Kuolemanpelko tuli lasten myötä.. Olenko nyt sekoamassa vai aikuinen..?

Lapsettomana en ajatellut koko asiaa. Nyt neljän äitinä välillä ahdistaa varmaan epänormaalin liikaakin
Elämä muuttui ikään kuin rajalliseksi ja välillä kaikki tuntuu turhalta. Vaikka se onkin epäloogista, kun on nämä lapsetkin..
Ja pelkään kuolevani ja kuolemaa.

Kaikki on tässä, lyhyt hetki ja kohta ei kukaan edes muista. Mitä itse tiedät esivanhemmistasi? Mä tiedän/tunnen vain kaksi sukupolvea, omat vanhempani ja isovanhemmat. Eli ei me täällä kauan vaikuteta.

Miks mua tällänen ahdistaa?! en tiedä, tuunko hulluksi?? En varmaan edes osannut selittää mitä tarkoitan, kyllä mä varmaan olen sekoamassa. Onneks pystyn esittämään normaalia : /

 

et ole tulossa hulluksi. näin kävi minullekkin.

 

On täysin luonnollista pelätä tuntematonta ja etenkin kuolemaa. Jokainen meistä miettii kuolemaa eläessään, ja kaikkein vaikeinta on oman kuoleman hyväksyminen, koska sitä on hyvin vaikea kuvitella. Älä takerru ajatukseen liiaksi, vaan koita löytää henkisyyttä, tarkoitusta elämään. Niin ja, muista elää

 

mulle kävi samoin. ajatukset oli samanlaisia kuin sinullakin. oon onneksi päässyt asiasta pikkuhiljaa yli, mutta aikaa siihen meni muutama vuosi.

 

saman verran tiedän kuin sinäkin. eli en paljonkaan. tunnen vanhempani ja tunsin äitini vanhemmat. Isäni vanhempia en ehtinyt tuntea, kuolivat ennen kuin näin heidät.

Eli en tiedä paskaakaan esivanhemmistani.

Muussa suhteessa lapset tekivät minusta terveemmän. Olin neuroottinen ja mietin koko ajan, että minulla on joku parantumaton sairaus, ennen lapsia. Kun sain lapset, en ehtinyt enää. ei ehdi edes lääkärilllä käydä, eikä jaksanut kun lapset pieniä, vaikka olisi mitä.

 

Täällä kans. Just se tuntematon pelottaa. En niinkään mieti miten laset pärjää,mut se mitä kuoleman jälkeen on, onko se oikeasti vain tyhjyyttä, ikiunta?

Samojen pelkojen kanssa kamppaillut myöskin jokaisen kolmen lapsen jälkeen,nyt edellisen syntymästä 2kk eikä helpota.

 

hei ihan tottako tätä on tapahtunut muillekin lasten syntymän myötä. Tavallaan helpottava tieto.

En ole ite oikein puhunut tästä kenellekään. Mulla on ihana mies muttei ehkä ymmärrä tätä enkä halua että murehtii mun mielenterveyttä. Miksköhän näitä ajatuksia on alkanut tulla lasten jälkeen? Varsinkin muutaman viikon ikäisen vauvan kanssa olen näitä miettinyt ja itkeskellytkin jopa.

 

Minulla myös aivan samansuuntaisia ajatuksia kuin sinullakin. Eli pelkään kuolemaa ja sitä aikaa mitä sen jälkeen tapahtuu..pelkään aikaa jos kuolema tarkoittaakin ikuista unta josta ei koskaan enää herää, pelkään myös sitä tunnetta, etten enää koskaan saa olla rakkaitteni kanssa :`( ja tämä on hyvin musertavaa :`( Olen lapselleni yrittänyt puhua taivaasta ja siitä, että siellä ollaan kaikki yhdessä sitten joskus..näin rauhoitan myös omaa oloani hiukan..myös iltarukoukset on otettu käyttöön..

 

Mulla on ollut todella pahoja paniikki/ahdistuskohtauksia sen takia,
tuntematon pelottaa,
syytän itseäni siitä et olen tehnyt lapsia jotka joutuu kokemaan saman, ehkä pelkäämään kuolemaa niinkun minäkin. Kaikki maailmanloput kaikki tollaset pelottaa niin vietävästi,
että useina iltoina itken itseni uneen.

Nyt olen varannut ajan psykologille jolle aion kertoa ajatuksistani,
munkin mies aina sanoo et mitä turhaa pelkäät ymym. Psykologilla vois olla jonkunlainen muu tapa auttaa tässä pelossa.

