Meillä on 2,5kk ikäiset kaksoset, jotka syntyivät rv 34+ etisen istukan ja lapsiveden tihkumisen vuoksi. Kyseessä ovat ainokaisemme, kauan kaivatut ja odotetut lapset, jotka saaneet alkunsa IVF -hoidolla ja 4 keskenmenon jälkeen. Koko kaksosraskaus ja siihen liittyvät kysymykset ovat olleet itselleni vaikeita ja tästä löytyy aloittamani ketju tältä palstalta otsikolla Kaksosraskaus ahdistaa. Käykääpä vilkaisemassa, jos haluatte ymmärtää tarkemmin tätä jatko-osaa. En todellakaan osannut iloita aluksi kaksosraskaudesta, mutta vähitellen sopeuduin ajatukseen. Raskaus oli kuitenkin kamala: 24/7 pahoinvointia kesti rv 15 saakka ja siitä vielä enemmän tai vähemmän pahoinvointi jatkui rv 20 saakka. Rv 16 alkoivat kivuttomat harjoitussupistukset ja rv 20 todettiin a-vauvan etinen istukka. Ns. keskiraskauden hehkua ja onnea kesti muutaman viikon, kun jouduin rv 23+ rajun ja yllättävän verenvuodon takia sairaalahoitoon. Kyseessä etisen istukan vuoto. Hieman myöhemmin todettiin myös, että lapsivettä tihkuu. Kevät kului vuoroin sairaalassa ja vuoroin kotona tiukassa vuodelevossa, labroissa ja kontrollikäynneillä. Mitään en saanut tehdä, mihinkään en saanut mennä - vain kotona piti maata ja pelätä, syntyvätkö vauvat nyt, kohta vai vasta huomenna. Kieltämättä tunnelmat vaihteli pelosta katkeruuteen - niin, että ei sitten edes tämäkään voinut mennä oppikirjojen mukaan ja mistään raskaudesta nauttimisesta ei voinut puhuakaan. Hankinnat tein netissä käsin sairaalasängyssä - vasta kun viikkoja oli yli 30, kun en ennen tiennyt, ostanko vaunut vai arkut. No, lopulta päästiin rv 34+ saakka ja vauvat syntyivät hyvävointisina. Sairaalassa vauvat olivat vajaa 2vko ennen kotiutumista.
Alku kotona sujui alkuun mallikkaasti. Vauvat olivat oppineet sairaalassa kätevästi samaan rytmiin ja yksin kotona oleminenkaan ei pelottanut ja päivät sujuivat kivasti. Ruuat on aina tehty etukäteen valmiiksi, mies hoitaa kotityöt, osallistuu aktiivisesti vauvojen hoitoon (myös yöllä, jolloin 2 syöttöä) jne. Jonkin ajan kuluttua alkoivat kuitenkin molemmilla vatsavaivat. Kaikki kotikonstit on kokeiltu mitä on mahdollista - lukuun ottamatta korvikkeen vaihtamista täysin maidottomaan. Mielestäni vatsavaivat olivat kuitenkin aluksi melko harmittomia, itkuja oli aika vähän ja vauvat rauhoittuivat hieronnalla, cuplatonilla ja maitohappobakteereilla. Sitten poika aloitti iltaitkut - luultiin aluksi koliikiksi, koska alkoi klo 18 ja loppui kuin seinään klo 24. Sitten itkut muuttuivat aivan karmeaksi kiljumiseksi, tuskan vääntelyksi ja alkoivat aamulla jo klo 8 pian heräämisen jälkeen ja jatkuivat klo 24 saakka. Poika ei enää suostunut olemaan muuta kuin pystyasennossa (kantoliina, rintareppu, sylissä olkapäätä vasten), nukkuminen ei onnistunut sängyssä (vaikka pääty kohotettu) vaan heräsi selvään kipuitkuun yleensä 15min kuluttua nukahtamisesta ja hänen rytminsä hajosi totaalisesti. Syöminenkin tuntui sattuvan (söi itkien ja huutaen), oli nieleskelyä, hikottelua jne. Käytännössä poikaa on saanut useamman viikon nyt kantaa aamusta iltaan rintarepussa ja siltikin itkee usein kovaa ja kirkuu kipuja. Käytettiin terkkarissa - ei korvatulehdusta vaan todettiin, et vauvat vaan itkee, voi voi. Samaa totesi Lastenklinikan päivystävä lääkäri ja käski antaa relatippoja. Pojan oireet viittasivat kuitenkin aivan selvästi refluksitautiin ja siitä oli merkintä hänen papereissaan toisen lääkärin havaintona ja hänen kantansa oli, että tarvittaessa aloitetaan lääkitys. Lastenklinikalla kuitenkin oltiin päivystyksessä sitä mieltä, että ei viitti näin pienelle lääkkeitä antaa. Voi että sieppasi! Ja sanojana oli itse kaksosten äiti! Menin ihan epätoivoiseksi. Arki kahden vauvan kanssa ei muutenkaan ole aina niin helppoa ja sitten kun siitä pitäisi suoriutua arkisin yksin ja vielä tilanteessa, jossa toinen huutaa kipuisena miltei koko ajan ja toisellakin on satunnaista vatsavaivaa. En kestänyt tätä typeryyttä lastenlääkärin taholta vaan marssin yksityislääkärin luo. Poika sai välittömästi diagnoosiksi refluksitaudin ja lääkityksen.
