Lapsen haastava temperamentti

Hei,

poikkesin tuolta vauvapuolelta tänne kyselemään neuvoja. Olen puolivuotiaan poikavauvan äiti. Vauva-aika ei meillä toden totta ole ollut kovin auvoista ja ihanaa, vaikkakin poikani on minulle maailman tärkein asia ja rakastuin häneen ensisilmäyksellä, kun sain synnytyksen jälkeen rinnalleni. Vauvan temperamentti on ns. haastavaa laatua ja oman höysteensä kuluneisiin kuukausiin on tuonut allergia ja siitä johtuvat kipuilut ja itkut.

Välillä tuntuu, että on ihan poikki ja usko omaan jaksamiseen hiipuu. Mieheni on onneksi osallistunut lapsen ja kodin hoitoon kiitettävästi, mutta hän on päivät töissä, joten kokonaisvastuu lapsesta on luonnollisesti suurempi minulla. Tapailen toisinaan mammalomalla olevia ystäviäni, mutta mihinkään perhekerhoihin tai äiti/lapsi-harrastuksiin en ole vielä voinut kuvitellakaan meneväni tuon pikkutermiitin kanssa. Ja pakko myöntää, että välillä tunnen suurtaa kateutta katsellessani ystävieni ns. helppoja vauvoja. Tottakai järjellä tajuan, että vauvojen vertailu on mitä typerintä enkä oikeasti haluaisi muuta kuin oman poikani. Mietin vaan, että mitä sitä on tullut tehtyä, että näin koetellaan vaavin kanssa. En koe, että kyse on siitä, että minulla olisi ollut epärealistiset odotukset vauva-ajasta. Tiesin, että voi olla myös hankalaa, mutta todellisuus iski vielä kovemmin vasten kasvoja. Sanoinkin miehelleni, että jos joku olisi kertonut etukäteen, millaista tämä on, en olisi missään nimessä suostunut äidiksi. No, onneksi ei kertonut, sillä sitten tuota suloista otusta ei olisi.

Olen saanut suosiolla heittää kaikki vauvamanuaalit nurkkaan ja antaa hyvää tarkoittavat neuvot ja ohjeet mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (esim. "vauva tottuu olemaan lattialla, kun sitä vaan tarpeeksi siinä pitää" tai "kyllä vauvat nukkuvat vaunuissa kun vaan tarpeeksi kärrää" tai" vauva rauhoittuu kyllä syliin, jos äiti itse on rauhallinen" jne.). Minulla ole ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä omat tuntosarvet 24/7 koholla vauvan ehdoilla. Tavallaan haluaisin pojalle sisaruksen, mutta en usko että kestäisin samaa rumbaa enää uudestaan, jos sattuisikin tulemaan vastaavanlainen tapaus.

Haluaisin kuulla muiden haastavan temperamentin omaavien lasten äideiltä (ne joita tämä koskee, tunnistavat kyllä itsensä), miten te selvisitte vauva-ajasta ja millaiseksi elämä on muuttunut, kun lapsi on kasvanut. Tietysti janoan tarinoita, joissa jatkuvasti kitisevästä vauvasta sukeutuu mitä iloisin ja aurinkoisin taapero =). Oikeasti olen kyllä kiinnostunut kaikenlaisista tarinoista, jotta voisin vähän ennakoida, mitä tässä mahdollisesti tuleman pitää.

 

siitä selvisin pitkällä unetomuus jaksolla,meillä siis heräteltiin öisin vielä 1.9V iässä,ja iän myötä tulleet uhmat ovat olleet paljon voimakkaammat mutta niistäkin on selvitty kun on menty päivä kerrallaan.Nyt neiti on pian 9V ja nyt vasta vuoden on tuntunut että jes ei riitaa eikä tappeluja.Pikkusiskokin hänellä on ja hän on nyt 1V ja on aivan päivastainen luonne siis niin rauhallinen ja omissa oloissa viihtyvä.Eli ei ne lapset aina ole samanlaisia.

