Kun elämä turhaa on

  • Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Ei kaikilla muillakaan ihmisillä mene hyvin. Silti ne on käytännönläheisiä, eli ottavat ilon irti vaikka koiran kanssa lenkkeilystä ja neuletöistä.

Jos sä päivästä toiseen stressaat epäonnistumisen pelossa etkä tee mitään, niin sillon sä vasta pilaat elämäsi.
Ei tämä yhteiskunta salli elämää, jossa minun hyvinvointini ja iloni on tärkeintä. Ei ole hyväksyttävää olla luuseri. Meillä on tietyt normit, joiden mukaan pitää toimia ja näitä noudattamattomia syrjitään ihan aiheellisesti. Saat nauttia koirastasi vain jos olet muuten normaali, tuottava yhteiskunnan jäsen. Minä en voi näin tehdä, sillä olen loinen, epäonnistuja sekä yleisestikin huono ihminen.
 
vierailija
Kaikkiin näihin kohtiin pystyt vaikuttamaan. Voisit tehdä suunnitelman ja aloittaa pikkuhiljaa. En sanoisi, että olisi helppoa, mutta aina kannattaa yrittää.
Voisitko kertoa missä vaiheessa on hyväksyttävää luovuttaa?

Tämänkin ketjun perusteella minä olen ainoa luuseri. Muut kykenevät nousemaan mistä tahansa vastoinkäymisestä ja olettavat sitä muiltakin. Entä jos olen viisikymppinen työtön ja neitsyt, yrityksestä huolimatta? Saanko sitten luovuttaa?

Se minua eniten pelottaa. Jos olen tässä tilanteessa, tarkoittaa se, että olen viallinen ihminen. Voiko viallinen saavuttaa mitään?
 
Tiedän että nykyään jokainen saa olla mitä haluaa ja näyttää miltä haluaa, mutta harvemmin silti näkee huomiovärihiuksisia ja meikattuja miehiä. Ehkä se on se juttu, joka on estänyt menestykseni tällä maapallolla. Laitanpa asiat ostolistalleni.

Ongelma pienissä jutuissa ja niistä nauttimisessa on se, että tiedän niiden olevan yhtä tyhjän kanssa. Kyllä, ne vievät ajatukset hetkeksi pois normiarjesta, mutta lopulta palaan aina samaan tyhjyyteen. Olen sen verran vanha ja sen verran pahassa umpikujassa, että saavuttaakseni edes minimitason on minun tehtävä vain isoja peliliikkeitä. Ei auta kaktukset, kun pitäisi saada edes ensimmäinen ammatti ja ensimmäiset työkokemukset. Ei auta jouluvalot, kun haluaisi edes kerran elämässään suudella tai pitää toista kädestä. Taikasauva auttaisi, mutta vielä en ole sitä katuojasta löytänyt. Pari tyhjää tölkkiä löysin, joista 0,45€ tienasin.
Sori, en tajunnut että olet mies, tuohon hiusväriin liittyen.

Ymmärrän, nuo on elämän perusjuttuja joita kaipaat. Ei siinä joulukaktukset auta.

Mutta jos haluat ihmisiä ympärillesi, niin sun pitää elää hetkessä. Ainakin itse saan ympärilleni ihmisiä silloin kun keskityn muihin, unohdan itseni ja keskityn iloitsemaan muiden asioista - mutta kun olen joskus mennyt ihmisten keskuudessa epätoivoisena ajatuksella "ole mulle kaveri", niin ihmiset kaikkoaa.
Sama päti mulla puolison saamiseen. Kun etsimisen jälkeen laittoi hanskat tiskiin, alkoi äijää pukata.
Se epätoivo näkyy olemuksesta ja karkottaa ihmisiä, mutta jos on iloisen huoleton asenteella "oon tässä ja pidän hauskaa, ihan sama tuleeko meistä kaveria vai ei", niin se tehoaa.

Siinä olet oikeassa että esim.pariutumisessa ihmisellä täytyy olla jotain valmiina, eli sen takia hommaa kaktus, harrastus jne.

Mutta: ei kukaan halua tulla semmoisen kotiin käynnille joka tuskailee päivät "oispa muija, oispa työ, oispa auto", mutta tuskailun seurauksena kämppä ammottaa tyhjyyttään, eikä ole harrastusta, mielenkiinnon kohteita.
En mä haluis olla sille tyypille se eka sisältö, koska se tarrautuis muhun kouristuksenomaisesti.
 
Viimeksi muokattu:
Mä olen keski-ikään tullessa huomannut että ihmisten kanssa oleminen ja juttelu koostuu arkisista asioista.

Jos vaikka on kissa, niin siitä riittää jonkun kanssa juttua. "Mun katti oksensi matolle", "no niin munkin ja vielä paskoi ripulit kanssa" -ja kas, mukava jutteluhetki on siinä. (sori, en mä nyt kissan paskoista aina juttele :D)

Jos on opiskelupaikka, niin siitä voi jutella.
Tai lenkkeilyharrastus - hei, mä ensi kesänä taitan puolimaratonin, mut aattelin treenata ensin kevään.