Olen ihan väsynyt ja keinoton tilanteessa. Pojan refluksioireet ovat jonkin verran helpottaneet, mutta tarvitsee edelleen paljon kantelua (pystyasento), jotta kipukohtauksia ei tule (vatsahapot ei pääse seilaamaan ees taas, mikä hyvin kivuliasta). On edelleen aika itkuinen. Lisäksi tytöllä ilmennyt myös refluksioireita, mutta lievempinä ja hänelläkin aloitettiin lääkitys. Pahimmillaan arkeni on 2 kirkuvan vauvan kantelua, hyssyttelyä ja epätoivoista selviytymisyritystä ja sen kyttäämistä, milloin kello on 17 ja mies tulee kotiin apuun. Kipujen vuoksi rytmit on menneet sekaisin, molemmat hermostuvat todella nopeasti toisen itkuun ja kiihtyvät 0-100 huippunopeaan ja siten, että lopulta kakovat ja kuulostaa, kuin tukehtuisivat, jos en välittömästi pääse ja pysty oloa helpottamaan. En tiedä, miten ihmeessä rauhoitella kahta oikeasti kivusta kirkuvaa vauvaa. Tai jos toisella onkin parempi päivä, niin pidänkö hänet ylä- vai alakerrassa kun pahimmillaan saan juosta eri kerrosten väliä rauhoittelemassa vuoron perään kiljuvia vauvoja. Edes vaunulenkeille ei voi lähteä, kun nekin ovat nykyisin yhtä hysteeristä kirkumista pojan taholta, koska ei saa oltua riittävän pystyasennossa. Eli olen kotona neljän seinän sisällä ja kateellisena katson ikkunasta, kun muut äidit työntelee kadulla vauvojaan vaunuissa. Korvissa soi sairaalan kätilön lohduttelut talvella, että sitten pääset ulos kun vauvat syntyy ja pääset liikkumaan ja se miten neuvolassakin koko ajan hoetaan, et sitten niitä monen tunnin vaunulenkkejä vaan. Ihanko totta pitäisi kivusta kirkuvaa lasta makuuttaa vielä vaunuissa ja siten se taas kiihdyttää sen toisen rauhallisemman huutoon? Tilannetta pahentaa se, että vaikka refluksioireet helpottaneet niin nyt kirkuvat kivusta, kun lääke aiheuttanut ummetusta ja odottelen josko levolac alkaisi vaikuttaa.
