KYSYMYS TEMPERAMENTTISTEN LASTEN VANHEMMILLE: miten suhtautua lapsen raivareihin?

Siinäpä kysymys tulikin Meillä on äärimmäisen temperamenttinen 3-vuotias, jolla siis koko pienen ikänsä ollut tahtoa selvästi enemmän kuin kellään lähipiirin lapsista. Mielialat vaihtelee nanosekunnissa: voi olla tosi iloinen, kunnes yhtäkkiä täysin odottamatta lysähtää lattialle ja alkaa kiukutella. Tilanteita ei siis aina voi ennakoida mitenkään. Välillä on parempia aikoja jolloin kiukkua esiintyy harvemmin, välillä taas on päiviä jotka on yhtä kiukuttelua. Nyt on alkanut tuntua etten enää oikeasti tiedä mitä tehdä asialle. Eniten hävettää lapseni käytös muiden silmissä, ettei olisi normaali tai emme osaa kasvattaa lastamme. Mikä myös siis varmaan osittain tottakin, koska olemme mielestämme kokeilleet kaikkea mutta mikään ei tunnu toimivan. Sanotaan että lasta pitää "tukea" kiukunpuuskissaan koska ei vielä osaa hillitä tunteitaan ja lapsen pitäisi saada kokokea että myös hänen negatiiviset tunteensa hyväksytään. Toisaalta taas neuvotaan että vanhempi asettaa rajat miten kuuluu käyttäytyä. Hmmm... No, me olemme sitten antaneet syliä, koittaneet lohduttaa pitkäänkin. Olemme myös jättäneet yksin kiukuttelemaan, kun kukaan muu perheenjäsen ei ole enää kestänyt raivoamista. Olemme koittaneet olla huomioimatta. Olemme olleet vihaisia asiasta, olemme kiristäneet ja lahjoneet ja uhkailleet, keskustelleet asiasta useasti ja yrittäneet ymmärtää, siis kaikkea on koitettu. Mutta kun ikuisuuksiin se omakaan jaksaminen ei riitä kuuntelemaan sitä kauheaa huutoa. Mitä tässä kohtaa siis pitäisi tehdä? Jatketaanko vain sylittelyä ja ymmärtämistä? Ja toinen kysymys: miten ihmeessä te jaksatte? Jottei kellekään tulisi vääränlaista kuvaa niin lapsi on ERITTÄIN rakastettu ja hurmaava persoona, vaikkakin tosi temperamenttinen. On kehittyneempi kuin moni ikäisensä ja näyttää kyllä myös muut tunteensa voimaakkaammin.

 

Silloin kun tempperamenttiuhmaitkupotkuraivari iskee niin annan huutaa ja raivota rauhassa. Koska ärsyyntyy vaan enemmän jos siihen mennään rauhottelemaan. Aikansa kiukkuaa ja sitten tulee halamaan äitiä ja istuu napottaa sylissä ja asia on sillä ohi.

 

Jaa-a, meillä on huudot ja raivarit menneet itsestään ohi, eipä niihin ole sen kummemmin kiinnitetty huomiota. Sanottu että kun oot rauhottunut niin tule sitten viekkuun tms.

Ja ehkä tuon takia meillä ei lapset "turhista" huuda/kiukkua, kun ei sillä ainakaan huomiota saa... eikä mitää aikaseks.

 

Tempperamenttinen lapsi = huonosti kasvatettu lapsi.

Mitä seuraavaksi? Kokeilkaa sirkustemppuja, jonglööraamista ja pupujen hatusta vetämistä seuraavaksi ettei vaan pikkuinen Irmeli-Jaaccima saa traumoja kun niin helvetisti kiukuttaa.

 

Meillä samanikäinen raivoaja. Minä olen alkanut tekemään niin, että kannan raivoavan lapsen omaan sänkyyn (jos ei kotona, niin jonnekin penkille yms.) rauhoittumaan ja lähden toiseen huoneeseen/vähän kauemmaksi. Kun on pahimmissa tunnekuohuissa, ei ota vastaan mitään, vaikka kuinka rauhallisesti osaisi tilanteeseen suhtautua. Huutaa (kirkuu ja raivoaa) pahimmillaan että mene pois ja potkii vain jos yrittää silitellä tai halata. Kun on rauhoittunut, saa tulla pois ja sitten keskustellaan siitä mikää niin kovasti harmitti ja myös minä kerron kuinka kurjalta niin kova raivo tuntui meistä muista, mutta käytöksestä huolimatta rakastetaan. Sitten pyydetään anteeksi ja halataan ja asia menee ohi. Kuulosuojaimet ois kyllä välillä kova sana

 

Temperamenttinen lapsi ei ole huonosti kasvatettu lapsi, kuten JaanaK ehkä ironisesti (?) väittää.