Mutta jos tuskailee päivät epäonnistumisen pelossa eikä tuu hommanneeksi jutun juurta, niin mistä sä kerrot?

Kumpiko on kivempi toisen kuulla: "koiran kanssa lauantaina lenkkeillessä näkyi joutsenia, onpa nitä paljon nykyään"
vai
"Istuin kämpillä koko päivän, haluatko jutella siitä?"
 
Olin yksinäinen opiskeluaikoina, en äidin helmoista lähteneenä osannu heti vieraalla paikkakunnalla solmia ihmissuhteita. Ok 1-2 opiskelukaveria aina joka paikassa löytyi mut ei heissäkään viitsinyt aina roikkua, joten muistan monta yksinäistä viikonloppua asuntolassa tai yksiössäni.

Mutta mitä tein väärin? Sen että tuskailin vaan kämpillä, tekemättä mitään. Tuli monta vuotta hukattua tuskailuun.

Kun muilla oli yksinäinen viikonloppu he kävivät vaikka yksin lenkillä, yksin aerobicissa, soittelivat sukulaisille - he osasivat sen tyhjyyden täyttää jollain.

Nyt osaan arvostaa tekemistä. Pienikin tekeminen avaa ovia.

Ei elämässä ole takuita mistään, pieniä ja isoja pettymyksiä tulee jokaiselle lähes päivittäin: kiva jutteluhetki ei johda kaveruuteen, hyvin sujunut työharjoittelu ei johda työpaikkaan jne.
Mutta kun puskee niistä huolimatta eteenpäin, niin haaviin myös tarttuu jotain.
 
vierailija
Sori, en tajunnut että olet mies, tuohon hiusväriin liittyen.

Ymmärrän, nuo on elämän perusjuttuja joita kaipaat. Ei siinä joulukaktukset auta.

Mutta jos haluat ihmisiä ympärillesi, niin sun pitää elää hetkessä. Ainakin itse saan ympärilleni ihmisiä silloin kun keskityn muihin, unohdan itseni ja keskityn iloitsemaan muiden asioista - mutta kun olen joskus mennyt ihmisten keskuudessa epätoivoisena ajatuksella "ole mulle kaveri", niin ihmiset kaikkoaa.
Sama päti mulla puolison saamiseen. Kun etsimisen jälkeen laittoi hanskat tiskiin, alkoi äijää pukata.
Se epätoivo näkyy olemuksesta ja karkottaa ihmisiä, mutta jos on iloisen huoleton asenteella "oon tässä ja pidän hauskaa, ihan sama tuleeko meistä kaveria vai ei", niin se tehoaa.

Siinä olet oikeassa että esim.pariutumisessa ihmisellä täytyy olla jotain valmiina, eli sen takia hommaa kaktus, harrastus jne.

Mutta: ei kukaan halua tulla semmoisen kotiin käynnille joka tuskailee päivät "oispa muija, oispa työ, oispa auto", mutta tuskailun seurauksena kämppä ammottaa tyhjyyttään, eikä ole harrastusta, mielenkiinnon kohteita.
En mä haluis olla sille tyypille se eka sisältö, koska se tarrautuis muhun kouristuksenomaisesti.
En mä tarvi ihmisiä ympärilleni. Tai ehkä, välillä tarvitsen, mutta ei tämä ole ongelmani. Ongelmani on se, että en päästä ketään lähelleni, koska häpeän itseäni. Näen kavereita, mutta en ikinä keskustele mistään pintaa syvemmästä. Suurin pelkoni on, että tilanteeni paljastusi jollekin toiselle ihmiselle.

Epätoivo on ikävää, luotaantyöntävää, mutta myös luonnollista. Se ei kuitenkaan paista minusta läpi, sillä olen oppinut peittämään totuuden. Minua tuntemattomat luulevat minun olevan normaali, soljakka ihminen. Melankolian voisi minua tarkemmin tarkkaileva huomata, mutta epätoivoa ei ikinä. Kyllä minun ongelmani ovat aivan muualla.

En myöskään myönnä olevani tuskailija. En ainakaan perusluonteeltani. Toki kun tarpeeksi yrittää ja aina tulee torjutuksi, käy se luonnon päälle. Kun kaikki puuttuu, käy ihminen kohti alakuloa ja yrittää tarrautua edes yhteen ohueen oksaan.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
vierailija
Mä olen keski-ikään tullessa huomannut että ihmisten kanssa oleminen ja juttelu koostuu arkisista asioista.

Jos vaikka on kissa, niin siitä riittää jonkun kanssa juttua. "Mun katti oksensi matolle", "no niin munkin ja vielä paskoi ripulit kanssa" -ja kas, mukava jutteluhetki on siinä. (sori, en mä nyt kissan paskoista aina juttele :D)

Jos on opiskelupaikka, niin siitä voi jutella.
Tai lenkkeilyharrastus - hei, mä ensi kesänä taitan puolimaratonin, mut aattelin treenata ensin kevään.