 

meillä ei niinkään yöt olleet rauhattomia, muina aikoina kuin hampaiden tullessa, motoriikan kehittyessä niin ja välillä näin uhmaiässä,jolloin pitää vaan vastustaa äitiä kaikessa..mutta muuten on pieni mies (2vee2kk) varustettu aikamoisella tempperamentilla ja että on kova tahto ollut alusta alkaen...
meillä ei alussa viihdytty sitterissä,eikä aluksi lattialla, eikä vaunuissa..ainoastaan sylissä ja kantoliinassa ja myöhemmin ergo-repussa mentiin. minäkin sain noita neuvoja vaikka millä mitalla ja syyllistämistä, että olen ns pilannut lapseni ja saan syyttää vain itseäni, kun vauva jo laitoksella laitettiin kainalooni nukkumaan, kun ei kertakaikkiaan siinä läpinäkyvässä muovikopassa viihtynyt..huusi kuin hysteerisenä aina siihen asti, että pääsi siitä pois...mutta neuvojieni mielestä olisi pitänyt vaan "kouluttaa" vauva huudattamalla ettei opi pahoille tavoille eli nukkumaan vanhempieni vieressä..no joo..

meillä on auttanut vain aika. eli aikanaan alettiin viihtymään vähän paremmin vaunuissa, lattialla ja sitterissä..mutta tahtoa ja tempperamenttia piisaa kyllä vieläkin...uhma painaa päälle ja auta armias jos homma ei onnistu ekalla kerralla ja sekunnissa, johan pienellä kiehahtaa samantien yli.

vähän epäröityäni uskalsin kuitenkin sisaruksen hommata ja tämä pikkusisko, vaikka vaikuttaakin tempperamenttiselta tahtolapselta onkin aivan toisenlainen kuin veljensä...nukkuu rauhallisesti omassa sängyssään, viihtyy sitterissä ja vaunuissa..niin ja tottakai liinassa mutta saapa nähdä miten käy tulevaisuudessa kun ikää tulee lisää...ehkä on parempikin ettei tiedä etukäteen

 

Hei BenJerry!
Kylläpä kirjoituksesi kuulosti todella tutulta, meidän poikamme(nyt 1.4 v) vauva-aika oli just samanlaista. En uskaltanut lähteä mihinkään kerhoihin, kahviloihin, vauva-uintiin, tms kun ei koskaan tiennyt miten herkkä mutta niin tulimme poikamme reagoisi. Ja tietysti myös meidän tuttavapiirissä oli suurin osa helpon temperamentin omaavia lapsia, joten vertaistukea ei saanut, pikemminkin juuri niitä hyviä neuvoja siitä, miten ei saa antaa lapsen pomputtaa. Olin todella uupunut ja meinas oikea masiskin iskeä.

Mutta lohdutuksena voin sanoa, että ainakin meillä alkoi helpottaa sitä myötä, kun poika oppi liikkumaan. Ja onneksi oppi aika nopeasti. Sen jälkeen poika on ollut oikein aurinkoinen ja viihtynyt huomattavasti enemmän itsekseenkin, kun on päässyt toteuttamaan aktiivisuuttaan ja uteliaisuuttaan. Ei se elo edelleenkään ole helppoa ja nyt on uudet murheet (miten saada tämä vilkas poika pysymään tarpeeksi kauan syöttötuolissa että saa riittävästi ruokaa ja lisäksi poika on nyt todellakin takertunut minuun), mutta on se joka tapauksessa huomattavasti helpompaa kuin vauva-aikana ja ennen kaikkea palkitsevampaa. Poika kun näyttää myös positiiviset tunteensa satasella: nauraa todella makeasti, kiljuu riemusta kun pääsee juoksentelemaan leikkipuistoon tai oppii jotain uutta, ym. Tuttavapiirin 'helpot' lapset, jotka aiemmin tuntuivat niin lutuisilta sylivauvoilta, vaikuttavat nyt niin 'harmailta' (vaikka eihän sitä tosiaan saisi verrata.). Eli toivotaan että teilläkin ajan myötä helppaa.

Me myös pitkään mietittiin pikkusisarusasiaa, koska vauva-aika oli niin hurjan rankka, mutta toisaalta halusimme lapset pienellä ikäerolla. Päätimme kuitenkin, että parempi ottaa nämä rankat vauva-ajat samaan putkeen eikä jäädä odottamaan, että elämä esikoisen kanssa helpottaisi (siihen kun voi mennä 18 vuotta ). Nyt meille onkin tulossa syksyllä pikkusisarus ja pelonsekaisena ootellaan, miten meillä menee, varsinkin kun poika on nyt niin kiinni minussa. Me ei uskalleta ajatella niin kuin monet sanovat, että aina toinen lapsi on helpompi. Varaudutaan siihen, että vauva-aika voi olla yhtä rankkaa (toivottavasti ei rankempaa) ja sitten ollaan tosi tosi väsyneitä, mutta yritetään päivä kerrallaan.
Tsemppiä ja voimia sulle kovasti! Toivottavasti teilläkin helpottaa pian!