Suosittelen lainaamaan tai tilaamaan Väestöliitolta Kiukkukirjan, 0-6v aggressiokasvatuskirjan. Itse oon saanut sieltä hyviä vinkkejä aggressiokasvatukseen, uhmaan, kiukkukohtauksiin yms. Suosittelen erittäin lämpimästi!

Lapset on niin erilaisia. Me vanhemmat ollaa melko rauhallisia ja esikoinen on myös rauhallinen luonteeltaan. Eskari-iässä puski kaikista pahin "uhma". Keskimmäisen raivot ja kiukut alkoi siitä, kun uusi vauva syntyi taloon, oli iältään silloin 1v2kk. Siitä asti tullut kiukkua milloin mistäkin. Itse yritän pienestä pitäen sanottaa tilanteita vaikka onkin pieni iältään, tyyliin "nyt sinua harmittaa tosi paljon,kun"... Jos tulee ihan hillitön itkupotkukiukku niin nappaan syliin, jossa rimpuilee ja raivoaa mutta jonkin ajan kuluttua rauhoittuu. Itse ajattelen, että mitä pienempi lapsi sen enemmän sylihoitoa vaan.
Tärkeää on myös pysyä itse rauhallisena. Isomman kanssa voi odottaa että huuto ja raivo menee ohi ja lapsen rauhoituttua lyhyesti kerrata tilanne, mikä harmitti. Onneks tänne maailmaan mahtuu huutoa, meillä sitä ainakin toisinaan kkuuluu

 

JaanaK olet hirveön fiksun kuuloinen. Vaikka oma Irmeli-Jaaccimasi on tasainen tallaaja joka ei näytä mitään tunteitaan suuntaan tai toiseen niin se ei silti tarkoita sitä etteikö lapset olisi luonteeltaan erilaisia. En tiedä omaatko jonkinlaisen putkinäön ellet ole huomannut että kaikki lapset eivät leiki esim. nukeille, tykkää samoista ruuista jne, eikä niilläkään ole kasvatuksen kanssa mitään tekemistä. Lapsellani ei ollut pikkuvauvanakaan näitä käytöstapoja, selvästikkään koska oli helposti ärtyvää sorttia. Jatkuvasti piti heilutella jotain lelua tai kantaa sylissä että sai toisen rauhoittumaan. Mitenköhän silloin olisi pitänyt kasvattaa? Nyt jo huomaa että pikkusisarensa on täysin toisenlainen, huomattavasti vähempään tyytyväinen ollut aina, ei mm. ala huutaa kurkkusuorana jos koittaa tarjota nokkamukia tissin tai pullon sijaan Mutta joo, siis kyllä lapsemme muuten osaa käyttäytyä, paremmin kuin muut omanikäisensä. Mm." kiitos", "olehyvä" ja "anteeksi" tulee luonnostaan kun se kuuluu sanoa, eikä lapsi ole mm. koskaan lyönyt toista lasta vaikka muut sitäkin ovat tehneet. Useimmiten lapsemme kiukutteleekin meille vanhemmille, esim. lapsen mummi joka paljon hoitanut lastamme oli ihan ymmällään kun ekan raivookohtauksen näki. Ei olisi kuulemma uskonut hänestä ennen kuin tosiaan itse näki. Mutta näin

 

Neuvolassa otin asian puheeksi niin sanoivat vaan että kuuluu ikään. Vaikka kuinka koitin selittää että lapsi on ollut tällainen syntymästään saakka, tämä ei ole suinkaan mikään uusi ilmiö! 10 kk iässä tämä oma tahto oikein alkoi tulla esiim. alkoi hillitön rimpuilu ja huuto kun puettiin. Silloin kaverini katsoi silmät pyöreänä että nytkö se jo alkaa. Hänellä muutaman päivän nuorempi.

 

[QUOTE="JaanaK";28349039]Tempperamenttinen lapsi = huonosti kasvatettu lapsi.

Mitä seuraavaksi? Kokeilkaa sirkustemppuja, jonglööraamista ja pupujen hatusta vetämistä seuraavaksi ettei vaan pikkuinen Irmeli-Jaaccima saa traumoja kun niin helvetisti kiukuttaa.[/QUOTE]

Aina joku änkyrävänkyrä vastaa...
Ilmeisesti meidän poika on myös huonosti kasvatettu, vaikka kaikki perus-kurinpito-
keinot ovat käytössä. Kummityttö taas uskoi pelkkää sormen heristämistä ja jo alkoi huuli väpättää....
Voijettä.