Mutta jos tuskailee päivät epäonnistumisen pelossa eikä tuu hommanneeksi jutun juurta, niin mistä sä kerrot?

Kumpiko on kivempi toisen kuulla: "koiran kanssa lauantaina lenkkeillessä näkyi joutsenia, onpa nitä paljon nykyään"
vai
"Istuin kämpillä koko päivän, haluatko jutella siitä?"
Tätähän mä teenkin. Juttelen vain arkisista jutuista. Kukaan ei ole koskaan kuunnellut mitä oikeasti tunnen. Kukaan ei ole koskaan ollut tukena.

Arkielämässä tuo pinnallisuus toimiikin. Sitten kun mennään työhaastteluihin tai parisuhdehaastatteluihin ei tuo enää toimikaan. Silloin halutaan tietää lisää ja kun historia on tyhjää täynnä, ja tulevaisuus pelkkää samaa tyhjyyttä, voisi epäonnistumiselle lyödä vaikka talonsa vetoa. En usko, että tästä maasta löytyisi ainuttakaan ihmistä, joka haluaisi kaltaistani tapailla tai palkata. Ei auta olla hyvä ihminen, kun on muuten täysi luuseri.
 
vierailija
Olin yksinäinen opiskeluaikoina, en äidin helmoista lähteneenä osannu heti vieraalla paikkakunnalla solmia ihmissuhteita. Ok 1-2 opiskelukaveria aina joka paikassa löytyi mut ei heissäkään viitsinyt aina roikkua, joten muistan monta yksinäistä viikonloppua asuntolassa tai yksiössäni.

Mutta mitä tein väärin? Sen että tuskailin vaan kämpillä, tekemättä mitään. Tuli monta vuotta hukattua tuskailuun.

Kun muilla oli yksinäinen viikonloppu he kävivät vaikka yksin lenkillä, yksin aerobicissa, soittelivat sukulaisille - he osasivat sen tyhjyyden täyttää jollain.

Nyt osaan arvostaa tekemistä. Pienikin tekeminen avaa ovia.

Ei elämässä ole takuita mistään, pieniä ja isoja pettymyksiä tulee jokaiselle lähes päivittäin: kiva jutteluhetki ei johda kaveruuteen, hyvin sujunut työharjoittelu ei johda työpaikkaan jne.
Mutta kun puskee niistä huolimatta eteenpäin, niin haaviin myös tarttuu jotain.
Jos saisin onnistumistakuun tekisin heti kaiken mahdollisen. Mutta kun on lähes 40 vuotta puskenut turhaan, alkaa luovuttaminen kiinnostaa yhä enemmän. Tiedän olevani huono ihminen, kun tuollaista edes ajattelen, ja ehkä juuri tuosta syystä olen tässä missä olen.

Minä voin tehdä tuhat työpaikkahakemusta saamatta paikkaakaan. Tuhat treffiä saamatta edes kättelyä.
 
Jos saisin onnistumistakuun tekisin heti kaiken mahdollisen.

Minä voin tehdä tuhat työpaikkahakemusta saamatta paikkaakaan. Tuhat treffiä saamatta edes kättelyä.
Mutta kun onnistumistakuuta ei ole kellään. Elämä on usein kompastelua - ne treffit ei johtaneet mihinkään, repsahdin laihdutus- ja kuntokuuristani neljännen kerran tällä viikolla, se mukava naapuripariskunta johon just tutustui, erosi ja muuttivat kumpikin muualle tms. Se ilkeä naapuri on tänäänkin ollut v-mäinen.

Joskus pettymyksiä on päivässä 1-2, joskus 10. Silti pitää puskea eteenpäin.

Mitä sä oletat elämän olevan?
Pitäisikö sulla olla ensin kaikki valmiina eli varmuus työpaikan saamisesta ja treffikumppanin kans naimisiinmenosta, ennen kuin teet pienempiä osasia, joista elämä rakentuu?

Edelleen: kummanko kanssa kiinnostaa lähteä seurustelemaan?
Herra A: "Treenaan juoksua. Hommasin koiran jonka kanssa myös lenkkeilen. Hain tässä opiskeluihin".

Herra B:"Koska minulla ei ole työpaikkaa ja puolisoa, en lenkkeile, en hommaa lemmikkiä, en pyri opiskelemaan/pätkätöihin.
En halua edes joulutähteä hommata, istun vaan kämpillä."

Ja vaikket koskaan saisi työtä ja puolisoa, niin kummalla tavalla vietettyä elämää kadut ja kumpaako et kadu vanhuudessa?
 
vierailija
Mutta kun onnistumistakuuta ei ole kellään. Elämä on usein kompastelua - ne treffit ei johtaneet mihinkään, repsahdin laihdutus- ja kuntokuuristani neljännen kerran tällä viikolla, se mukava naapuripariskunta johon just tutustui, erosi ja muuttivat kumpikin muualle tms. Se ilkeä naapuri on tänäänkin ollut v-mäinen.

