään ei tarvi lähteä, mutta moni pitää tärkeänä että ne ajat on vanhempien kesken sovittu).

Niin siis ei noilla lapsilla ainakaan vielä ole ollut kaveriongelmia, ei varmaan tuon ikäisillä monestikaan.Kaksi vanhinta varsinkin ovat todella sosiaalisia ja juttelevat ihan kaikkien aikuisten ja lasten kanssa, kolmas on sitten hitaammin lämpenevä. Yritän välttää kyttäämistä, tarkoitin vain että kyselen aina lapselta miten kerhossa meni ja oliko tuttuja yms "normaalia", itsellä se ahdistus on eikä noilla lapsilla. Olen vain niin huono juttelemaan kenenkään kanssa tai keksimään puhumista, enkä oikeastaan itse edes kaipaa seuraa päivisin. Jospa tuo jälkikasvu onnistuisi paremmin elämässään..

 

Et ap ole ainoa.

 

Ei välttämättä. Voihan ne saada kavereita hoidosta ja koulusta ja naapurista mutta kyllä se ehkä ujoutta ruokkii jos ei ole saanut äidiltä mallia ihmisten väliseen kommunikointiin.

 

[QUOTE="surullinen";26464355]Niin siis ei noilla lapsilla ainakaan vielä ole ollut kaveriongelmia, ei varmaan tuon ikäisillä monestikaan.Kaksi vanhinta varsinkin ovat todella sosiaalisia ja juttelevat ihan kaikkien aikuisten ja lasten kanssa, kolmas on sitten hitaammin lämpenevä. Yritän välttää kyttäämistä, tarkoitin vain että kyselen aina lapselta miten kerhossa meni ja oliko tuttuja yms "normaalia", itsellä se ahdistus on eikä noilla lapsilla. Olen vain niin huono juttelemaan kenenkään kanssa tai keksimään puhumista, enkä oikeastaan itse edes kaipaa seuraa päivisin. Jospa tuo jälkikasvu onnistuisi paremmin elämässään..[/QUOTE]
Et sinäkään varmaan ole elämässäsi epäonnistunut . Kaikki eivät ole sen sorttisia, jotka kaipaisivat kavereita, ja jos olet tyytyväinen asiaan niin silloinhan se on täysin ok!

Jos lapsillasi on kavereita, ja ovat sosiaalisia, niin se on hyvä juttu kaveriasioita ajatellen. Leikkikaverin puutteeseen/kysyntään voisit vastata ehkä siten, että kutsutte kerhosta jonkun kaverin joskus teille leikkimään. Tai sitten odotat, että vanhin on eskarissa, ja alkavat siellä jo itsekseenkin sopimaan leikkitreffejä - tietty vanhempia tarvitaan välikätenä edelleen, mutta ei vanhempien pidä keskenään kavereiksi alkaa, riittää että asiasta sovitaan vaikka tekstarilla.

Eiköhän kaikki mene hyvin, älä turhaan ole liian huolissasi

 

Meillä ainakin menee niin että me vanhemmat ollaan epäsosiaalisia ja niin on lapsetkin. Tosi ikävä juttu mutta minkäs teet

 

Älä huoli ap. Mulla oli aivan sama juttu tarhaikäisenä tuon lapsen ja kaverittomuuden kanssa, kuin sulla. Lapsi on kyllä aina ollut sosiaalisempi, ja koulussa sitten saa niitä kavereita joiden kanssa olla vapaa-ajallakin.