 

Meillä kanssa poika oli pikkuvauvana sellainen tapaus, että yksin vauvan kanssa ollessa ei voinut vessakaan käydä ellei poju ollut kantoliinassa tai sitten kuunnellen toisen huutoa Jo Sairaalassakaan ei suostunut nukkumaan siinä vaunussa ja minulla oli vaikeuksia saada edes syödyksi saati nukuttua. Hetkeäkään ei yksin halunnut olla. Autossa huusi kurkku suorana, sitterissä ei viihtynyt. Vierastaminen alkoi hyvin aikaisin, jo muutaman kuukauden iässä eikä sen jälkeen huolinut oikein muita kuin minut ja isänsä. Mutta onneksi mieheni pystyi olemaan sillon paljon kotona. Meilläkin homma helpottui kun poika alkoi liikkua ja jos ennen ei kelvannut kuin syli, niin nyt ei syli sitten kelpaa ollenkaan =) Poika uskaltaa ottaa vieraisiin kontaktia koko ajan paremmin ja yllättää äitinsä aika usein. Nyt poju on siis 11kk. Sisaruksen hankinta ei meillä varmaan ole vielä ajankohtainen, mutta oma mieleni ainakin muuttuu siinä asiassa päivittäin Välillä olisi ihanaa kun olisi taas ihan pieni vauva ja välillä taas tuntuu, että ei ainakaan pariin vuoteen...

 

Meidän kuopuksemme vauva-aika on hieman hämärän peitossa. Esikoinen oli 1v4kk kun kuopus syntyi joten se ehkä selittää miksi vauva-ajasta ei paljoa ole mielikuvia.

Pojalla oli alkuksi koliikkia, jonka helpotettua alkoi muut yöhulinat, valvoi öisin muutamaa tuntia putkeen. Oltiin kaikki vähän jaksamisen rajoilla.
Meillä avun öihin toi unikoulu, jossa poika oppi nukkumaan (lue nukahtamaan uudelleen itekseen) siitä alkoi "toipuminen".

Sitten ne päivät.. Tuossa puolen vuoden iässä alettiin huomaamaan tempperamentti. Esikoisella oli kans lyhyt pinna mutta kuopukseen verrattuna super pitkä.
Kuopuksella räjähti sekunnissa.
Jos palikka torni kaatui liian aikaisin huutoa ja palikat lenteli pitkin lattiaa. Sama asia ihan jokaisen asian kanssa missä tuli vastoinkäymisiä.

Valitettavasti, niin käy edelleen.
Viimeöinen esimerkki. Poika kömpi yöllä meidän viereen, halusi vettä jota joi yöpöydällä ollesta lasista.
Vesi loppui ja halusi lisää.
Kävin hakemassa ja samalla ajattelin että koska vettä juo itsenilisäksi myös poika otan toisen isomman lasin.
Sillä seurauksella että poika suuttui, ei kelvannut enää pienempikään lasi vaan se piti vielä pois (kun sen hain uudelleen) sekään ei ollut hyvä vaan lasi piti taas hakea hänelle uudelleen jolloin joi veden.
Myöhemmin myös isosta lasista.

Saattaa joistakin kuulostaa siltä että poika juoksuttaa.. ehkä niinkin mutta keskellä yötä raivokohtauksen saanutta potkivaa poikaa haluaa rauhoittaa mahdollisimman nopeasti ettei kaikki muutkin herää.

Päreet saattaa myös palaa siitä että pissan kaataa potasta pöntöön, kun hän olisi itse sen halunnut tehdä, mutta kun ei ole ajatusten lukija niin ei ole.
Ehkä tuo tasaantuu jossain vaiheessa, ehkä ei vaan on osa persoonallisuutta.

Välillä tämä on hyvinkin hauskaa ja naurattavaa mutta välillä hyvin ärsyttävää. Kun se on niiiin pienestä kiinni.

Kävin lasten kanssa päivittäin puistossa, siellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Eikä myöhemmin myöskään hoitopaikassa, ainakaan mitään suurempia joista olisi joka viikko kuullut.
Välillä istuu jäähyllä kun tekee semmoista mitä ei pitäisi, mutta ymmärtää syyn ja seurauksen.
Ikää herralla on nyt 2v5kk.

