Kun tapaaminen on vaikeaa

Ekaluokkalaiseni tapaa isäänsä, mutta hankalaa on...

Isä on jollain tavoin tunnevammainen ihminen, eikä ymmärrä, että lapsi ei ole kone, joka tekee kuten käsketään. Lapsella on tunteensa, lähinnä pelonsekaisia, isää kohtaan ja usein hän kieltäytyy tapaamisesta. Tämä on isälle lähes mahdotonta ymmärtää ja hän syyttää minua siitä, että kasvatus on mennyt piloille, kun en väkipakolla joka kerta vie lasta hänelle. Toisaalta isä ei itse viitsi matkustaa noin 400 kilometrin matkaa tapaamiseen lapsen kotipaikkakunnalle (itse asiassa taas tänään sain valituksia siitä, miksen vie lasta hänen kotiovelleen, vaan hän joutuu kävelemään monta sataa metriä hakiessaan lasta, kun lapsi on tuotu vain kaupungin keskustaan). Kuulemma tapaamiset lapsen kotipaikkakunnalla ovat "kamala sirkus" - mitä ne sitten isän kotona ovat, kun lapsi on hyvin pitkästynyt, piilottaa pelon ja surun tunteitaan ja joutuu vielä kuuntelemaan haukkuja, jotka kohdistuvat niin lapseen itseensä, kuin minuun - lapsen äitiinkin.

Mitä vanhemmuus on? Juridisia asioita, samoin kuin finanssiliikennettä voi kuka tahansa, asiaan käsketty, hoitaa lapsen puolesta. Minun mielestäni vanhemmuus on tunneside lapseen, jota rakkauden ohella värittävät erityisesti vastuu lapsesta, sopivasti huolehtiminen ja lapsen kuuntelu niin korvilla kuin sydämelläkin.

Miksi tapaava vanhempi sitten ylläpitää tapaamisia, vaikkei osoita lapselle välittämistä? Miksi tapaava vanhempi kokee yhteiskunnan paineen tapaamisten määrälle niin suurena, ettei välitä mitä lapsi tuntee? - no edellinen kysymys on tietysti tunnevammaiselle mahdoton yhtälö...

Lasten edusta puhutaan joskus kauniisti sosiaalitoimessa ja jopa tiedotusvälineissä. Miten sitä voidaan tapaamisissa mitata, kun sosiaatoimen työntekijät kuuntelevat vain sitä joka vaatii kovimmalla äänellä omia oikeuksiaan? Kaikki tuntuvat unohtavan lapsen - hänet, jonka pitäisi olla kaikkein keskeisimmässä asemassa mm. tapaamisia pohdittaessa!!

...ja ehkä en enää monen vuoden eron jälkeen olisi tapaamisissa vastahankaan, jos lapsen tahto ja etu tulisivat kuulluiksi - vihdoinkin. Ison taakan vast'ikään harteiltani nosti eräs sosiaalityöntekijä, joka sanoi, että "onko lapsen edelleen pakko tavata isäänsä, jos lapsi kerran noin voimakkaasti (mm. esittämällä oksentavansa) kieltäytyy tapaamisesta." ! Suurkiitos tästä lauseesta!!

Olen lopen uupunut jatkuvaan riitelyyn, jota ex-mieheni pitää yllä - kai hänellä on jokin tarve pitää vuosienkin jälkeen suhteen huonoja puolia yllä. Lapsen pakottamiseen en kuitenkaan suostu - tai korkeintaan kuolleen ruumiini yli. ...siihen ei tosin tunnu olevan pitkä matka, kun olen niin väsynyt siihen, ettei kukaan kuuntele lapsen ääntä.

Keväisiä auringonsäteitä ja tsemppiä samassa tilanteessa oleville!

 

Mulla on ystävä jonka tytär kieltäytyi tapaamasta isäänsä syistä joita en nyt tähän viitsi laittaa.
Ystäväni kävi asiasta lukuisia kertoja sosiaalitoimistossa lastenvalvojan luona puhumassa mutta asia käännettiin aina niin että äiti on hankala eikä anna lapsen tavata isää.
Olen itse nähnyt tilanteen missä lapsen piti mennä isälleen ja se oli kauheaa katseltavaa.
Lapsi pyysi ettei hänen tarvitse mennä sinne enää ja sanoi äidilleen että miksi sä pakotat minut.
Lopulta äiti antoi tytölle lastenvalvojan puhelinnumeron ja sanoi että sun pitää kuule itse soittaa ja selittää miksi sä et sinne mene kun mun soitoistani ja käynneistäni ei ole mitään apua ja laki määrää että isällä on oikeus saada sinua tavata.
Tyttö oli silloin 8-vuotias.
Reipas tyttö oli ja soitti itse ja selitti asian.Sen jälkeen hänen ei ole tarvinnut isänsä luokse enää mennä.
Toivottavasti tästä oli sinulle myös apua.