kohtukuolemasta kokemuksia?

  • Viestiketjun aloittaja mariza
  • Ensimmäinen viesti
enkeli prinsessa
Meidän tytön kuolemasta tulee elokuussa vuosi täyteen ja edelleen mietin häntä päivittäin...
Uutta raskautta yritetään ja raskaaksi tulinkin pari kuukautta sitten, mutta sekin riistettiin meiltä...näin käynyt jo kolme kertaa peräkkäin... :'(
Alkaa jo usko menemään siihen, että tulemmeko koskaan omaa vauvaa saamaan ku aina se yritys viedään meiltä pois...
Toivottavasti tutkimuksissa selviäisi syy siihen miksi meille aiheutetaan näin paljon tuskaa... :'( <br><br>
 
Kruuna
Kävin just tänään kuulemassa jälkitarkastuksessa, ettei mitään selkeää syytä pystytä meidän(kään) vauvan kuolemaan antamaan. Syy saattoi olla kaulan ympärille tiukkaan kiertynyt napanuora. Tai sitten joku muu.

Tutkimuksia ei enää voitu tehdä, koska vauva oli ollut kuolleena niin kauan ennen synnytystä. Itse olisin kyllä kaivannut selkeää syytä, sillä jotenkin siten olisi helpompi tämä asia käsitellä. Nyt kaikki jäi jotenkin liian avoimeksi eli jäi sekin mahdollisuus, että lapsi olikin sairas ja se taas lisää ainakin minun pelkoa uutta yritystä kohtaan. Jos käykin toisen kerran samalla tavalla? Eikä auta vaikka lääkäri sanoi, ettei ole mitään syytä ajatella, että jotain menisi toisen kerran pieleen.

Aika raadollista muuten kirjoittaa tällaisia asioita, mutta jotenkin asiasta kirjoittaminen helpottaa. Ja on ainakin mulle helpompaa kuin puhuminen, sillä kun yritän asiasta puhua, alan aina itkemään. Ja vaikka sanotaankin kyynelten auttavan, on sekin melkoisen rankkaa, kun aina itkettää.

On kamalaa, kun täälläkin tuntuu olevan niin paljon saman surkeuden kokeneita, mutta toisaalta helpottaa tietää, ettei ole aivan yksin maailmassa tällaisen asian kanssa. Kiitokset vertaistuesta kaikille! Kai tästä joskus yli pääsee, vaikkei vielä siltä tunnukaan.
 
olen kokenut kohtukuoleman viikolla 12, syy tuntematon. ultrassa vaan todettiin sikiön kuolleen. olisi ollut minun ja uuden mieheni ensimmäinen lapsi, ex-liitosta minulla on 3 lasta. keskenmeno otti koville, koska en osannut etukäteen odottaa ongelmia, kun ennenkin on kaikki mennyt hyvin.

no, saimme uuden vauvan reilu vuosi tämän jälkeen ja kaikki sujui tällä kertaa mainiosti, terve tyttö syntyi. pelkäsin kyllä kuollakseni ultraan menoa raskauden alkuvaiheessa.

halusimme lisää lapsia ja aloin odottaa kaksosia 9 kk tytön syntymän jälkeen. ekassa ultrassa kaikki oli ok ja huokaisin helpotuksesta, kun ongelmia ei ollut. toisessa ultrassa näkyi, että molemmat vauvat olivat poikia ja kaikki näytti hyvältä. viikkoja oli jo melkein 20 ja pahimmat pelot hellittivät.

tasan samana päivänä kun 20 viikkoa täyttyi, toisen pojan lapsivesi meni. jouduin sairaalaan. sanottiin, että vauvoilla olisi ehkä mahdollisuus pelastua, jos vielä 4 viikkoa pysyisivät sisällä. vaarana olisi lähinnä kohtutulehdus, joka voisi käynnistää synnytyksen. tulehdusta ei voida millään lailla estää tai lääkitä. no, 2 viikkoa tästä tulehdus tuli ja vauvat syntyivät lähes puolen kilon painoisina, mutta liian aikaisin. viikko vielä ja olisi lastenlääkäri tullut hoitosuunnitelmaan mukaan ja olisi voitu yrittää tehohoitoa.. painokin olisi pojilla ollut riittävä.