Pikkukolmonen syntyy syyskuussa, uhallakin siis perhe kasvaa kyllä jossain vaiheessa meillekin tulee "helppo" vauva

 

Onnea odotukseen mammajosa & KiiajVille!! Kolmosvauvan kohdalla alkaa olla jo tilastollisesti todennäköistä, että tulee "helppo" vauva...

 

Meillä myös nyt jo 1v10kk allerginen refluksilapsi, jonka vauva-aika luonnollisesti ei ollut aina sieltä helpoimmasta päästä. Meillä lapsi on muuten todella "helppo", mutta allergiaoireilun ollessa päällä lapsella on luonnollisesti huono olo ja yöt on mitä on ja päivällä huono olo kiukuttaa. Meillä lapsen oikea luonto alkoi selvitä, kun kaikki allergiat (niitä muuten riittää) oli saatu selville ja ruokavalio kohdalleen.

 

Meiltä löytyy myös elokuussa 2v täyttävä haasteellinen tapaus =) Niin rakas ja niin raivostuttava. Allergiat myös kuvioissa, yöt rauhoittuivat itkulta kun dieetti saatiin sopivaksi, edelleen heräilee usein öisin eikä oikein saa uudelleen unta ilman äitiä ja mielellään myös rintaa. Aion lopetella imetyksen tuossa 2v paikkeilla jolloin toivon mukaan oppii nukkumaan vähän paremmin... univelkaa on siis kertynyt ihan riittävästi, ensimmäisen vuoden aikana emme käyneet vauvan kanssa missään, en kerta kaikkiaan jaksanut. Lapsen täytettyä vuoden aloimme vähitellen käydä vähän kerhoissa ja ihmisten ilmoilla muutenkin. Alku oli hankalaa, mutta nyt viime aikoina poika on jopa itse alkanut kysellä "kerhoon" eikä enää hysteerisesti pelkää muita ihmisiä. Temperementtia saa puolustella suvullekin, taivastellaan miksei lapsi koskaan hymyile sukulaiselle jota näkee hyvin harvoin ja hetken aikaa... kotona meillä onkin sitten ihana ilopilleri leijonanpoika sulostuttamassa elämää =) Raivokohtaukset otetaan vastaan tyynesti tai sitten joskus väsyneenä vähemmän tyynesti... Kaikesta on selvitty ja selvitään vastedeskin, mieti kuinka rikasta elämä on lapsen kanssa, on hän sitten millainen tapaus tahansa. Kieltämättä joskus olen tuntenut kateutta kun toisten vauvat vain nukkuivat ja hymyilivät mutta se meni nopeasti ohitse. Minähän haluan oman lapseni ja rakastan häntä sellaisena kun hän on, sitä paitsi taitaa olla hieman periytyvääkin tuo luonne...

 

Tuntuu tosiaan hyvältä lukea kokemuksistanne, kun välillä tuntuu ettei oikein kukaan ymmärrä, millaista pojan kanssa on päivisin kun aktiviteetit ovat vähintäänkin rajalliset. En tarkoita, että jatkuvasti pitäisikään olla jossain juoksemassa vauvan kanssa, mutta meille jo ruokakaupassa käynti on ohjelmanumero.
Ensimmäisten kuukausien aikana emme tosin voineen käydä edes siellä (mies hoiti ostokset), sillä JOKA kerta kun poika heräsi vaunuista - siis silloin kun sinne sattui nukahtamaan, hän huusi saman tien kuin palosireeni eikä lopettanut ennen kuin sai tissin suuhun. Eli siihen verrattuna elinpiirimme on laajentunut huomattavasti... tosin just pari päivää sitten pojalla meni kassajonossa hermo ja johan siinä oli joku nainen päivittelemässä, kuinka on pojalla kamalan kimeä ääni. Yritän olla välittämättä moisista, mutta väkisinkin menee hetkeksi mieli matalaksi.

Silti, olen samaa mieltä SantaMarian kanssa, eihän tuota lasta voi olla rakastamatta sellaisena kuin on ja kaikista hankaluuksista huolimatta koen eläväni täydemmin nyt kuin ennen lasta. Meillä myös poika näyttää jo nyt tunteensa ihan täysillä ja on ottanut aktiivisesti kontaktia jo tosi pienestä asti. Nauraa ja kikattaa vallattomasti ollessaan hyvällä tuulella. Toki tuulensuunta saattaa muuttua ihan sekunnin sisällä...