Joskus pettymyksiä on päivässä 1-2, joskus 10. Silti pitää puskea eteenpäin.

Mitä sä oletat elämän olevan?
Pitäisikö sulla olla ensin kaikki valmiina eli varmuus työpaikan saamisesta ja treffikumppanin kans naimisiinmenosta, ennen kuin teet pienempiä osasia, joista elämä rakentuu?

Edelleen: kummanko kanssa kiinnostaa lähteä seurustelemaan?
Herra A: "Treenaan juoksua. Hommasin koiran jonka kanssa myös lenkkeilen. Hain tässä opiskeluihin".

Herra B:"Koska minulla ei ole työpaikkaa ja puolisoa, en lenkkeile, en hommaa lemmikkiä, en pyri opiskelemaan/pätkätöihin.
En halua edes joulutähteä hommata, istun vaan kämpillä."

Ja vaikket koskaan saisi työtä ja puolisoa, niin kummalla tavalla vietettyä elämää kadut ja kumpaako et kadu vanhuudessa?
Tiedän että tulen katumaan tekemisiäni js ennen kaikkea tekemättä jättämisiäni. Elämä ilman saavutuksia on turha elämä - kaikkien mielestä.

Tällä hetkellä mä pelaan todennäköisyyksillä. Teen sitä missä voin onnistua ja vältän sitä missä vaaditaan aikaisempaa kokemusta. Kyllä mä tiedän asemani markkinoilla ja siksi en kykene tavoittelemaan kuuta taivaalta. Ongelma on se, että kohdatessani epäonnistumisen, vastoinkäymisen tai hylkäämisen, ei mulla ole mitään aikaisempaa mihin nojata kun itkettää. Tämä on vuoren reunalla tasapainoilua ilman apuköyttä.

Vaihtoehtojasi en pidä realistisina. Ei auta koira, lenkkeilyt ja yksi opiskelupaikka, kun mitään muuta ei ole. Ehkä 20 vuotta sitten, mutta ei enää tässä iässä. Jos elämän suuret jutut on lenkkeily ja huonekasvit, on jotain huonosti. Nämä olen kuullut myös muilta ihmisiltä. Saavutusten puute on merkki huonosta ihmisestä ja ihmissuhteen puute on merkki pelottavasta friikistä.
 
Tiedän että tulen katumaan tekemisiäni js ennen kaikkea tekemättä jättämisiäni. Elämä ilman saavutuksia on turha elämä - kaikkien mielestä.

Tällä hetkellä mä pelaan todennäköisyyksillä. Teen sitä missä voin onnistua ja vältän sitä missä vaaditaan aikaisempaa kokemusta. Kyllä mä tiedän asemani markkinoilla ja siksi en kykene tavoittelemaan kuuta taivaalta. Ongelma on se, että kohdatessani epäonnistumisen, vastoinkäymisen tai hylkäämisen, ei mulla ole mitään aikaisempaa mihin nojata kun itkettää. Tämä on vuoren reunalla tasapainoilua ilman apuköyttä.

Vaihtoehtojasi en pidä realistisina. Ei auta koira, lenkkeilyt ja yksi opiskelupaikka, kun mitään muuta ei ole. Ehkä 20 vuotta sitten, mutta ei enää tässä iässä. Jos elämän suuret jutut on lenkkeily ja huonekasvit, on jotain huonosti. Nämä olen kuullut myös muilta ihmisiltä. Saavutusten puute on merkki huonosta ihmisestä ja ihmissuhteen puute on merkki pelottavasta friikistä.
Sä lähdet edelleen kiipeämään puuta ylhäältä alaspäin.

Joo, ei joulutähdellä tai koiralla työpaikkaa saada, mut mä tarkoitan sitä että ala rakentaa elämääsi pienistä osista. Niistä joita sä pidät merkityksettöminä.

Koska ne joilla on perhe, työtä sun muuta, on rakentaneet elämänsä sadoista pienistä arjen muruista.

Ei kukaan leijaile työpaikkojensa ja puolisoidensa kanssa jossain tyhjyyden päällä, vaan päivän juttelut koostuu arkisista asioista.

Ei ne mene työpäivän jälkeen huonekaluttomaan, tyhjään kämppään ja tuijota koko illan seinää.
 
Ja mainitsit "elämä ilman saavutuksia on turha elämä", kun oli puhe pienistä arjen sisällöistä.

Oletko sä niin kauan hokenut kouristuksenomaisesti jotain "mun pitää saavuttaa jotain" että pidät lemmikkiä, kukkaa, lenkkeilyä tms.saavutuksena, siis jos vaikka jostain saisit kissan ilmaiseksi (ruoka, rokotus ja madotus tietty maksaa)?

Ei ne oo saavutuksia (no jos on masennusta, niin lenkkeily ON silloin saavutus). Ne on lämpimiä elämän sisältöjä, jotka puhkaisee siihen kuplaan nimeltä "tyhjyys" reikiä.
Ne on kodikkuutta. Lämpöä. Ydin.
 
vierailija
Sä lähdet edelleen kiipeämään puuta ylhäältä alaspäin.