samoin kuin jotkut jo täällä kertoivat, en minäkään halunnut ensin nähdä muita ihmisiä kuin omat rakkaani, edes kauppaan ei haluttanut mennä. pikku tyttäreni ja isommat lapseni minut sieltä surujen keskeltä saivat taas normaalielämään kiinni.. onneksi minulla oli heidät ja mieheni!

tästä on nyt kulunut 2,7 vuotta ja olen sen jälkeen saanut tyttären, joka on nyt 1-v9kk ja pojan 5 kk. eivät he tietenkään menetettyjä vauvoja korvaa, mutta ovat kyllä ihanuudellaan saaneet minut nauramaan niinkuin ennenkin. menetettyjä vauvojani mietin vieläkin joskus, varsinkin kun kuulen jonkun toisen menetyksestä, mutta elämä on palannut normaaleihin uomiinsa kuin huomaamatta.

näiden viimeisten raskauksien aikana en ole enää miettinyt, ollaanko jo niin pitkällä että voi luottaa kaiken menevän hyvin, kun tuli sitten kantapään kautta opittua, että 'turvallisia viikkoja' ei ole olemassakaan! toisaalta en ole pelännytkään niin paljon, kuin voisi luulla, olen oppinut että elämä antaa ja ottaa, eipä meillä siihen paljon itsellä vaikutusmahdollisuuksia ole. sureminen vie aikansa, mutta suruun ei kannata kietoitua niin syvälle, ettei enää näe onnen hetkiä kyynelverhon takaa.

kaikille teille jotka olette menettäneet vauvanne, haluan sanoa, että olen todella pahoillani ja toivon teille ja perheillenne voimia surutyöhönne. kyllä elämän haavat vielä arpeutuvat, vaikka eivät ikinä kokonaan parane. :heart: :heart: :heart:
 
it-is-me, kiitos tekstistäsi! Ihana kuulla, että elämää on kohtukuoleman jälkeenkin. Meidän tytön kuolemasta (rv 27) on nyt reilu 7 kk. Uutta olemme yrittäneet siitä saakka, mutta tuloksetta. Nyt on clomit apuna ja ainakin munasolut oli lähtenyt kasvamaan :) Tällä hetkellä iloitsen siitä, muuta en voi. Onneksi meillä on 2 vuotias päivänpaiste, jonka avulla olen jaksanut jatkaa.
 
emilio
Niin...olimme odottanut jo neljä vuotta milloin kuuluisi kolmas lapsi,yksi keskenmeno.Välillä annettiinkin asian olla.

Yksi kevät sitten totesinkin odottavani,käytiin neuvolassa ja kaikki sujui hyvin.Niinkuin piti kunnes yöllä 12vk tunsin että kaikki ei ollut hyvin,ja vuotoa ilmeni.Lääkärini antoi ymmärtää että nyt oli sitten keskenmeno tullut ja varasi minulle ajan jatko-tutkimukseen missä katsotaan kaavinnan tarve.Pääsinkin sinne seuraavana päivänä.Olin jo silloin tosi masentunut että kaikki uudelleen kokea.

Tutkimuksiin mennessä kerroin kätilölle/lääkärille tilanteen ja hän hetinmiten alkoikin tutkimaan ultralla sisältä.En katsonut monitoria ollenkaan.Mutta pyytäessä sitten vilkaisin ja pyysin selittämään minulle mitä tämä tarkoitti,kohdussa on yksin sikiö jolla ei näy sydämmen sykettä ja toinen jolla näkyy.Minä vain itkin,ja sitä on vieläkin vaikea uskoa.

Silloin hän kysyi tarvitsenko apua,koska kaksosista toinen ei ollut eläväsikiö.

Luulin silloin etten tarvitse.

Koko raskauden ajan vuosin ja kaksi kertaa niinkin paljon että pelkäsin menettäväni toisenkin.

Nyt prinsessamme on 2,5vuotias.

Vuosi hänen syntymän jälkeen aloinkin kaivata tätä toista kaveria..miten voi kertoa siitä tälle lapselle,vai kertooko ollenkaan.Välillä haluaisin isosisarusten tietävän,mutta jos he rupeavat suremaan sitä.
Välillä kun tyttäremme leikkii tulee mieleen tämä asia.

Olemme halunneet kaksosia.Mikä olisi ehkä mahdottomuuskin kun suvussa tätä ei ilmene.

Kuinka kertoa vai kertoako ollenkaan?