Onko kenelläkään kokemusta vatsavaivoin oireilevista tuplista ja miten ihmeessä pärjätä kahden kipuisen vauvan kanssa yksin? Mitään tukiverkkoja ei täällä meillä ole - siskoani lukuun ottamatta ja hän auttaa silloin kun töiltään pystyy. Sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä ja kaikki ovat työelämässä. Miehellä ei ole kesälomaa, koska vaihtoi työpaikkaa saadakseen työn, jossa ei tarvitse matkustaa ulkomailla viikkokausia jatkuvasti. Ihan yksin siis olen. Olen niin väsynyt jatkuvan itkuun ja huutoon ja kun mitään ei voi oikein tehdä, että en enää tiedä, mitä tehdä. Uutta lääkäriaikaa tämän alan spesialistille yksityispuolella odottelemme (jonoa hänelle paljon), sillä tuo refluksiin määrätty lääke ei ole riittävä vaan tarvitaan vahvempi lääke. Neuvolasta ei ole mitään apua - siellä lääkäri ei edes tiennyt, että vauvalla voi olla refluksitauti! Ainoastaan on säälitelty, kun eivät saa rintamaitoa. Niin, siis mistään imettämisistä ja maitojen pumppaamisista ei enää tule mitään, kun yhtään hetkeä en saa olla rauhassa. Vauvat huutavat joko yhtä aikaa tai kun toinen lopettaa, toinen aloittaa ja sitten toinenkin hermostuu, jos on jotenkin juuri nukahtanut. Syödä tai juoda en juuri ehdi, vaikka mies laittaa ruuat valmiiksi tai ostamme eineksiä. Nytkin heräsin yöllä sohvalta siihen, että oksetti. Sitten muistin, että en ollut syönyt mitään sitten iltapäivän voileivän. En aina enää edes tiedä tai ole varma, mitä itkevät: kipua, nälkää, väsymystä, läheisyyttä, viihdytystä, vaippaa vai mitä, koska huuto on miltei jatkuvaa. Refluksitauti on tehnyt tästä ihan painajaista ja haittaa selvästi myös tyttöä, vaikka hänellä oireet hyvin lievät. Tuntuu siltä, että hän hermostuu jo siitä, että veli on niin kipeä ja siksikin ovat molemmat itkuisia, vaikka toinen ei kipeä olisikaan.
Olen myös hyvin ahdistunut siitä, miten en pysty vastamaan vauvojeni tarpeisiin vaan yritän vain selviytyä ja välttää kaikkia huutoja ja turvata tytölle päiväunirauhan. Kaikki hoitotoimenpiteet teen äkkiä ennen kuin joku taas kilahtaa, karjuu tms ja kipuitkut tunnista toiseen on ihan karmeaa kuultavaa. Itken usein itsekin vauvojen kanssa, kun en tiedä, kumpaa kannella ja hyssytellä. Kaikki lehdet ja muut on täynnä varhaista vuorovaikutusta jne. ja se ahdistaa. En jaksa aina edes puhua vauvoille, selittää, että äiti tässä, voi pientä jne. vaan hiljaa ja mekaanisesti hoidan syötöt, vaipat ja kantelen kirkuvia vauvoja. Pelko on siis persuuksissa, että traumatisoin omat lapseni, kun en jaksa olla koko ajan läsnä 2 kirkuvalle nyytille ja onko tuloksena kaksi hyvin turvatonta pientä ihmislasta. Lapsiani rakastan yli kaiken, mutta tilanne tuntuu tosi kohtuuttomalta. Menee harakoille tämä vauva-aikakin - aivan kuin lapsettomuudessa, hoidoissa, keskenmenoissa ja vaikeassa raskaudessa ei olisi ollut riittämiin. Milloin saan nauttia äitiydestä ja vauvoistani? Kokemuksia hyvistäkin päivistä on - ennen tuota karmeaa refluksitautia - ja siksi tiedän, että selviydyn kyllä tavallisesta kaksosarjesta ja nautin elämästä vauvojen kanssa, mutta kun tämän helvetin kestosta ei ole mitään tietoa....
Kiitos, jos joku jaksoi tämänkin lukea loppuun. Kaikki hyvät neuvot otetaan vastaan. Ja jos joku nyt miettii, että miten ehdin tämän sepustuksen kirjoittaa niin siten, että olin huono äiti ja laitoin lapset syömään itse harsoilla tuetusti eli sekin "vuorovaikutushetki" meni nyt harakoille....
