lääkkeilläkö paremmaksi elämä?

Vuosia kestänyt pahaolo ja lapsen menetys... seinät ahistaa ja on aina henkisesti väsynyt.

Yli puoli vuotta odotin aikaa mielenterveystoimistolle. Vihdoinkin pääsin! Tuloksena alkuun mieto lääkitys, terapiaa kerran viikossa ja kriisiryhmään meno (edellisessä suhteessa pahoinpideltynä vuosia).

En ole hullu, mutta nyt tuntuu että pahanoloni tullessa "julkiseksi" aloin voimaan enemmän pahoin...
Töihinmeno ei houkuta sitte tippaakaan!! Mutta kuinka käy jos joudun sairaslomalle?? Miten perheemme selviää??!!

 

mulla kans on takana rankka lapsuus ja vuosien ahdistus ja masennus.nyt syksylla rohkenin hoitoon.nyt mulla on kans terapia ja lääkitys.tosiaan paha olo tunut vain pahenevan aluksi kun asiaa rupesi miettimään ,penkomaan ja se että asiasta tuli"julkinen".mutta se on varmaankkin normaalia..kun asioita on siirtänyt vuosia taka-alalle ja ollut käsittelemättä,niiden selvittely ja niihin paneutuminen on aluksi todella ahdistavaa!puhu asiasta terapeutillesi,pyydä vaikka rauhoittavaa lääkityksen rinnalle joita voit ottaa kun oikein ahdistaa..mutta älä luovuta!!alku on vaikea..mutta varmasti sinulla kin on vielä edessä onnelllinen tulevaisuus niin,että se mikä on tapahtunut,on tapahtunut mutta sen voi hyväksyä ja se ei enää häiritse eläämääsi liikaa!voimia sinulle toivon! :hug:

 

Olen ollut kauan masentunut. Käytin menneisyydessäni huumeita kovasti, mutta esikoista suunnitellessa ne jäivät. Luulin elämän paranevan, enkä enää toivonutkaan lyhyttä elämää.Pojan takia.
Enkä toivo vieläkään.. No mutta pojan syntymän jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen parisuhteessamme ja kaikessa mitä olin jo ehtinyt tulevaisuudelta toivomaan. Aloin kumminkin odottamaan kuopusta ja piristyin hetkeksi. Jaksoin jopa hoitaa ulkonäköäni
Nyt tajusin kuitenkin olevani taas masentunut. Syytän aivan kaikesta itseäni, en osaa iloita mistään, olen toivottoman väsynyt ja unohtelen tärkeitäkin asioita jatkuvasti ja onhan tuota oirelistaa.. En olisi itse asiaa tajunnut, mutta muista syistä kävin lääkärissä joka esitti epäilynsä tilanteestani. Ja kun asia tuli näin ilmi, tuntuu että ne narut joiden varassa olen onnistunut pinnalla roikkumaan vaan nyt katkeilevat.
Minun olisi tarkoitus mennä neuvolapsykologille, mutta en jaksaisi mennä ongelmiani sinne pohtimaan. Ihan tarpeeksi työtä elää itse kaiken sen p**kan kanssa, saati että alkaisi niitä asioita ulkopuolisille sevittämään. Ja pelkään myös että se itku joka tuolla kurkun päässä oksennuspallona on jo niin kauan pyörinyt, tuleekin pihalle..Se nimittäin jo tihkuu välillä, enkä nyt jaksaisi alkaa koko viimeistä 20 vuotta vollottamaan.
Lisäksi en tod. halua syödä lääkkeitä!! Niitä olen jo ehtinyt niin monta listaa ja purkkia syödä yhdelle elämälle että eiköhän se jo piisaa. Enkä halua paluuta menneeseen!
Niin että aika patti tilanteessa täälläkin. Olen pohtinut jos liittyisi jollekkin masentuneiden keskustelusivulle.Jospa siellä saisi pikkuhiljaa itseään auki.
Kunhan ei Iltalehden etusivulle päätyisi heitettyään, jossain aivojen katkostilassa, rakkaita lapsiaan kaivoon..