 
Suuri osanotto kaikille teille jotka olette menettäneet tavalla tai toisella lapsenne . Itse kuulun myös valitettavasti tähän joukkoon, jotka ovat kokeneet kohtukuoleman vastikään. Meidän toisen tytön piti syntyä ennen juhannusta. Synnytys lähti ihan normaalisti liikkeelle (rv 39), mutta valitettavasti tyttö oli kuolut jo tähän maailmaan tullessaan. Mitään syytä ei ole vielä löytynyt . Rakenteellisesti kaikki oli OK, lapsivesi oli kirkasta eikä tähän mennessä (vauvalle/minulle/istukalle) tehdyistä tutkimuksista ole löytynyt mitään syytä tapahtuneelle.

Onneksi ympärilläni on ollut paljon ystäviä joiden kanssa olen voinut jutella asiasta ja purkaa sydäntäni. Se on helpottanut loani todella paljon. Sen lisäksi oli todella helpottavaa lukea Tuntematon enkeli-palstalta etten ole outojen tuntemusteni kanssa yksin. Meitä on valitettavan paljon :( .

Vaikka raskausaikana ajattelin että meidän lapsiluku saa nyt olla kyllä täynnä, niin synnytyssalissa (ennen kuin edes tiesin että olen synnyttänyt juuri enkelivauvan) sanoin miehelleni, että haluan ehdottomasti lisää lapsia. Nyt kun aikaa on kulunut hieman olen alkanut pohtia sitä kuiinka rankkaa tuo raskausaika mahtaisi olla. Ja kuinka raskasta synnytys olisi. Samalla myös hieman pelottaa se että tapauksessani jos tulisin uudelleen raskaaksi synnytys pitäisi kuulemma käynnistää n. viikko ennen laskettua aikaa (näin lääkärimme meille on sanonut).

Itse olen selvinnyt suhteellisen hyvin tästä kaikesta. Välillä sitä kokee syyllisyyttä siittä että on hyvä olla. Vaikka kyllä sitä välillä möyrii ihan pohja mudissakin. Outoa kuinka nuo mielialat vaihtelee niin laidasta laitaan. Välillä tuntuu ettei kestä kaupassa nähdä vauvaa, kun tulee paha mieli... tai itku saattaa tulla todella pienestäkin asiasta. Mutta välillä sitä kestää kaikenlaista. Kyllä se tuo ihmisen pää on melkoisen moni mutkainen.

Toivottavasti joku päivä saamme vielä kolmannen lapsen... pikkusiskon tai -veljen meidän 3 vuotiaalle neitokaiselle.
 
Tuntuu pahalle... Siihen saakka kun luin, teillä kaikilla on ollut jo hurjan paljon viikkoja... :'( En pysty edes kuvittelemaan miltä teistä tuntuu, itselläni elämä mureni vaikka viikkoja oli vasta 12+. Ultrassa oltiin eilen ja sikiöllä ei ollut liikettä ei sydänääniä, joten paljon ei arvailujen varaan jäänyt. :'( Nyt odotellaan josko itsellään lähtisi tulemaan, ja jos ei niin vasta maanantaina lääkäriin. Onneksi on esikko, jonka kanssa on PAKKO jaksaa, mutta tuntuu kamalalta joka sekunti kun tietää että mikä tilanne masussa on. Mä en jaksa odottaa (niin kamalalta kuin kuullostaakin!) että sais tämän äkkiä päätökseen ja pääsisi yrittämään et jos taas pääsis normaaliin päiväjärjestykseen...

Jos esikkoa ei ois, niin tuskin olisin aamulla sängystä noussut... :'( Mä en jaksais enää itkeä vaikka aikaa onkin kulunut vähän, mutta kun se tarttuu esikkoon, enkä mä vaan pysty kyyneliä pidättämään...

Voimia kaikille, ja anteeksi oman navan ympärillä pyöriminen, tämähän on kuitenkin vielä niin alussa... :ashamed:
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 17.07.2006 klo 21:37 Rosalii kirjoitti:
Suuri osanotto kaikille teille jotka olette menettäneet tavalla tai toisella lapsenne . Itse kuulun myös valitettavasti tähän joukkoon, jotka ovat kokeneet kohtukuoleman vastikään. Meidän toisen tytön piti syntyä ennen juhannusta. Synnytys lähti ihan normaalisti liikkeelle (rv 39), mutta valitettavasti tyttö oli kuolut jo tähän maailmaan tullessaan. Mitään syytä ei ole vielä löytynyt . Rakenteellisesti kaikki oli OK, lapsivesi oli kirkasta eikä tähän mennessä (vauvalle/minulle/istukalle) tehdyistä tutkimuksista ole löytynyt mitään syytä tapahtuneelle.