Joo, ei joulutähdellä tai koiralla työpaikkaa saada, mut mä tarkoitan sitä että ala rakentaa elämääsi pienistä osista. Niistä joita sä pidät merkityksettöminä.

Koska ne joilla on perhe, työtä sun muuta, on rakentaneet elämänsä sadoista pienistä arjen muruista.

Ei kukaan leijaile työpaikkojensa ja puolisoidensa kanssa jossain tyhjyyden päällä, vaan päivän juttelut koostuu arkisista asioista.

Ei ne mene työpäivän jälkeen huonekaluttomaan, tyhjään kämppään ja tuijota koko illan seinää.
Tässä on varmasti paljon totuutta.

Normaali ihminen vain alkaa rakentamisen parikymppisenä - olen 20 vuotta myöhässä. Olen tilassa, jossa kaikki on tehtävä erilailla, eikä tie ole enää suora. Ei tässä tilanteessa voi haihatella, hidastella tai edetä pienin askelin. Nyt olisi toimittava. Siksi astuminen isoon ja pidempään uuteen on ahdistavaa. Ei voi tietää tuleeko toiselta puolelta ihminen, jonka yhteiskunta hyväksyy. Entä jos päätös olikin vääränsuuntainen? Lohduttaako silloin sanoa, että ainakin yritin?
 
vierailija
Ja mainitsit "elämä ilman saavutuksia on turha elämä", kun oli puhe pienistä arjen sisällöistä.

Oletko sä niin kauan hokenut kouristuksenomaisesti jotain "mun pitää saavuttaa jotain" että pidät lemmikkiä, kukkaa, lenkkeilyä tms.saavutuksena, siis jos vaikka jostain saisit kissan ilmaiseksi (ruoka, rokotus ja madotus tietty maksaa)?

Ei ne oo saavutuksia (no jos on masennusta, niin lenkkeily ON silloin saavutus). Ne on lämpimiä elämän sisältöjä, jotka puhkaisee siihen kuplaan nimeltä "tyhjyys" reikiä.
Ne on kodikkuutta. Lämpöä. Ydin.
Eivät tietenkään ole saavutuksia. Siksi en näe niiden merkitystä.

Saavutus ei myöskään ole ihmisen hyvyys.

Ympäröivä maailma ja muut ihmiset suurelta osin määrittävät ihmisen arvon. Jos muut katsovat sinua kieroon, tiedät että jotain olet tehnyt väärin. Kun kerrot menneisyydestä ja muut torjuvat sinut, on jokin jäänyt tekemättä. Pienet ilot auttavat, jos iso linja on kunnossa.
 
Eivät tietenkään ole saavutuksia. Siksi en näe niiden merkitystä.

Saavutus ei myöskään ole ihmisen hyvyys.

Ympäröivä maailma ja muut ihmiset suurelta osin määrittävät ihmisen arvon. Jos muut katsovat sinua kieroon, tiedät että jotain olet tehnyt väärin. Kun kerrot menneisyydestä ja muut torjuvat sinut, on jokin jäänyt tekemättä. Pienet ilot auttavat, jos iso linja on kunnossa.
Mutta loppujen lopuksi vain nykyhetkellä on merkitystä. Ja rehellisyydellä. Eli sanot ihmisille ihan avoimesti että "mua harmittaa kun on tullut hukattua hyviä vuosia, mut nyt haluan tehdä kaikkia asioita". Sinuna aloittaisin ruohonjuuritasolta - maton reunalta kun putoaa niin se ei satu paljoa. Onhan niitä alkkiksiakin jotka on olleet vuosikymmenet ryyppyputkessa ja varmasti heitä kaduttaa. Mutta moni on noussut sieltä.
Joku tukiryhmä vois olla sulle jees.
Alkaisit odottamaan jokaviikkoisia kokoontumisia.
Tässä on varmasti paljon totuutta.

Normaali ihminen vain alkaa rakentamisen parikymppisenä - olen 20 vuotta myöhässä. Olen tilassa, jossa kaikki on tehtävä erilailla, eikä tie ole enää suora. Ei tässä tilanteessa voi haihatella, hidastella tai edetä pienin askelin. Nyt olisi toimittava. Siksi astuminen isoon ja pidempään uuteen on ahdistavaa. Ei voi tietää tuleeko toiselta puolelta ihminen, jonka yhteiskunta hyväksyy. Entä jos päätös olikin vääränsuuntainen? Lohduttaako silloin sanoa, että ainakin yritin?
Teetkö sä niitä arjen sisältöjä vain sen takia että saisit hyväksyntää ja ihmissuhteita?