Oletko harkinnut jotain apua, jutellut kavereiden kanssa, onko sulla tulevaisuuden suunnitelmia?
Mulle sanoi lääkäri,että jos sun elämäs on vain pitkä musta tunneli,se tuntuu epätoivoiselta,
jos tunnelin päässä on valo (joku tavoite,toive,haave) jota kohti mennä,elämäkin tuntuu mielekkäältä. Maistelepa näitä? Ainakin hetkellisesti olen saanut näistä apua

 

Ketjuuntumiskriisi. Sinä olet vain yksi lenkki äitien ja isien ketjussa. Tähän asti kaikki he ennen olleet olivat olleet sinua varten, nyt sinäkin olet lapsiasi varten.

Nyt vaan jututtamaan kaffepaketin kanssa suvun vanhat, jotta voit antaa heidän tarinoidensa avulla lapsillesi juuret. Siivet he kyllä kasvattavat itse, sinun tehtävä on olla katkomatta niitä.

 

[QUOTE="vieras";23060150]Ketjuuntumiskriisi. Sinä olet vain yksi lenkki äitien ja isien ketjussa. Tähän asti kaikki he ennen olleet olivat olleet sinua varten, nyt sinäkin olet lapsiasi varten.
......[/QUOTE]

tätä se varmaan tavallaan just on..


Olenpa iloinen että tein tän aloituksen.. ei tunnu yhtään niin yksinäiseltä tai sekopäiseltä. Oottepa kivoja!

joku kysyi tavoitteista ym. Mulla on kyllä kaikenlaista vireillä ja ihana perhe ja ihana työkin odottelee. Oikeastaan elän elämäni parasta aikaa monella tavalla ja olen onnellisempi kuin koskaan. Sen vastapainona vaan on tämä synkkä tai surullinen olo toisinaan. Pelkään vaan niitä hetkiä kun se tulee tosi ahdistavana ja voimakkaana. Ja silloin todella epäilen mielenterveyttäni. Ehkä munkin pitäis puhua jonkun kanssa kun pelkkä kirjoittaminenkin tuntuu helpottavalta.

 

Kyllähän se aina helpottaa kun saa jollekin avautua ja saa erilaisia näkemyksiä asiaa,ei ole vaan sitä yhtä omaa Ota joku kaveri avuksi jolle voit puhua, häneltä saatat saada taas erilaisen näkemyksen asiaan Onko sulla myös sellanen pelko että kaikki romahtaa kohta ?

 

Onko sulla myös sellanen pelko että kaikki romahtaa kohta ?

No todellakin on. Tai se tulee välillä kuin humahdus kun olen yksin, on hiljaista, liikaa aikaa ajatella. Mä vältän muuten omaa seuraani nykyisin. touhotan aina jotain, surffaan netissä nytkin sängyssä kun muut nukkuu. Kohta alan lukemaan kirjaa ja luen niin kauan että nukahdan. Ei tulis mieleenkään käydä vaan sänkyyn unta odottelemaan kaikkien ajatuksien armoille.

 

tätä se varmaan tavallaan just on..


Olenpa iloinen että tein tän aloituksen.. ei tunnu yhtään niin yksinäiseltä tai sekopäiseltä. Oottepa kivoja!

joku kysyi tavoitteista ym. Mulla on kyllä kaikenlaista vireillä ja ihana perhe ja ihana työkin odottelee. Oikeastaan elän elämäni parasta aikaa monella tavalla ja olen onnellisempi kuin koskaan. Sen vastapainona vaan on tämä synkkä tai surullinen olo toisinaan. Pelkään vaan niitä hetkiä kun se tulee tosi ahdistavana ja voimakkaana. Ja silloin todella epäilen mielenterveyttäni. Ehkä munkin pitäis puhua jonkun kanssa kun pelkkä kirjoittaminenkin tuntuu helpottavalta.

Minulla myös joskus tosiaan pelko tulee niin voimakkaana ja ahdistavana, että tuntuu tosiaan siltä, että on tulossa hulluksi.. Vaikka minullakin elämä on mitä parhaimmillaan. Haluaisitko vaihtaa kokemuksia vaikka ihan mailitse minun kanssa?

 

Mullakin pelko iskee niin pahasti läpi että jos oon pimeessä yksin tai just nukkumaan käymässä niin kyllä hirvittää. Aina siitä saa hetkellisesti voimaa kun pystyy jonkun kanssa puhumaan.

Kyllä kevättä kohti mennään ja pimeä alkaa väistyy niin mielikin ehkä virkistyy hiukkasen

 

Vois kuvitella että olo tulee siitä kun tyhjästä syntyy lapsi niin tajuaa paremmin että yhtä tyhjään menee ihminen taas takaisin?

