Ei se synnyttäminen alakautta ole se kauhein asia, vaikka moni niin luulee. Kauhein asia oli se hetki, kun sydänääniä ei enää neuvolassa kuulunut. Terveydenhoitaja yrittää lohduttaa, että laitteessa on vain vikaa, ja menään lääkärin huoneeseen varmistamaan ultralla, että kaikki on kunnossa.
Sydämessäni kuitenkin tiesin, että pieni Väinö-poikamme on kuollut. Se oli se kauhein hetki, ja sitten piti vielä soittaa asiasta miehelle.
Ensin tietenkin halusin synnytyssairaalassa, että vauva leikataan pois, ja tilanne on nopeasti ohi. Onneksi lääkäri sai minut ajattelemaan. Juuri niillä sanoilla, että se on suurin rakkauden työ, jonka voin lapselleni tehdä. Minulta löytyi se hyytymistekijä verestä. Voisi olla, että minua ei täällä enää olisi, jos olisi leikattu.
Elämä on meillä rauhoittunut ja palannut ulkoisesti "normaaliksi". Perheenä olemme entistä vahvempi. Tunne, että yksi on poissa, on kuitenkin mukana elämässämme.
Katkeruutta raskaana olevia tai pienten vauvojen äitejä kohtaa en tunne, vaikka moni niin luulee. Lähinnä ahdistun ajatuksesta, että joku muukin joutuu kokemaan saman kuin me olemme kokeneet. Kun on kokenut jotain näin "harvinaista", on oppinut ainakin sen, että mitä vain voi sattua myös meidän perheelle.
Meni vähän ohi aiheen, mutta tuntui siltä, että on pakko kirjoittaa.