Tuosta temperamentin periytyvyydestä: meillä taitaa tulla isäänsä... Minä puolestani olen enemmänkin rauhallinen ja vetäytyvä, enkä niinkään helposti näytä tunteitani, mutta kaipa poika tulee opettamaan minua tässä.

 

Tuli tosta vaunuissa huutamisesta jne. mieleen, että meillä oli samaa ongelmaa silloin kun lapsi oireili. Hän sai epäsopivista refluksi oireita ja ne sitten usein herätti kesken unien milloin missäkin. Mä kanssa imetin ja halusi aina sitten heti sitä rintaa lievittämään sitä happojen nousua, toisin sanoen huusi pääpunaisena kunnes sai sen tissin suuhun. Mulla oli aina kylmä hiki jo valmiiksi, että missä se huuto alkaa. Meillä tuo "taipumus" jäi pois, kun lopetin imetyksen ja siirrtyttiin Neocatelle. Unet muuttui muutenkin paremmiksi ja heräsi sitten kun oli levännyt, eikä sitten kun tuli refluksihapot suuhun eikä enää tarvinnut sitä pulloa heti olla antamassa vaan saattoi olla tyytyväinen pitkäänkin heräämisen jälkeen. Helpotti myös äitiä, kun ei tarvinnut koko ajan suunnitella missä vaunuttelee ja mihin kaiteelle voi istua imettämään...

 

Nostan vielä tätä pinoa.

Meilläkin on huomattavan vilkas ja kovatahtoinen 1,5v. poika. Onneksi temperamentti ei tullut yllätyksenä - olen itse ollut kai aika kauhean vaativa ja vaikea lapsi...

En osaa antaa kauheasti käytännön neuvoja, etkä varmaan niitä kaipaakaan. Mutta voin sanoa, että ajan kanssa helpottaa kyllä Kun se keskinäinen kommunikointi helpottuu, lapsi ei turhaudu niin helposti. Ja joissain tilanteissa meillä on auttanut ihan vaan tiukasti syliin ottaminen ja rauhallisella äänellä asian selittäminen. Tuo ei tietty puolivuotiaalle vielä tepsi, mutta jo yhdeksänkuiselle voi toimiakin.

Mäkin huomasin tosi aikaisessa vaiheessa, ettei meidän kannata edes yrittää mitään ohjattuja tapaamisia, eikä edes kahvilatreffejä. Ei ole kaiken sen huudon ja verenpaineen nousun arvoista. Mutta kotiin voi hyvin kutsua vieraita, koska sen voi sisustaa siten, että vauva/lapsi saa mennä mihin haluaa.

Kyllä se siitä! Meidän lapsi rupesi noin kuukausi sitten nukkumaan täysiä yöunia, eli ikää oli jo lähemmäs 1v5kk... Mutta on se vaan ihana muksu noin muuten, kaikkine kiukkukohtauksineen

 

Sattumalta tähän pinoon törmäsin, kun en ole palstallakaan joutanut n.vuoteen vierailemaan. Jotenkin usein tuntuu, että on itse epäonnistunut omassa vanhemmuudesaan, kun vauva/taapero vain kiukkuaa ja itkee ja vaikka kuinka olisin yrittänyt kaikkea. Nykyään usein en edes yritä, kun poikani 1.5v saa kiukkukohtauksen kotosalla: jos selittäminen ja sylittely ei auta, vien hänet omaan pinnasänkyyn jonkun kivan kirjan kanssa, ja usein se toimiikin.

olen myös "epäonnistunut" öiden ja unien suhteen: muilla tutuillani vauvat nukkuvat niiin hyvin ja rauhallisesti jo muutaman kuukauden iästä, ilman mitään unikouluja tai tassutteluja. Noh..meillä alkaa joka öinen rumba kolmen jälkeen yöllä, jolloin poika herää joka tunti aina kuuteen saakka ja sitten noustaankin jo ylös. Usein herää jo 23-1.00 aikoihin itkeskelemään vain äitiä lähelleen.

Muutenkin vauva aika oli haastavaa, öitä valvottiin, iltoja itkettiin..esikoinen on saanut tyytyä vain huomion rippeisiin: aikaa ei vain löydy tarpeeksi. Sairastelut ovat vielä oma lukunsa: koko talven aikana ei ollut yhtään 2 viikon jaksoa, että lapset olisivat olleet terveinä, aina oli yskä ja räkätauti, vähintään. Lisäksi keuhkokuume ja korvakierre.