Mä sanon vähän tylysti, mut en halua olla tyly: mua ei kiinnostaisi aloittaa mitään kenenkään semmoisen kanssa joka on hommannut kodin sisustuksen ja lemmikin vain lavasteeksi, ja joka odottaa vaan niiden avulla saavansa naisen/kavereita, mutta joka ei ole oikeasti niistä lavasteista kiinnostunut. Ok on naisilla esim.sisustamista ystäväpiirin naisten takia, kutsuilla ostetaan kaveripiirin takia Tupperwaren muovikippoja vaikka kaapit pursuaa niitä - mut sua ei tunnu oikeesti mikään ees kiinnostavan.

Ihmisillä on intohimon kohteita joista niiden silmät loistaa. Mä toivon huomenna pääseväni sukeltamaan Downtown Abbeyn maailmaan. Odotan että saan tehdä porkkana-ja lanttulaatikon joulua odottamaan pakkaseen. Nyt siemailen halpaa valkkaria pullanpalan kans ja se rentouttaa mut uneen. Harmittelen kun en lumituiskun takia jaksanut hakea takkapuita takkaan, olisi tunnelmallista.
Mitkä näistä on sosiaalisia juttuja? Ei mikään. Mä nautin niistä asioista ilman tavoitetta saada lisää kavereita.

Vaikka mulla olisi huippupalkattu virka ja moitteeton perhe, mutta en saisi iloa elämän pikku asioista, niin olisin masiksessa. Ne hienot puitteet EI tuo onnea.
 
Viimeksi muokattu:
vierailija
Mutta loppujen lopuksi vain nykyhetkellä on merkitystä. Ja rehellisyydellä. Eli sanot ihmisille ihan avoimesti että "mua harmittaa kun on tullut hukattua hyviä vuosia, mut nyt haluan tehdä kaikkia asioita". Sinuna aloittaisin ruohonjuuritasolta - maton reunalta kun putoaa niin se ei satu paljoa. Onhan niitä alkkiksiakin jotka on olleet vuosikymmenet ryyppyputkessa ja varmasti heitä kaduttaa. Mutta moni on noussut sieltä.
Joku tukiryhmä vois olla sulle jees.
Alkaisit odottamaan jokaviikkoisia kokoontumisia.
Voin jo kuvitella ihmisten ilmeet.

Mitä olet tehnyt viimeiset vuodet?
- Kymmenen vuotta lähes kokonaan työttömänä
Ai, no varmasti suhderintamalla jotain positiivisempaa?
- Poikuus tallella, kahdesti olen elämässäni halannut

Ok. No, mä tästä lähdenkin. Nähdään taas.
 
Juttusi jotenkin kosketti minuakin, on meitä muitakin jotka ei pysty syystä tai toisesta kovia saavutuksia saavuttamaan... Kun tulee ikää lisää , niin alkaa kriisiä pukata , mutta usko pois et ole ikäloppu todellakaan. Sinulla on vielä elämä edessä, minua kiinnostaisi mikä on syy miksi olet ollut kauan työtön?
Kuulostaa vaan ihan sille, ettet ole löytänyt sitä juttuasi, mikä olisi kuin sulle luotu.
 
vierailija
Juttusi jotenkin kosketti minuakin, on meitä muitakin jotka ei pysty syystä tai toisesta kovia saavutuksia saavuttamaan... Kun tulee ikää lisää , niin alkaa kriisiä pukata , mutta usko pois et ole ikäloppu todellakaan. Sinulla on vielä elämä edessä, minua kiinnostaisi mikä on syy miksi olet ollut kauan työtön?
Kuulostaa vaan ihan sille, ettet ole löytänyt sitä juttuasi, mikä olisi kuin sulle luotu.
Olisi hienoa, jos olisi yksi syy. Olisi helpompaa korjata virhe.

Olen keskeyttänyt useamman korkeakoulun, ammattiopiston. Osaan ei riittänyt äly, osaan motivaatio. Kouluttamaton ei saa kuin hanttihommia ja niitäkin harvoin. Viime vuosina en ole enää edes jaksanut hakea, kun tyhjän saa pyytämättäkin.

Nyt kun ikää on näinkin paljon ja työkokemus sekä ammatti puuttuu,on melko varmaa ettei tässä enää mihinkään pysyvästi työllistytä.
 
Kouluttamaton ei saa kuin hanttihommia ja niitäkin harvoin. Viime vuosina en ole enää edes jaksanut hakea, kun tyhjän saa pyytämättäkin.

Nyt kun ikää on näinkin paljon ja työkokemus sekä ammatti puuttuu,on melko varmaa ettei tässä enää mihinkään pysyvästi työllistytä.
Osaatko sä edes arvostaa hanttihommia? Mä tiedän monta ihan fiksua ihmistä jotka tekevät pelkkää keikkaa, ja ovat niistä hommista kiitollisia ja iloisia.

Jos saisit 1-2 päivän hanttihommia, niin miten sä siellä olisit? Paiskisitko ahkerasti töitä, palvelisit asiakkaita iloisesti ja sanoisit pomolle"soitelkaa taas ku tarviitte", vai ootko siellä flegmaattisena ja naama norsun-ulkosynnyttimillä "kun tää ei oo pitkäaikainen/pysyvä työ"?