Alku kotona sujui alkuun mallikkaasti. Vauvat olivat oppineet sairaalassa kätevästi samaan rytmiin ja yksin kotona oleminenkaan ei pelottanut ja päivät sujuivat kivasti. Ruuat on aina tehty etukäteen valmiiksi, mies hoitaa kotityöt, osallistuu aktiivisesti vauvojen hoitoon (myös yöllä, jolloin 2 syöttöä) jne. Jonkin ajan kuluttua alkoivat kuitenkin molemmilla vatsavaivat. Kaikki kotikonstit on kokeiltu mitä on mahdollista - lukuun ottamatta korvikkeen vaihtamista täysin maidottomaan. Mielestäni vatsavaivat olivat kuitenkin aluksi melko harmittomia, itkuja oli aika vähän ja vauvat rauhoittuivat hieronnalla, cuplatonilla ja maitohappobakteereilla. Sitten poika aloitti iltaitkut - luultiin aluksi koliikiksi, koska alkoi klo 18 ja loppui kuin seinään klo 24. Sitten itkut muuttuivat aivan karmeaksi kiljumiseksi, tuskan vääntelyksi ja alkoivat aamulla jo klo 8 pian heräämisen jälkeen ja jatkuivat klo 24 saakka. Poika ei enää suostunut olemaan muuta kuin pystyasennossa (kantoliina, rintareppu, sylissä olkapäätä vasten), nukkuminen ei onnistunut sängyssä (vaikka pääty kohotettu) vaan heräsi selvään kipuitkuun yleensä 15min kuluttua nukahtamisesta ja hänen rytminsä hajosi totaalisesti. Syöminenkin tuntui sattuvan (söi itkien ja huutaen), oli nieleskelyä, hikottelua jne. Käytännössä poikaa on saanut useamman viikon nyt kantaa aamusta iltaan rintarepussa ja siltikin itkee usein kovaa ja kirkuu kipuja. Käytettiin terkkarissa - ei korvatulehdusta vaan todettiin, et vauvat vaan itkee, voi voi. Samaa totesi Lastenklinikan päivystävä lääkäri ja käski antaa relatippoja. Pojan oireet viittasivat kuitenkin aivan selvästi refluksitautiin ja siitä oli merkintä hänen papereissaan toisen lääkärin havaintona ja hänen kantansa oli, että tarvittaessa aloitetaan lääkitys. Lastenklinikalla kuitenkin oltiin päivystyksessä sitä mieltä, että ei viitti näin pienelle lääkkeitä antaa. Voi että sieppasi! Ja sanojana oli itse kaksosten äiti! Menin ihan epätoivoiseksi. Arki kahden vauvan kanssa ei muutenkaan ole aina niin helppoa ja sitten kun siitä pitäisi suoriutua arkisin yksin ja vielä tilanteessa, jossa toinen huutaa kipuisena miltei koko ajan ja toisellakin on satunnaista vatsavaivaa. En kestänyt tätä typeryyttä lastenlääkärin taholta vaan marssin yksityislääkärin luo. Poika sai välittömästi diagnoosiksi refluksitaudin ja lääkityksen.
Olen ihan väsynyt ja keinoton tilanteessa. Pojan refluksioireet ovat jonkin verran helpottaneet, mutta tarvitsee edelleen paljon kantelua (pystyasento), jotta kipukohtauksia ei tule (vatsahapot ei pääse seilaamaan ees taas, mikä hyvin kivuliasta). On edelleen aika itkuinen. Lisäksi tytöllä ilmennyt myös refluksioireita, mutta lievempinä ja hänelläkin aloitettiin lääkitys. Pahimmillaan arkeni on 2 kirkuvan vauvan kantelua, hyssyttelyä ja epätoivoista selviytymisyritystä ja sen kyttäämistä, milloin kello on 17 ja mies tulee kotiin apuun. Kipujen vuoksi rytmit on menneet sekaisin, molemmat hermostuvat todella nopeasti toisen itkuun ja kiihtyvät 0-100 huippunopeaan ja siten, että lopulta kakovat ja kuulostaa, kuin tukehtuisivat, jos en välittömästi pääse ja pysty oloa helpottamaan. En tiedä, miten ihmeessä rauhoitella kahta oikeasti kivusta kirkuvaa vauvaa. Tai jos toisella onkin parempi päivä, niin pidänkö hänet ylä- vai alakerrassa kun pahimmillaan saan juosta eri kerrosten väliä rauhoittelemassa vuoron perään kiljuvia vauvoja. Edes vaunulenkeille ei voi lähteä, kun nekin ovat nykyisin yhtä hysteeristä kirkumista pojan taholta, koska ei saa oltua riittävän pystyasennossa. Eli olen kotona neljän seinän sisällä ja kateellisena katson ikkunasta, kun muut äidit työntelee kadulla vauvojaan vaunuissa. Korvissa soi sairaalan kätilön lohduttelut talvella, että sitten pääset ulos kun vauvat syntyy ja pääset liikkumaan ja se miten neuvolassakin koko ajan hoetaan, et sitten niitä monen tunnin vaunulenkkejä vaan. Ihanko totta pitäisi kivusta kirkuvaa lasta makuuttaa vielä vaunuissa ja siten se taas kiihdyttää sen toisen rauhallisemman huutoon? Tilannetta pahentaa se, että vaikka refluksioireet helpottaneet niin nyt kirkuvat kivusta, kun lääke aiheuttanut ummetusta ja odottelen josko levolac alkaisi vaikuttaa.