Onneksi ympärilläni on ollut paljon ystäviä joiden kanssa olen voinut jutella asiasta ja purkaa sydäntäni. Se on helpottanut loani todella paljon. Sen lisäksi oli todella helpottavaa lukea Tuntematon enkeli-palstalta etten ole outojen tuntemusteni kanssa yksin. Meitä on valitettavan paljon :( .

Vaikka raskausaikana ajattelin että meidän lapsiluku saa nyt olla kyllä täynnä, niin synnytyssalissa (ennen kuin edes tiesin että olen synnyttänyt juuri enkelivauvan) sanoin miehelleni, että haluan ehdottomasti lisää lapsia. Nyt kun aikaa on kulunut hieman olen alkanut pohtia sitä kuiinka rankkaa tuo raskausaika mahtaisi olla. Ja kuinka raskasta synnytys olisi. Samalla myös hieman pelottaa se että tapauksessani jos tulisin uudelleen raskaaksi synnytys pitäisi kuulemma käynnistää n. viikko ennen laskettua aikaa (näin lääkärimme meille on sanonut).

Itse olen selvinnyt suhteellisen hyvin tästä kaikesta. Välillä sitä kokee syyllisyyttä siittä että on hyvä olla. Vaikka kyllä sitä välillä möyrii ihan pohja mudissakin. Outoa kuinka nuo mielialat vaihtelee niin laidasta laitaan. Välillä tuntuu ettei kestä kaupassa nähdä vauvaa, kun tulee paha mieli... tai itku saattaa tulla todella pienestäkin asiasta. Mutta välillä sitä kestää kaikenlaista. Kyllä se tuo ihmisen pää on melkoisen moni mutkainen.

Toivottavasti joku päivä saamme vielä kolmannen lapsen... pikkusiskon tai -veljen meidän 3 vuotiaalle neitokaiselle.
Raskausaika on varmasti raskas, samoin synnytys. Ainakin minulle oli. Koetin elää päivä kerrallaan ja unohtaa välillä koko raskauden. Koko odotusajan elin kuin sumussa, en uskaltanut ilkoita tulevasta vauvasta ollenkaan. Hieman tilannetta helpottivat useat kontrollit polilla. Helpotti aina vähäksi aikaa, kun sai kuulla kaiken olevan hyvin. Myös se helpotti , kun tiesin, että minut otetaan kontrollikäynnille milloin vain, ilman ajanvarauksia.
Minulle sanottiin, että symmytys käynnistetään aina vähintään kahta viikkoa ennen la, mieluiten viikolla 37. Mutta samaan hengenvetoon lääkäri totesi, että todennäköisesti minun raskauteni ei kuitenkaan koskaan tule olemaan täysiaikainen. Oikeassa oli. Toinen syntyi viikolla 37, toinen nipin napin viikolla 38. Ja nämäkin vain siksi, että olin vuodelevossa näille viikoille saakka.
 
Minäkin olen uutta raskautta toivonut ja pelännyt. Lapsen kuolemasta on vasta 4kk, joten omat ajatukset ovat vielä sekaisin. En tiedä haluanko kolmannen lapsen, tai siis haluan, mutta en tiedä kuinka jaksan odotusajan.
Meillähän terve kuopus syntyi elossa täysiaikaisena, mutta kuoli päivän ikäisenä. Esikoinen syntyi rv 37, lapsivedet meni. Kuopukselta kohdunsuu oli 5cm auki eikä kohdunkaulaa ollut rv 37. Supistuksia oli paljon, synnytys ei vain lähtenyt käyntiin. Rv 40+2 kalvot puhkaistiin, mutta lapsi oli jo kärsinyt hapenpuutteesta ja kakannut lapsiveteen. Keuhkot eivät toimineet ja menehtyi siihen.
Jos ja kun tulen uudelleen raskaaksi, toivon hartaasti että joko lapsi syntyy ajoissa tai sitten synnytys käynnistetään. Minusta tuntuu että minulle täysiaikainen raskaus on tuon 37 viikkoa, koska esikoisellakin istukka oli jo huonokuntoinen.
 

Yhteistyössä