Jos sä vertaat tilannettasi 20 vuotta uraa tehneisiin, niin tietty ottaa aivoon. Parempi kun et vertaile.
Mut jos lähdet omasta lähtöpisteestä käsin ja teet vaatimattomasti mut sitkeästi kaikkia annettuja hommia, niin jossain vaiheessa työt lisääntyy.
 
Juttusi jotenkin kosketti minuakin, on meitä muitakin jotka ei pysty syystä tai toisesta kovia saavutuksia saavuttamaan... Kun tulee ikää lisää , niin alkaa kriisiä pukata , mutta usko pois et ole ikäloppu todellakaan. Sinulla on vielä elämä edessä, minua kiinnostaisi mikä on syy miksi olet ollut kauan työtön?
Kuulostaa vaan ihan sille, ettet ole löytänyt sitä juttuasi, mikä olisi kuin sulle luotu.
Asiat voi esittää niin eri tavoilla. Eikä sun tartte heti ensi kättelyssä alkaa poikuuksista selvittämään.

Usko pois, mä olen nähnyt niin monta sympaattista 40-50-vuotiasta kaveria jotka on eläneet ihan päin peetä, mutta jotka löytävät paikkansa joskus - kun löytävät sopivaa seuraa.

Jos menneisyys hävettää, niin kannattaa joko vitsailla siitä tai sit murahtaa "oon ollut vähän liian arka menemään eri juttuihin mukaan".

Tärkeintä on se, millainen olet siinä hetkessä. Ei ihmiset viehäty ärsyttävästä juttuseurasta, vaikka sillä olisi mitkä perheet ja vakipaikat.
 
Olisi hienoa, jos olisi yksi syy. Olisi helpompaa korjata virhe.

Olen keskeyttänyt useamman korkeakoulun, ammattiopiston. Osaan ei riittänyt äly, osaan motivaatio. Kouluttamaton ei saa kuin hanttihommia ja niitäkin harvoin. Viime vuosina en ole enää edes jaksanut hakea, kun tyhjän saa pyytämättäkin.

Nyt kun ikää on näinkin paljon ja työkokemus sekä ammatti puuttuu,on melko varmaa ettei tässä enää mihinkään pysyvästi työllistytä.
kyllä tuo minusta kuulostaa ihan sille, ettet ole vaan löytänyt sitä sun juttua mihin sinut on kuin tehty. Ja kriisi tulee kun ajattelet kaiken olevan liian myöhäistä, ei oikeasti ole.

Olen ollut ihan samassa tilanteessa kuin sinä ja itseasiassa vieläkin, mutta löytämässä sitä jotain tosi mukavaa ja hyvää.
Joillain ihmisillä ehkä lapsuus haluaisi asettaa meidät tiettyyn muottiin, tai jokin muu asenne, jos ollaan esim. riippuvaisia ihmisten mielipiteistä. Minusta piti tulla raskaan kovan työn raataja , koska minut oli kasvatettu siihen ja sitä aina painotettiin, ettet ole mikään jos et teet otsa hiessä työtäsi.
Niinpä hakeuduin alalle mikä poltti minut loppuun ja vielä toisen kerran toiselle alalle ja sielläkin paloin loppuun.
Aloin ymmärtää että mua ei vaan ole tehty näitä hommia varten, ne asiat mitä esim minun kodissa ei ole arvostettu yhtään, niin ymmärsin että juuri se ala taitaisi olla minun... Ja mitä sitten , vaikka tämäkään ei olisi. Pitää vaan löytää se paikka missä sinua arvostetaan ja sun taidot otetaan huomioon. Sun pitää uskoa siihen...
oikea työpaikka jo kohottaa itsetuntoa ja saat varmuutta, mutta joskus se vaatii kuin nöyrtymistä ... Pitää alottaa joskus ihan ” paskahommasta”, että voi päästä etenemään. Mutta itsetuntosi täytyisi saada kohenemaan, jokainen ihminen on oikeesti jossain asiassa taitava ja hyvä.
Missä asioissa olet hyvä? Onko sulla jokin harrastus tai muu mitä teet intohimoisesti? Tai mistä tiedät paljon?

Ja täytynee se vielä lisätä, että ei ihmisarvoa mitata sillä mitä on tehnyt tai saavuttanut. Mikä oli se syy miksi hakeuduit ammattiopistoon tai ammattikorkeeseen? Oliko se se että teet sen vaan siksi kun joku muu sitä odottaa? Työkkäri esim tai jokin muu taho .
 
Viimeksi muokattu:
vierailija
Osaatko sä edes arvostaa hanttihommia? Mä tiedän monta ihan fiksua ihmistä jotka tekevät pelkkää keikkaa, ja ovat niistä hommista kiitollisia ja iloisia.

