Lilly.
Viikonloppuna nousi mieleen oma lapsuus, kun ystäväpariskunnan kanssa keskustelimme lapsen rangaistuksista ja ruumiillisesta rankaisemisesta. Meillä ja myös heillä lasta estetään ja suljetaan tiukkaan syliotteeseen, jos tulee tantrum tai lapsi on vaarassa loukata itsensä. Olemme erityisen tarkkoja lapseen tarttumisesta, vaikka itse olisi hermostunut, ei lasta puristeta otteessa rangaistukseksi, vaan nimenomaan estetään.
Haluaisin kuulla muiden aikuisten ja äitien/isien lapsuuskokemuksia ja vaikuttaako ne mielestänne omiin kasvatustapoihin? Entä miten ne vaikuttavat? Itse synnyin 70-luvun lopulla ja perheeseen, jossa kuritettiin fyysisesti. Äiti tarttui niskaan kovin sormin, kerran muistan hänen lyöneen jollakin minua reiteen, jonka seurauksena suuri, kirjava ruhje. Isäpuoli otti lujaa käsivarresta kiinni, puristaen, ja silloin tällöin huitaisi jollakin käteenosuvalla. Erityisesti mieleen on jääneet nahkahanskat, teki kipeää kasvoihin. Mutta ehkä pahinta oli fyysisen rangaistuksen pelko, ja sitä seuraava nöyryytys, kun isäpuoli esim. oli lähtevinään perääni / kohottavinaan kätensä lyöntiin ja suojauduin tai yritin paeta, vain huomatakseni ettei lyöntiä tullutkaan. Se oli jotenkin nöyryyttävää ja kirveli erityisesti. Tunsin itseni kulkukoiraksi, joka ajetaan pois kepillä uhaten. Arvattavissa varmasti on, että tällaisessa perheessä myös henkistä väkivaltaa esiintyi. Isäpuoli koki tärkeäksi muistuttaa syntyperästä "sekasikiö" oli tavallinen haukkumanimi, "hullu" oli myös suosiossa. Näin myös toisen puolen vanhemmistani, sillä pikkuveljeäni ei koskaan rankaistu fyysisellä väkivallalla. Ei hän kyllä kuullut solvauksiakaan. Joskus vanhempana kysyin, että miksi näin oli, vastaus kuului, että minua oli vaikeampi kontrolloida, olin "vaikea lapsi". Koin itseni kyllä hyvin ahdistuneeksi ajoittain ja muistan että häiritseminen ja energian purkaminen liikkumalla helpotti ahdistusta, mutta siitä seurasi välitön rangaistus.
Itse olen huomannut, että tämä saamani "kasvatus" on opettanut, miten tärkeää on kohdella lasta kunnioittavasti. Lyöminen tai muu pahoinpitely - tai sillä uhkaaminen on kohtalokasta. Kasvoin hyvin araksi aikuiseksi ja koin itseni pitkään äärettömän vastenmieliseksi. Oma minäkuvani ja kehonkuvani olivat pahasti vääristyneitä. Tunsin itseni hirvittävän pahaksi. Ajoittain yhä pitää tarkistaa, että enhän ole kuvottava ja ruma "sekasikiö" tai sisältä mätä ja paha ihminen. Helposti tulee koettua syyllisyyttäkin. Olen oman perheen ja positiivisten kokemusten myötä saanut koottua itsetuntoani paremmaksi. Olen herkkä ja empaattinen ihminen. Lasten hätä on pahinta mitä tiedän ja mietin usein mitä voisin tehdä kaltaisteni kohtaloiden hyväksi. Silloin kun itse olin lapsi koin syvää yksinäisyyttä. Kirjoitin paljon ja jälkeenpäin omien päiväkirjojeni lukeminen on särkenyt sydämeni uudestaan. Olisipa joku tajuava ja empaattinen aikuinen löytynyt tuekseni silloin. Pieni tyttö sisälläni saa turvaa ja hoivaa, josta jäi aikoinaan paitsi, kun huolehdin omasta pienestäni - eri tavalla kuin mihin omat vanhempani koskaan pystyivät.
Haluaisin kuulla muiden aikuisten ja äitien/isien lapsuuskokemuksia ja vaikuttaako ne mielestänne omiin kasvatustapoihin? Entä miten ne vaikuttavat? Itse synnyin 70-luvun lopulla ja perheeseen, jossa kuritettiin fyysisesti. Äiti tarttui niskaan kovin sormin, kerran muistan hänen lyöneen jollakin minua reiteen, jonka seurauksena suuri, kirjava ruhje. Isäpuoli otti lujaa käsivarresta kiinni, puristaen, ja silloin tällöin huitaisi jollakin käteenosuvalla. Erityisesti mieleen on jääneet nahkahanskat, teki kipeää kasvoihin. Mutta ehkä pahinta oli fyysisen rangaistuksen pelko, ja sitä seuraava nöyryytys, kun isäpuoli esim. oli lähtevinään perääni / kohottavinaan kätensä lyöntiin ja suojauduin tai yritin paeta, vain huomatakseni ettei lyöntiä tullutkaan. Se oli jotenkin nöyryyttävää ja kirveli erityisesti. Tunsin itseni kulkukoiraksi, joka ajetaan pois kepillä uhaten. Arvattavissa varmasti on, että tällaisessa perheessä myös henkistä väkivaltaa esiintyi. Isäpuoli koki tärkeäksi muistuttaa syntyperästä "sekasikiö" oli tavallinen haukkumanimi, "hullu" oli myös suosiossa. Näin myös toisen puolen vanhemmistani, sillä pikkuveljeäni ei koskaan rankaistu fyysisellä väkivallalla. Ei hän kyllä kuullut solvauksiakaan. Joskus vanhempana kysyin, että miksi näin oli, vastaus kuului, että minua oli vaikeampi kontrolloida, olin "vaikea lapsi". Koin itseni kyllä hyvin ahdistuneeksi ajoittain ja muistan että häiritseminen ja energian purkaminen liikkumalla helpotti ahdistusta, mutta siitä seurasi välitön rangaistus.
Itse olen huomannut, että tämä saamani "kasvatus" on opettanut, miten tärkeää on kohdella lasta kunnioittavasti. Lyöminen tai muu pahoinpitely - tai sillä uhkaaminen on kohtalokasta. Kasvoin hyvin araksi aikuiseksi ja koin itseni pitkään äärettömän vastenmieliseksi. Oma minäkuvani ja kehonkuvani olivat pahasti vääristyneitä. Tunsin itseni hirvittävän pahaksi. Ajoittain yhä pitää tarkistaa, että enhän ole kuvottava ja ruma "sekasikiö" tai sisältä mätä ja paha ihminen. Helposti tulee koettua syyllisyyttäkin. Olen oman perheen ja positiivisten kokemusten myötä saanut koottua itsetuntoani paremmaksi. Olen herkkä ja empaattinen ihminen. Lasten hätä on pahinta mitä tiedän ja mietin usein mitä voisin tehdä kaltaisteni kohtaloiden hyväksi. Silloin kun itse olin lapsi koin syvää yksinäisyyttä. Kirjoitin paljon ja jälkeenpäin omien päiväkirjojeni lukeminen on särkenyt sydämeni uudestaan. Olisipa joku tajuava ja empaattinen aikuinen löytynyt tuekseni silloin. Pieni tyttö sisälläni saa turvaa ja hoivaa, josta jäi aikoinaan paitsi, kun huolehdin omasta pienestäni - eri tavalla kuin mihin omat vanhempani koskaan pystyivät.