 

Tärkein seikka on pysyä itse rauhallisena ja pitää kiinni siitä, minkä on luvannut/millä on uhannut/mitä nyt on sanonutkaan lapselle. Ei onnistu joka tilanteessa, mutta siihen pitää pyrkiä ainakin. Tärkeintä on siis turvallinen ja jämäkkä aikuinen ottamassa vastaan lapsen kiukun.

JaanaK:n viestiin voisin heittää sellaisen kommentin, että kun yksi lapsista on temperamenttisempi kuin toiset, niin kasvatetaankohan häntä eri tavalla, kuin muita? No, meillä ei ainakaan, vaan tyty on aina ollut poikia temperamenttisempi. Ap, onkohan lapsesi horoskoopiltaan vaaka, koska kuulostaa niin meidän tytöltä, joka on vaaka, eikä koskaan tasapainossa, vaan joko tosi iloinen ja hyvällä tuulella, tai sitten ihan pahantuulinen, surullinen, vihainen, ym. päinvastaista.

Mä olen tehnyt usein niin, jos kyseessä ei ole ollut ihan kamalan vakava juttu, että olen kutittanut lasta (eli kutitusterapiaa ), jolloin pahantuulisuus sulaa nauruksi, elimistö alkaa tuottaa endorfiineja, ja paha mieli poistuu. Yleisesti kiukkukohtauksien aikana olen antanut lapsen kiukuta itsekseen. Jossain vaiheessa on aina tullut luokse pyytämään lohdutusta, jota tietysti olen antanut, mutta on tärkeää myös keskustella lapsen kanssa tilanne selväksi.

Omaa jaksamista auttaa sekin, kun hyväksyy lapsen kiukut osaksi häntä itseään ja ajattelee, että ompa minulla sinnikäs lapsi. Itse tyttärestäni sanonkin, että hän pääsee tuolla tahdonvoimalla elämässään mihin tahtoo, kunhan vain osaa sen oikein kanavoida. Nyt hän on murkkuikäinen, hyvin ajatteleva nuori naisenalku, kun sille päälle osuu, mutta usein elämä hänen kanssaan on keskustelua isoilla kirjaimilla. Yleensä sitten kyllä sovitaan asiat ja ollaan yhteisymmärryksessä. Tytär sanoo usein rakastavansa meitä vanhempia, joten ehkä olemme hänen kanssaan kuitenkin onnistuneet, vaikka elo ei aina niin rauhaisaa ole ollutkaan. Nähtäväksi jää, miten hän kanavoi tahdonvoiman käyttöönsä ja selviää omassa elämässään.

Paljon voimia ja ymmärrystä teille lapsenne kanssa. Hyvä siitä vielä tulee Olkaa myös itsellenne armollisia, aina ei vaan jaksa, vaikka kuinka yrittäisi. Tilanne ja päivä kerrallaan Aika auttaa kyllä tässäkin asiassa.

 

Jatkan vielä.. eli lapsi ei pysy sängyssään vaan tulee raivoten perässä ja suuttuu entisestään, lisäksi olen lukenut että sänkyä ei saisi käyttää "jäähynä" kun sen pitäisi olla mukava paikka. Olen myös muutaman kerran pitänyt "holding"-otteessa kun raivo on ollut pahimmillaan mutta se on kauheaa enkä halua tehdä niin ellei ole pakko. Se siis silloin kun lapsi on niin pois tolaltaan että meinaa satuttaa itsenä. Silloin ei mene puhe perille, ei mikään. Lapseni on kyllä mielestäni muuten ihan normaali jolle vaan on luotu temperamenttiä enemmän kuin muille

 

Tunnistan meidän nuoremman tuosta aloittajan kuvauksesta. Meillä vaan sikäli erilainen tilanne, että raivarin uhkan kyllä tunnistaa. Aina kun joudun kieltämään tai jollain tapaa rajoittamaan, tai patistamaan lasta tekemään jotain, niin se on mahdollisesti kimmoke raivarille. En tietenkään ole alkanut varomaan kieltämistä, mutta tiedänpähän vaan varautua siihen että hyvin todennäköisesti seurauksena on raivari.

Jätän kohtauksen huomiotta jos se vain on mahdollista. Jos saa raivarin keskellä kaupan pihaa, niin pakkohan se siitä on autoon kerätä kiljumaan, mutta muuten saa raivota rauhassa. Sen linjan pidän tiukasti, että raivoamalla ei saa mitään.

