Moi kaikille palstalaisille! Tilanteeni on seuraavanlainen. Olen 33 v. mies ja minulla ei ole omia lapsia. Seurustelen pari vuotta nuoremman naisen kanssa jolla on kaksi tyttöä: 3 vuotta ja 11 vuotta. Olemme nyt pian tunteneet jo kaksi vuotta, ja ollaan edetty aika varovaisen hitaasti. Rakastetaan toisiamme, läheisyyttä suhteessa on, halaillaan ja pussaillaan ja seksi toimii paremmin kuin hyvin.
Me ei asuta vielä kimpassa vaikka yhteenmuuttoa ollaankin suunniteltu ja käyty asuntoja katsomassa viime aikoina. Myin oman asuntoni kesän alussa, ja asun nyt siis vuokralla yksin. Myös tyttöystäväni asuu vuokralla lasten kanssa. Molempien asunnot on niin pieniä että saman katon alle ei kaikki neljä mahduta millään. Vähän kyllä mietityttää asunnon ostaminen yhdessä kun ei ole ikinä kimpassa asuttu. Entä jos se yhteiselämä ei sujukaan sitten toivotulla tavalla. Olen nukkunut kuitenkin paljon öitä siellä, mutta ns. reppuelämä alkaa jo rassaamaan mua aika paljon vaikka asutaankin vain n. 10 km päässä toisistamme. Ja muutenkin on ikävä kuin nähdään vain pari kertaa viikossa ja viikonloppusin yleensä yön yli.Vuora-asuntoja ei haluta katsoa koska kuitenkin molemmat haluis omistusasunnon ennemmin tai myöhemmin, ja muutto on kuitenkin aika raskas projekti tehdä koko ajan.
Sitten lapsista. Tulen tyttöjen kanssa oikein hyvin toimeen ja tiedän ja tunnen että ne tykkää minusta paljon. Ovat kertoneet näin myös äidilleen. Kuitenkin olen aika vähän vielä viettänyt heidän kanssaan aikaa ilman että äiti on paikalla. Aikaa kuitenkin vielä tarvitaan ja harjoittelua. Välillä mua ahdistaa etten ole biologinen isä ja mulla ei ole omia lapsia. Jonkun verran olemme käyneet lapsiperhetapahtumissa ja niissä on lähinnä mua alkanut ahdistaa. Musta tuntuu oudolta ja ahdistavalta kun vieraat aikuiset sanovat tyyliin "no niin menkääs nyt äidin ja iskän kanssa" tai "voitte pitää vaikka iskää kädestä". Tietysti ymmärrättevää ettei ne voi tietää taustoja. Sanoinkin että haluanko enään mennä sellaisiin tilaisuuksiin, mutta eihän niitä voi loputtomiin vältellä. Kerran törmäsimme myös mun vanhaan tuttavaan jota en ollut nähnyt vuosiin, niin hän onnitteli että "onneks olkoon että onko nää molemmat sun lapsia?". Veti vähän hiljaiseksi. Pienimpi lapsista joskus vahingossa kutsuu mua iskäks ja vanhempi taas välillä kiusallaan, ja sitä en oo mitenkään jyrkästi kieltänyt. Lasten isää en ole tavannut mutta kaippa sekin on joskus vielä edessä. Lapset on noin joka toinen viikonloppu hänen luonaan ja joskus harvemminkin. Eli täysin kahden keskistä aikaa meillä ei niin paljon ole.
Olemme puheet myös paljon näistä asioista mutta silti tuntuu ettei helpota edes ajan kanssa. Tai ainakaan jos ei asuta yhdessä ja aleta oikeasti olemaan perhe. Mulle tulee jotenkin ulkopuolinen olo kun ollaan jossain. Tyttöystäväni on sanonut että haluaa lisää lapsia mun kanssa, ja niin minäkin haluisin omiakin lapsia paljon. Jotenkin olen ajatellut että sitten helpottaa kaikki ahdistukset kun asutaan yhdessä ja on yhteisiä lapsia. Välillä tuntuu vaan ettei jaksa odottaa ja haluis antaa periksi kun kaikki etenee niin hitaasti. Luulen että oman lapsen saanti on mulle kynnyskysymys, ja jos me ei saada yhteistä lasta niin suhde kaatuu. Asiaa ei ainakaan helpota että mulla on ärsyttävän ahdisteleva isä joka jaksaa muistuttaa "että meinaatko hankkia omia lapsia vai tyytyä vain toisen tekemiin lapsiin" ja kaikkee muuta yhtä kannustavaa. Mun vanhemmat valittaa välillä ettei tunne ollenkaan mun tyttöystävää mutta ei paljon huvita mennä porukalla käymään kun tietää niiden asenteen. Onneks veli ja sen vaimo nyt sai muksun ja porukoille tuli ensimmäinen lapsenlapsi niin luulis vähän helpottavan siltä rintamalta. Mut todella ärsyttävää niin kuin ei tässä itselläkin olisi jo ihan tarpeeksi sulateltavaa.
Mut antakaa jotain vinkkejä miten päästä eteenpäin ja palkitaanko se kärsivällisys lopulta jos jaksaa vain odottaa? Ja onko jollakulla samanlaisia kokemuksia ja minkälaisia tunteita on käynyt läpi ja miten ahdistuksesta päässyt eroon? Vai pitäiskö vain luovuttaa ja jatkaa elämää muute...? Kiitos jo etukäteen.
