Ikikiukku
Siinäpä kysymys tulikin Meillä on äärimmäisen temperamenttinen 3-vuotias, jolla siis koko pienen ikänsä ollut tahtoa selvästi enemmän kuin kellään lähipiirin lapsista. Mielialat vaihtelee nanosekunnissa: voi olla tosi iloinen, kunnes yhtäkkiä täysin odottamatta lysähtää lattialle ja alkaa kiukutella. Tilanteita ei siis aina voi ennakoida mitenkään. Välillä on parempia aikoja jolloin kiukkua esiintyy harvemmin, välillä taas on päiviä jotka on yhtä kiukuttelua. Nyt on alkanut tuntua etten enää oikeasti tiedä mitä tehdä asialle. Eniten hävettää lapseni käytös muiden silmissä, ettei olisi normaali tai emme osaa kasvattaa lastamme. Mikä myös siis varmaan osittain tottakin, koska olemme mielestämme kokeilleet kaikkea mutta mikään ei tunnu toimivan. Sanotaan että lasta pitää "tukea" kiukunpuuskissaan koska ei vielä osaa hillitä tunteitaan ja lapsen pitäisi saada kokokea että myös hänen negatiiviset tunteensa hyväksytään. Toisaalta taas neuvotaan että vanhempi asettaa rajat miten kuuluu käyttäytyä. Hmmm... No, me olemme sitten antaneet syliä, koittaneet lohduttaa pitkäänkin. Olemme myös jättäneet yksin kiukuttelemaan, kun kukaan muu perheenjäsen ei ole enää kestänyt raivoamista. Olemme koittaneet olla huomioimatta. Olemme olleet vihaisia asiasta, olemme kiristäneet ja lahjoneet ja uhkailleet, keskustelleet asiasta useasti ja yrittäneet ymmärtää, siis kaikkea on koitettu. Mutta kun ikuisuuksiin se omakaan jaksaminen ei riitä kuuntelemaan sitä kauheaa huutoa. Mitä tässä kohtaa siis pitäisi tehdä? Jatketaanko vain sylittelyä ja ymmärtämistä? Ja toinen kysymys: miten ihmeessä te jaksatte? Jottei kellekään tulisi vääränlaista kuvaa niin lapsi on ERITTÄIN rakastettu ja hurmaava persoona, vaikkakin tosi temperamenttinen. On kehittyneempi kuin moni ikäisensä ja näyttää kyllä myös muut tunteensa voimaakkaammin.