En yritä laittaa mitään paremmaksi ja että meillä olisi asiat huonoimmin.. rakastan lapsiani yli kaiken.. mutta väsymyskin on inhimillistä ja äidille suotava tila.. Onneksi tämä joskus helpottaa, mutta valitettavasti olen niin väsähtänyt tähän, että nämä kaksi lasta minulle riittävät (samoin miehelleni)..

 

Hei!

minun oli aivan pakko myös tulla tähän pinoon omia kokemuksiani kirjoittelee..

Meillä nuorempi poika melkein 2,5v ja hän on ollut koko pienen ikänsä vaativa, kovasti omaa tahtoa löytyy ja vielä lisäksi hyvin äiti riippuvainen. vanhempi poikamme täyttää kohta 5vee, hän on luonteeltaan myös vahva luonne, mutta ei vedä vertoja nuorimmaiselle ja jäänyt paljon nuoremman varjoon.

Nuoremman poikamme vauva-aika oli vaikea ja haastava ihan vaan sen takia, että missään muuaalla ei viihdytty ainakaan pitkiä aikoja kuin sylissä ja vielä mielellään äidin sylissä. vaunuissa onneksi nukkui paremmin kuin isoveli aikoinaan. molemmilla ollut refluksi- vaivaa ainakin jonkinasteisena. Poikamme liikkuminen ja motoriikka oli hyvinkin nopeaa, koko ajan piti päästä ylöspäin ja nähdä kaikki asiat. meillä ole juurikaan ryömitty, konttaamaan lähti hiukan vajaa 6kk ja samantien nousi tukea vasten kävelemään, jota kylläkin onneksi teki 9,5kk asti jolloin lähti kävelemään ja hyvin nopeasti se siitä juoksuksi muuttui. eikä ole vauhti vieläkään hirveästi hidastunut.
Vaativuus on omalla tavallaan helpottunut, kun osaa itse jo puhua niin paljon ja ymmärtää hyvin puhetta, mutta kyllä meillä vielä monen monta kertaa kielletään samoja asioitapäivän mittaan.
Välillä on ollut mitta hyvinkin täynnä kaikkea tätä, mutta jotenkin sitä vaan jaksaa. onneksi on tukiverkostoa, joille voi pojat viedä joskus viikonlopuksi, että itse jaksaa paremmin.

Saatteko te muut mahdollisuuden levättyä ja kerättyä voimia??

Uudet paikat ja vielä ei lapsiystävälliset ei ole meidän perheen vierailu listan kärjessä, ihan vaan siitä syystä että poikamme on niin eläväinen että haluaa tutkia kaiken mahdollisen aivan kauttaaltaan.

meillä on se ihana onni että molemmat pojat ovat nukkuneet vuosikkaasta yöt läpensä. nuorempi varsinkin on oikea on/off malli. elikkä kun herää niin käy täysillä ja sitten kun laitetaan sänkyyn niin sammuu itsekseen varsin nopeasti ja nukkuu hyvin. luulen etten jaksaisi sitä perässä juoksemista jos yöt pitäisi vielä valvoa. eikä pinnakaan varmasti olisin päivisin niin pitkä, jos univajetta olisi.

joten ymmärrän hyvin muutamien kirjoitukset väsymyksestä ja lapsen vaativuudesta. jaksamisia teille kovin. :hug:

meilläkin molemmat vanhemmat vielä joskus halusi ainakin kolme lasta, mutta nyt on jotenkin haaveet varsinkin mieheltä menneet tämän vaativan pojan myötä. mut katsellaan josko vielä joskus.

mukava jos lisää vielä kirjoittelette, tämän laatuista vertaistukea kaipaa välillä paljon. =)

 

Meillä ollut toooosi raskasta haastavan vauvan kanssa, minua auttanut vertaistuki, ohessa linkki helistimen keskusteluun, jossa paljon "hauskoja" juttuja siitä, millaista elo parhaimmillaan voi olla http://www.helistin.fi/keskustelut/viewtopic.php?t=29582 joten siellä ainakin vilkkaasti vaihdetaan aiheesta ajatuksia, jos tuntuu että tämä ketju ei saa tulta alleen. Jaksuja!!!