Onko kenelläkään kokemusta vatsavaivoin oireilevista tuplista ja miten ihmeessä pärjätä kahden kipuisen vauvan kanssa yksin? Mitään tukiverkkoja ei täällä meillä ole - siskoani lukuun ottamatta ja hän auttaa silloin kun töiltään pystyy. Sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä ja kaikki ovat työelämässä. Miehellä ei ole kesälomaa, koska vaihtoi työpaikkaa saadakseen työn, jossa ei tarvitse matkustaa ulkomailla viikkokausia jatkuvasti. Ihan yksin siis olen. Olen niin väsynyt jatkuvan itkuun ja huutoon ja kun mitään ei voi oikein tehdä, että en enää tiedä, mitä tehdä. Uutta lääkäriaikaa tämän alan spesialistille yksityispuolella odottelemme (jonoa hänelle paljon), sillä tuo refluksiin määrätty lääke ei ole riittävä vaan tarvitaan vahvempi lääke. Neuvolasta ei ole mitään apua - siellä lääkäri ei edes tiennyt, että vauvalla voi olla refluksitauti! Ainoastaan on säälitelty, kun eivät saa rintamaitoa. Niin, siis mistään imettämisistä ja maitojen pumppaamisista ei enää tule mitään, kun yhtään hetkeä en saa olla rauhassa. Vauvat huutavat joko yhtä aikaa tai kun toinen lopettaa, toinen aloittaa ja sitten toinenkin hermostuu, jos on jotenkin juuri nukahtanut. Syödä tai juoda en juuri ehdi, vaikka mies laittaa ruuat valmiiksi tai ostamme eineksiä. Nytkin heräsin yöllä sohvalta siihen, että oksetti. Sitten muistin, että en ollut syönyt mitään sitten iltapäivän voileivän. En aina enää edes tiedä tai ole varma, mitä itkevät: kipua, nälkää, väsymystä, läheisyyttä, viihdytystä, vaippaa vai mitä, koska huuto on miltei jatkuvaa. Refluksitauti on tehnyt tästä ihan painajaista ja haittaa selvästi myös tyttöä, vaikka hänellä oireet hyvin lievät. Tuntuu siltä, että hän hermostuu jo siitä, että veli on niin kipeä ja siksikin ovat molemmat itkuisia, vaikka toinen ei kipeä olisikaan.
Olen myös hyvin ahdistunut siitä, miten en pysty vastamaan vauvojeni tarpeisiin vaan yritän vain selviytyä ja välttää kaikkia huutoja ja turvata tytölle päiväunirauhan. Kaikki hoitotoimenpiteet teen äkkiä ennen kuin joku taas kilahtaa, karjuu tms ja kipuitkut tunnista toiseen on ihan karmeaa kuultavaa. Itken usein itsekin vauvojen kanssa, kun en tiedä, kumpaa kannella ja hyssytellä. Kaikki lehdet ja muut on täynnä varhaista vuorovaikutusta jne. ja se ahdistaa. En jaksa aina edes puhua vauvoille, selittää, että äiti tässä, voi pientä jne. vaan hiljaa ja mekaanisesti hoidan syötöt, vaipat ja kantelen kirkuvia vauvoja. Pelko on siis persuuksissa, että traumatisoin omat lapseni, kun en jaksa olla koko ajan läsnä 2 kirkuvalle nyytille ja onko tuloksena kaksi hyvin turvatonta pientä ihmislasta. Lapsiani rakastan yli kaiken, mutta tilanne tuntuu tosi kohtuuttomalta. Menee harakoille tämä vauva-aikakin - aivan kuin lapsettomuudessa, hoidoissa, keskenmenoissa ja vaikeassa raskaudessa ei olisi ollut riittämiin. Milloin saan nauttia äitiydestä ja vauvoistani? Kokemuksia hyvistäkin päivistä on - ennen tuota karmeaa refluksitautia - ja siksi tiedän, että selviydyn kyllä tavallisesta kaksosarjesta ja nautin elämästä vauvojen kanssa, mutta kun tämän helvetin kestosta ei ole mitään tietoa....
Kiitos, jos joku jaksoi tämänkin lukea loppuun. Kaikki hyvät neuvot otetaan vastaan. Ja jos joku nyt miettii, että miten ehdin tämän sepustuksen kirjoittaa niin siten, että olin huono äiti ja laitoin lapset syömään itse harsoilla tuetusti eli sekin "vuorovaikutushetki" meni nyt harakoille....