 

Tulipa mieleeni yksi konkreettinen vinkki, jota voisi kokeilla (varsinkin kun lapsi kasvaa), jolla raivareita saatetaan estää. Eli kun olette menossa jonnekin, jossa on käyttäydyttävä tietyllä tavalla tai huomioitava joitain asioita, esim. juhlat tai kauppareissu tms., niin kerro jo sinne mennessä miten käyttäydytään, millaista siellä on, mitä ei saa ja mitä saa tehdä. Lapsen on helpompi itsekin kontrolloida itseään, kun tietää, mitä on tulossa.

 

Meidän herkästi kiihtyvä tyttö on jo 6v ja hänen kohdallaan on todettu että kaikkein parasta on kun antaa raivota itsekseen. Suostuu kyllä myös syliteltäväksi ja muuta mutta nopeimmin kiukku laantuu kun saa rauhassa omassa huoneessaan raivota loppuun. Ja käyttäytymisessä ei kyllä muutoin ole mitään vikaa mutta välillä (varsinkin väsyneenä) vaan pieninkin vastoinkäyminen saattaa laukaista aivan hillittömän raivarin. Ei varsinaisesti raivoa turhasta mutta reaktion suuruus on monesti aivan ylimitoitettu vastoinkäymisen vakavuuteen nähden. Onneksi itsehillintää löytyy kuitenkin sen verran että aniharvoin näitä megaraivareita sattuu muualla kuin kotona.

 

Kiitos Tallu <3 Helpottavaa kuulla että muillakin tällaisia lapsia, eikä me olla ainoita jotka on kasvattanut lapsensa huonosti Itseasiassa varmaan myös sen takia olen hyvin tiukkaa kuria pitävä ja päivärytmiäkin noudatamme kuin armeijassa. Jotta lapsella olisi turvallinen olo, osaa ennakoida tilanteita ja tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti pukeminen on jokapäiväistä tappelua, mutta sitä se on varmaan joka perheessä Mieheni aina sanookin kun on vaikeampi aika, että "Ajattele niin että meidän lapsi tulee kyllä pärjäämään" ja tiedän sen itsekkin. Nyt jo on tosi luotettava, kun sanon esim. mökillä että rantaan ei mennä niin ei myöskään mene jne. Ja juu, tottakai vahdimme häntä koko ajan mutta ei edes yritä. Erittäin kultainen hän onkin, nuo raivokohtaukset on ainoa mikä meitä huolettaa ja se on väkisinkin vaikuttanut parisuhteeseemme. Esim. isä on lepsumpi ja se sapettaa mua jne. Ja kun lapsi vaatii paljon tekemistä, seuraa jne. kovin vähän leikkii itsekseen...

 

Meillä on 8v ADHD - lapsi kanssa välillä tulta ja tappuraa, mutta onneksi nuo kohtaukset ovat lieventyneet iän myötä. Toki nykyään - välillä - kun lasta kieltää jostakin asiasta tai jonkin asia ei mene niinkuin lapsi toivoisi / haluaisi hän yrittää huitaista. Kyllä ollaan asiasta joka kerta sanottu nätisti tai kovemmalla äänensävyllä.

Tsemppiä sinulle ja jaksamista!!

 

Meillä ainakin tulee suurempi kiukku jos sinne mennään väliin rauhottelemaan. Kiukutella saa ihan niin paljon kuin haluaa vaan. Kyllä ääntä maailmaan mahtuu. Jossakin vaiheessa vaan pitää osata sitten lopettaa.
Kun rauhotutaan niin otetaan keskustelu yhteys ja koitetaan selvittää, että mikä nyt kiristää ja selvitetään se.

 

Jatkuvasti piti heilutella jotain lelua tai kantaa sylissä että sai toisen rauhoittumaan. Mitenköhän silloin olisi pitänyt kasvattaa? Nyt jo huomaa että pikkusisarensa on täysin toisenlainen, huomattavasti vähempään tyytyväinen ollut aina

Tässä aika hyvin tiivistettynä asian ydin. Esikoinen = aina saanut huomion kiukuttelemalla, vanhemmat nimenomaan tekee "sirkustemppuja" saadakseen kullannupun rauhoittumaan.

Mitä toiselle lapselle jää? Tottakai se on rauhallisempi kun sillä ei ole samalla tavalla tarvetta kiukutella, saa sen huomion muuten (sitten kun ison sisaruksen kiukulta jää aikaa).

