Mielipaha yllätti tänään rytinällä. Lapset mummolassa nuorinta lukuunottamatta ja miehen kans piti viettää kolmistaan leppoisa päivä. No joo, minä se aamusta asti olin jotenkin pihalla kaikesta. Koti on hiljainen, kun neljä viilettää muualla. Seinät alko tulla kohti ja olo oi kuin kutistuisin kasaan. Istuin vain hiljaa ja kuutnein hiljaisuutta. Mies oli lumitöissä traktorin kans ja tyttö nukkui päikkäreitä. Pää tuntui tyhjältä, vain kyyneleet alkoi virrata pitkin poskia.
Teki mieli raivota, huutaa, potkia seiniä, repiä hiukset päästä. Olo oli kertakaikkiaan kamala. Painoi tyynyt kasvoile ja ulisin kuin kiukkuinen pikkulapsi. Kaikki tuntui niin pahalta. Melkein oksensin, kun oli niin kamala olo. Kaikki seesteinen elämä tuntui hetkessä kadonneen ja kaikki tuska ja suru puski ulos jokaisesta ihokarvan tupestakin. Alitajuntaan on kai mennyt, mitä todella olen menettänyt.
Pieni poikamme on kuollut, poissa, ikuisesti menetetty. En saa nähdä häntä enää koskaan, en koskettaa hentoa pienokaista, en tuntea liikkeitä, en mitään! En koskaan voi nähdä hänen kasvava. Tuo tunne kuohuo niin silmittömällä voimalla minusta ulos, etten muista parista tunnista päivällä oikein mitään. En edes tajua, missä vaiheessa olin päätynyt keskelle lattiaa makaamaan. Siinä minä oli, käpertyneenä tyynynkanssa. Tyhjänä...
Pikkuneiti istui vierelläni ja silitti hiuksiani, vessapaperinpala toisessa kädessä ja pyyhki silmiäni, kun mies tuli sisälle. Hän säikähti, mikä minun on ja hätääntyi. Minä vain kuiskasin itkun sekaisella äänellä, että ikävä, ikävä meidän pientä poikaa :'( Siinä me sitten yhdessä istuttiin, sylikkäin lattialla, pikkutyttö kolmantena. Miehen sylissä olo helpottui, mutta ikävä ja paha olo ei ole kadonnut minnekkään.
tämä hiljaisuus kotona on tukahduttavaa. En ole tottunut tällaiseen rauhaan ja se tuntuu nyt pahalta. Normaalisti käytän nämä tällaiset ajat jotenkin hyödyksi tai lähen kaupungille, mutta nyt en ole kyennyt edes ruokaa laittamaan. Onneks mies on hoitanut sen asian.
Kai tällaiset takapakkipäivät on ihan normaalija, vai olenko kenties sekoamassa kokonaan. Nyt olo on sen verran parempi, että tulin tänne tuulettamaan ajatuksia. Mihinkään ei ole kadonnut toive uudesta raskaudesta, se ajatus voi hyvin, mutta pelottaa, olenko valmis sittenkään vielä kuumeilemaan. Onhan tässä vielä aikaa jäkitarkastukseenkin onta viikkoa, joten olo ehtii parantua. Eikä meillä ihan heti varmaan edes tärppää, joten aikaa on mielen haavoilla parantua.
Olo on jo monta päivää ollut valoisa, mutta tänään sitten on tällaista. Elämä heittelee nurkasta toiseen, toivottavasti huominen on parempi ja kaikki äidin kullat tulee kotiin :heart: joten elämä palaa tähän taloon
Sekavin miettein, Lumi-Marja