Me ei asuta vielä kimpassa vaikka yhteenmuuttoa ollaankin suunniteltu ja käyty asuntoja katsomassa viime aikoina. Myin oman asuntoni kesän alussa, ja asun nyt siis vuokralla yksin. Myös tyttöystäväni asuu vuokralla lasten kanssa. Molempien asunnot on niin pieniä että saman katon alle ei kaikki neljä mahduta millään. Vähän kyllä mietityttää asunnon ostaminen yhdessä kun ei ole ikinä kimpassa asuttu. Entä jos se yhteiselämä ei sujukaan sitten toivotulla tavalla. Olen nukkunut kuitenkin paljon öitä siellä, mutta ns. reppuelämä alkaa jo rassaamaan mua aika paljon vaikka asutaankin vain n. 10 km päässä toisistamme. Ja muutenkin on ikävä kuin nähdään vain pari kertaa viikossa ja viikonloppusin yleensä yön yli.Vuora-asuntoja ei haluta katsoa koska kuitenkin molemmat haluis omistusasunnon ennemmin tai myöhemmin, ja muutto on kuitenkin aika raskas projekti tehdä koko ajan.
Sitten lapsista. Tulen tyttöjen kanssa oikein hyvin toimeen ja tiedän ja tunnen että ne tykkää minusta paljon. Ovat kertoneet näin myös äidilleen. Kuitenkin olen aika vähän vielä viettänyt heidän kanssaan aikaa ilman että äiti on paikalla. Aikaa kuitenkin vielä tarvitaan ja harjoittelua. Välillä mua ahdistaa etten ole biologinen isä ja mulla ei ole omia lapsia. Jonkun verran olemme käyneet lapsiperhetapahtumissa ja niissä on lähinnä mua alkanut ahdistaa. Musta tuntuu oudolta ja ahdistavalta kun vieraat aikuiset sanovat tyyliin "no niin menkääs nyt äidin ja iskän kanssa" tai "voitte pitää vaikka iskää kädestä". Tietysti ymmärrättevää ettei ne voi tietää taustoja. Sanoinkin että haluanko enään mennä sellaisiin tilaisuuksiin, mutta eihän niitä voi loputtomiin vältellä. Kerran törmäsimme myös mun vanhaan tuttavaan jota en ollut nähnyt vuosiin, niin hän onnitteli että "onneks olkoon että onko nää molemmat sun lapsia?". Veti vähän hiljaiseksi. Pienimpi lapsista joskus vahingossa kutsuu mua iskäks ja vanhempi taas välillä kiusallaan, ja sitä en oo mitenkään jyrkästi kieltänyt. Lasten isää en ole tavannut mutta kaippa sekin on joskus vielä edessä. Lapset on noin joka toinen viikonloppu hänen luonaan ja joskus harvemminkin. Eli täysin kahden keskistä aikaa meillä ei niin paljon ole.
Olemme puheet myös paljon näistä asioista mutta silti tuntuu ettei helpota edes ajan kanssa. Tai ainakaan jos ei asuta yhdessä ja aleta oikeasti olemaan perhe. Mulle tulee jotenkin ulkopuolinen olo kun ollaan jossain. Tyttöystäväni on sanonut että haluaa lisää lapsia mun kanssa, ja niin minäkin haluisin omiakin lapsia paljon. Jotenkin olen ajatellut että sitten helpottaa kaikki ahdistukset kun asutaan yhdessä ja on yhteisiä lapsia. Välillä tuntuu vaan ettei jaksa odottaa ja haluis antaa periksi kun kaikki etenee niin hitaasti. Luulen että oman lapsen saanti on mulle kynnyskysymys, ja jos me ei saada yhteistä lasta niin suhde kaatuu. Asiaa ei ainakaan helpota että mulla on ärsyttävän ahdisteleva isä joka jaksaa muistuttaa "että meinaatko hankkia omia lapsia vai tyytyä vain toisen tekemiin lapsiin" ja kaikkee muuta yhtä kannustavaa. Mun vanhemmat valittaa välillä ettei tunne ollenkaan mun tyttöystävää mutta ei paljon huvita mennä porukalla käymään kun tietää niiden asenteen. Onneks veli ja sen vaimo nyt sai muksun ja porukoille tuli ensimmäinen lapsenlapsi niin luulis vähän helpottavan siltä rintamalta. Mut todella ärsyttävää niin kuin ei tässä itselläkin olisi jo ihan tarpeeksi sulateltavaa.
Mut antakaa jotain vinkkejä miten päästä eteenpäin ja palkitaanko se kärsivällisys lopulta jos jaksaa vain odottaa? Ja onko jollakulla samanlaisia kokemuksia ja minkälaisia tunteita on käynyt läpi ja miten ahdistuksesta päässyt eroon? Vai pitäiskö vain luovuttaa ja jatkaa elämää muute...? Kiitos jo etukäteen.
Jos rakkautta riittää, niin kannattaa muuttaa yhteen, mutta jos yhtään epäilyttää niin sitten ei. Kaikki on nimittäin aika paljon monimutkaisempaa, kun kuviossa on mukana lapsia, ja ei ole heitä kohtaan oikein että kotona asuvia aikuisia tulee ja menee. Pysyvyyttä siis, siinä rajoissa kuin se on mahdollista.