 

Itsekin samoja pohtinut joskus. Joskin kuolemaa mun ei tarvitse pelätä. Oikeastaan itse odotan kuolemaa. Se päästäis mut kaikista murheista ja jos vaan jaksan uskoa, niin tiedän että pääsen taivaaseen, jossa kaikki huolet ja murheet jää ja on jäljellä vaan iloa ja onnea. Taivasta vartenhan me täällä eletään. Mutta se pelottaa, jaksanko uskoa.. Jaksanko uskoa koko loppuelämäni... Kun on niiin vaikeaa elää menneisyyden ym kans.

Mutta se lohduttaa, tuo toivoa ja valoa kuolemaan, kun tietää että silloin uskominen palkitaan ja puetaan valkoisiin puhtaisiin vaatteisiin. Saa ilon ja rauhan. Kuulostaa varmaan joistakin sairaalta, mutta tää kiintopiste auttaa mua jaksamaan...

 

Ja kai se on sitäkin, että on jonkinlainen vastuu omista lapsista. Etenkin siitä pienestä kääröstä, joka on just syntyny. Ja kuoleman pelko voi siitäkin tulla, kun tietää että lapsi tarvii äitiä. Hormoonit pistää just synnyttäneen äidin kyllä kans koville ja synnytyksen jälkeenhän sitä on pitkään vielä aivan niiden vallassa ja siksi herkimmillään kaikelle. Ja herkkänä myös vauvan viesteille.

 

Itse myös joskus saan ihmeellisiä hepulikohtauksia varsinkin yöllä, kun muut nukkuvat niin tulee ajateltua asioita vaikka ei pitäisi..sitten tulee itku ja kauhu, kun miettii kaikkea tätä maallista mikä häviää, kun kuolee pois.. :`( Olen usein miettinyt tätä elämää, että on se loppujenlopuksi aika karua..

 

Onneksi se menee ajan myota ohi!

 

Onneksi se menee ajan myota ohi!

Meneekö?

 

Minulla meni ainakin - siina haipakassa kun 4 lasta sai aikaseksi harrastustensa ja koulunsa kanssa! Tukka siina on harmaantunut mutta muita en ole ehtinyt sen koomin murehtia.

 

Hyvin samanlainen tilanne täällä. Ennen lapsia en pelännyt kuolemaa yhtään ja ihmettelin sitä miksi äitini pelkäsi. Muistan sanoneenikin hänelle, että mitä pelättävää siinä on, kaikille se aikanaan tulee eteen kuitenkin. Ennen lapsia uskalsin myös matkustella eikä oikeastaan mikään matkakohdekaan
pelottanut minua. Mahdolliseen sairauteenkin suhtauduin huolettomasti, tyyliin katsotaan mitä eteen tulee.

Kaikki tosiaan muuttui lasten jälkeen. Nykyään en enää uskalla matkustella, halua olis ja haaveilen matkoista muihin maihin, mutta käytännössä en uskalla lähteä. Pelkää kuolemaa, mutta oikeastaan vielä enemmän pelkään sitä miten lapseni pärjäävät jos minulle tapahtuu jotain. Koko perheen voimin voisin matkalle lähteä, mutta yksin en pysty. Minua saattaa ahdistaa jopa pitkä automatka ilman perhettäni. Lisäksi minusta on tullut sairauksien etsijä, tyyliin "onkohan tuo patti/luomi syöpä", "päätä särkee, varmaan kasvain päässä", "muisti on huonontunut, varmaan alkava dementia" ja näitä riittää. Lisäksi pelkään myös sitä, että lapsilleni voi tapahtua jotain. Hoitotäti ei katso perään ja lapsi putoaa keinusta ja taittaa niskansa.

Oikeastaan nyt kun laitoin nämä ajatukset ylös tajusin etten niinkään pelkää itse kuolemaa, vaikka toki sitäkin. Eniten pelkään kuitenkin lasten menettämistä, joka oman kuolemani tähden tai heidän.

 

hei ihan tottako tätä on tapahtunut muillekin lasten syntymän myötä. Tavallaan helpottava tieto.

niille kellä lapsia on Minä olisin vastannut otsikon kysymykseen että tuo johtuu aikuistumisesta. Jotkut aikuistuu lasten myötä. Toiset sitten, kun on 30, 40, 50. Jotkut ei koskaan, vaikka olisi niitä lapsiakin...
Kyllä noi samat ajatukset ovat tuttuja myös lapsettomalle 35:lle.

 

Yksilöllistä. Mulla alkoi kuolemanpelko joskus alle 20-vuotiaana kun aloin uskoa helvettiin/kadotukseen. Lapsiasialla ei vaikutusta. Omaisten kuolemaa pelkään enemmän kuin omaani.