 

Kiitos Tallu vinkistä, mutta noin toimimmein: siis kerron etukäteen mihin mennään, miten käyttäydytään ja kerron senkin että ellei käyttäydy niin lähdemme pois. Vielä ei ole koskaan käyttäytynyt juhlissa tms. huonosti, siellä on kuin herran terttu Onneksi ne tilanteet ovat helppoja. Kerran oli isänsä kanssa alkanut riehua kaupassa kun ei päässyt autokärryyn (en muista syytä miksei päässyt) niin isä oli uhannut viedä pois ja niin sitten olivat lähteneetkin. Autossa hetken ajelivat ja keskustelivat ja totesivat että voivat palata kauppaan Sitten olikin sujunut taas mallikkaasti.

Mutta jos annan raivota yksin huoneessaan niin miten saan pysymään siellä? Siis palautan sinne n. 100 kertaa ennen kuin pysyy siellä, muttakun täällä on myös tuo pikkusisarus josta pitää huolehtia.. Pinnikseen voisin siksi aikaa laittaa, mutta pelästyy vasmasti sitä isomman raivoamista. Ja sitten en edes pääsisi pienempää lohduttamaan. On nimittäin tapahtunut enemmän kuin kerran että pienemmällä tullut empatiaitku kun sisko kiukkuaa...

 

Nyt jo on tosi luotettava, kun sanon esim. mökillä että rantaan ei mennä niin ei myöskään mene jne. Ja juu, tottakai vahdimme häntä koko ajan mutta ei edes yritä. Erittäin kultainen hän onkin,

Nämä kuvaukset sopivat tyttäreenikin Hän on hyvin huolehtivainen, äidillinenkin, luotettava ja oikein mukava ihmisenä, mutta tosiaan tuo mielialojen heittely on hänen miinuspuoliaan.

 

Meillä on myös yksi temperamenttinen tapaus (ja toinen hiukan vähemmän temperamenttinen). Meillä ei auta muu kuin antaa hänen raivota. Pahin uhmakausi oli 2-3-vuotiaana. Silloin usein saattoi lähemmäs tunninkin huutaa ja raivota jotain. Yleensä sanon rauhallisesti, että menen keittiöön ja olen siellä ja voi tulla sinne, kun tuntuu siltä. Raivon jälkeen voi jotain jutella, mutta kesken raivoamisen ei. Selkeä päivärytmi ja säännöt selvästi auttavat, kun säännöt ovat selvät ja tietää, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta parhaiten raivoamiseen on auttanut ikä. Nyt kun on melkein 5-vuotias, pystyy jo välillä juttelemaan mieliharmit pois.

 

JaanaK voit jättää kiitos vastaamatta jos et näistä asioista todellakaan mitään tiedä.

 

[QUOTE="JaanaK";28349213]Tässä aika hyvin tiivistettynä asian ydin. Esikoinen = aina saanut huomion kiukuttelemalla, vanhemmat nimenomaan tekee "sirkustemppuja" saadakseen kullannupun rauhoittumaan.

Mitä toiselle lapselle jää? Tottakai se on rauhallisempi kun sillä ei ole samalla tavalla tarvetta kiukutella, saa sen huomion muuten (sitten kun ison sisaruksen kiukulta jää aikaa).[/QUOTE]

No älä nyt viitti yleistää - meillä tämä temperamenttisempi tapaus on toinen lapsi. Se on luonne-, ei kasvatuskysymys.

 

JaanaK voit jättää kiitos vastaamatta jos et näistä asioista todellakaan mitään tiedä.

Voi kuule tiedän paljonkin siitä kuinka toisen sisaruksen saadessa huomion keinolla millä hyvänsä jää toinen hieman paitsioon. Ns. kiltti tyttö - syndrooma. Oletko koskaan kuullut?

Ihan asiaahan minä puhuin.

Jatka samaan malliin tai tee päinvastoin, mitä voit menettää. Olet huomannut että kokeilemasi keinot eivät tepsi. Halusitko siis vain hyväksyntää kiukuttelevalle kakarallesi vai todella apua?

 

[QUOTE="JaanaK";28349213]Tässä aika hyvin tiivistettynä asian ydin. Esikoinen = aina saanut huomion kiukuttelemalla, vanhemmat nimenomaan tekee "sirkustemppuja" saadakseen kullannupun rauhoittumaan.

Mitä toiselle lapselle jää? Tottakai se on rauhallisempi kun sillä ei ole samalla tavalla tarvetta kiukutella, saa sen huomion muuten (sitten kun ison sisaruksen kiukulta jää aikaa).[/QUOTE]

Ai räkä. Mitähän me on sitten tehty väärin kun esikoinen on se rauhallinen ja kuopus nimenomaan vaativa yksilö. Ja meilläkin ollut jo ihan vastasyntyneestä lähtien.