Jos saisit 1-2 päivän hanttihommia, niin miten sä siellä olisit? Paiskisitko ahkerasti töitä, palvelisit asiakkaita iloisesti ja sanoisit pomolle"soitelkaa taas ku tarviitte", vai ootko siellä flegmaattisena ja naama norsun-ulkosynnyttimillä "kun tää ei oo pitkäaikainen/pysyvä työ"?

Jos sä vertaat tilannettasi 20 vuotta uraa tehneisiin, niin tietty ottaa aivoon. Parempi kun et vertaile.
Mut jos lähdet omasta lähtöpisteestä käsin ja teet vaatimattomasti mut sitkeästi kaikkia annettuja hommia, niin jossain vaiheessa työt lisääntyy.
Jokaiseen tarjottuun työpaikkaan olen mennyt ja hoitanut hommani asiallisesti, huolella ja usein kiitellysti. Nämä parin päivän tai korkeintaan parin viikon työpätkät vaan ovat periaatteessa täysin turhia. Niissä saattaa jäädä jopa taloudellisesti tappiolle ja mitään pysyvämpää ei koskaan seuraa.

Se mitä en enää tee on töiden järjestelmällinen hakeminen. Ei mun taustoilla saa töitä kuin tuurilla, enkä lähde mukaan prosessiin, jonka loppputulema on voimavaroja kuluttava sekä negatiivinen. Nykyään nämä kouluttamattomien ja työkokemuksettomien työt ovat yhä harvinaisempia ja kilpaillumpia, joten niiden perässä juoksemista en suosittele kenellekään.
 
vierailija
kyllä tuo minusta kuulostaa ihan sille, ettet ole vaan löytänyt sitä sun juttua mihin sinut on kuin tehty. Ja kriisi tulee kun ajattelet kaiken olevan liian myöhäistä, ei oikeasti ole.

Olen ollut ihan samassa tilanteessa kuin sinä ja itseasiassa vieläkin, mutta löytämässä sitä jotain tosi mukavaa ja hyvää.
Joillain ihmisillä ehkä lapsuus haluaisi asettaa meidät tiettyyn muottiin, tai jokin muu asenne, jos ollaan esim. riippuvaisia ihmisten mielipiteistä. Minusta piti tulla raskaan kovan työn raataja , koska minut oli kasvatettu siihen ja sitä aina painotettiin, ettet ole mikään jos et teet otsa hiessä työtäsi.
Niinpä hakeuduin alalle mikä poltti minut loppuun ja vielä toisen kerran toiselle alalle ja sielläkin paloin loppuun.
Aloin ymmärtää että mua ei vaan ole tehty näitä hommia varten, ne asiat mitä esim minun kodissa ei ole arvostettu yhtään, niin ymmärsin että juuri se ala taitaisi olla minun... Ja mitä sitten , vaikka tämäkään ei olisi. Pitää vaan löytää se paikka missä sinua arvostetaan ja sun taidot otetaan huomioon. Sun pitää uskoa siihen...
oikea työpaikka jo kohottaa itsetuntoa ja saat varmuutta, mutta joskus se vaatii kuin nöyrtymistä ... Pitää alottaa joskus ihan ” paskahommasta”, että voi päästä etenemään. Mutta itsetuntosi täytyisi saada kohenemaan, jokainen ihminen on oikeesti jossain asiassa taitava ja hyvä.
Missä asioissa olet hyvä? Onko sulla jokin harrastus tai muu mitä teet intohimoisesti? Tai mistä tiedät paljon?

Ja täytynee se vielä lisätä, että ei ihmisarvoa mitata sillä mitä on tehnyt tai saavuttanut. Mikä oli se syy miksi hakeuduit ammattiopistoon tai ammattikorkeeseen? Oliko se se että teet sen vaan siksi kun joku muu sitä odottaa? Työkkäri esim tai jokin muu taho .
Olen varmasti tässäkin ketjussa tuonut esille olevani täydellinen alemman tason keskinkertaisuus. Ne jutut missä minun aivoni nauttivat ja sieluni lepää, ovat niitä, joissa olen kuin oppimisvaikeuksinen kala kuivalla maalla. Muissa jutuissa olen korkeintaan keskinkertainen.

Mä elän elämääni todennäköisyyksien, tilastojen ja epäonnistumisien minimoinnin kautta. Jotkut pelaavat joka viikko lottoa,, koska uskovat onnellisena päävoiton mahdollisuuteen. Minä jätän loton pelaamatta, koska en halua pettyä viikosta toiseen. Eikä joku matalan tason ammatillisen tavoitteen toteutuminen lähellä eläkeikää pelasta mitään, jos muu elämä on lastattu toteutumattomien haaveiden kakkalastilla. Kun mokaa tarpeeksi ja tarpeeksi kauan, sulkeutuu iso osa mahdollisuuksien porteista, enkä ainakaan minä halua elää keski-ikäisenä sitä elämää, joka kuuluu kymmeniä vuosia nuoremmille. Asia olisi eri, jos tämä olisi valintani. Nyt se vain muistuttaisi joka päivä omasta epäonnistumisesta.
 

Yhteistyössä