Lapsen lyömisestä

Viikonloppuna nousi mieleen oma lapsuus, kun ystäväpariskunnan kanssa keskustelimme lapsen rangaistuksista ja ruumiillisesta rankaisemisesta. Meillä ja myös heillä lasta estetään ja suljetaan tiukkaan syliotteeseen, jos tulee tantrum tai lapsi on vaarassa loukata itsensä. Olemme erityisen tarkkoja lapseen tarttumisesta, vaikka itse olisi hermostunut, ei lasta puristeta otteessa rangaistukseksi, vaan nimenomaan estetään.

Haluaisin kuulla muiden aikuisten ja äitien/isien lapsuuskokemuksia ja vaikuttaako ne mielestänne omiin kasvatustapoihin? Entä miten ne vaikuttavat? Itse synnyin 70-luvun lopulla ja perheeseen, jossa kuritettiin fyysisesti. Äiti tarttui niskaan kovin sormin, kerran muistan hänen lyöneen jollakin minua reiteen, jonka seurauksena suuri, kirjava ruhje. Isäpuoli otti lujaa käsivarresta kiinni, puristaen, ja silloin tällöin huitaisi jollakin käteenosuvalla. Erityisesti mieleen on jääneet nahkahanskat, teki kipeää kasvoihin. Mutta ehkä pahinta oli fyysisen rangaistuksen pelko, ja sitä seuraava nöyryytys, kun isäpuoli esim. oli lähtevinään perääni / kohottavinaan kätensä lyöntiin ja suojauduin tai yritin paeta, vain huomatakseni ettei lyöntiä tullutkaan. Se oli jotenkin nöyryyttävää ja kirveli erityisesti. Tunsin itseni kulkukoiraksi, joka ajetaan pois kepillä uhaten. Arvattavissa varmasti on, että tällaisessa perheessä myös henkistä väkivaltaa esiintyi. Isäpuoli koki tärkeäksi muistuttaa syntyperästä "sekasikiö" oli tavallinen haukkumanimi, "hullu" oli myös suosiossa. Näin myös toisen puolen vanhemmistani, sillä pikkuveljeäni ei koskaan rankaistu fyysisellä väkivallalla. Ei hän kyllä kuullut solvauksiakaan. Joskus vanhempana kysyin, että miksi näin oli, vastaus kuului, että minua oli vaikeampi kontrolloida, olin "vaikea lapsi". Koin itseni kyllä hyvin ahdistuneeksi ajoittain ja muistan että häiritseminen ja energian purkaminen liikkumalla helpotti ahdistusta, mutta siitä seurasi välitön rangaistus.

Itse olen huomannut, että tämä saamani "kasvatus" on opettanut, miten tärkeää on kohdella lasta kunnioittavasti. Lyöminen tai muu pahoinpitely - tai sillä uhkaaminen on kohtalokasta. Kasvoin hyvin araksi aikuiseksi ja koin itseni pitkään äärettömän vastenmieliseksi. Oma minäkuvani ja kehonkuvani olivat pahasti vääristyneitä. Tunsin itseni hirvittävän pahaksi. Ajoittain yhä pitää tarkistaa, että enhän ole kuvottava ja ruma "sekasikiö" tai sisältä mätä ja paha ihminen. Helposti tulee koettua syyllisyyttäkin. Olen oman perheen ja positiivisten kokemusten myötä saanut koottua itsetuntoani paremmaksi. Olen herkkä ja empaattinen ihminen. Lasten hätä on pahinta mitä tiedän ja mietin usein mitä voisin tehdä kaltaisteni kohtaloiden hyväksi. Silloin kun itse olin lapsi koin syvää yksinäisyyttä. Kirjoitin paljon ja jälkeenpäin omien päiväkirjojeni lukeminen on särkenyt sydämeni uudestaan. Olisipa joku tajuava ja empaattinen aikuinen löytynyt tuekseni silloin. Pieni tyttö sisälläni saa turvaa ja hoivaa, josta jäi aikoinaan paitsi, kun huolehdin omasta pienestäni - eri tavalla kuin mihin omat vanhempani koskaan pystyivät.

 

Minua rangaistiin lapsena selkäsaunoilla jne. Tehoa niillä ei ollut, opin vain pelkäämään niitä ja tein edelleen tyhmyyksiä. En muista että muita tapoja ois ollut, aina vaan selkään jos ei sanasta totellut. Omaani en kurita fyysisesti ja kasvatan muutoin kun lyömällä tms. Minusta lasta ei saa satuttaa sillätavalla vaan kasvattaa turvallisesti muilla keinoin. Jotka on tohonkin vajaa 2,5 v tehonneet. Vaikka töitä on tehty sen eteen. Ois se ollu niin helppoa vaan läimästä.

 

Kaikesta kamalasta tuli jotakin hyvää; pidät hyvää huolta omasta lapsestasi.
Näitä juttuja on ikävää lukea, silmät kyynelien täyttämänä. Kova kuri oli minullakin kotona, mutta koskaan ei fyysistä eikä henkistä mitätöintiä. Isällä varsinkin vaan oli se "auktoriteetti".

 

meillä sekä minun että miehen perheessä isä saattoi kurittaa (piiskaa tms) mutta teki sen vihaisesti ja siksi koemme sen pahaksi. ei siis ikinä tapahtunut niin kuin joissain perheissä että ensin isä olisi puhutellut ja selittänyt miksi saa piiskaa, vaan se tapahtui silloin heti kun käyttäytyi väärin ja isä suuttui. Teini-ikäisenä vihasin isääni ja hänen väkivaltaansa, myöhemmin olen pystynyt antamaan anteeksi.

Itse emme siis missään nimessä voisi mitenkään olla sen kannalla että lasta voisi fyysisesti kurittaa (onhan se laissakin kiellettyä suomessa, vaikka ei monissa muissa länsimaissa olekaan) juuri siksi että on vaikeaa erottaa omaa vihan tunnetta silloin kun kurittaa lasta, ja se voi etenkin herkässä lapsessa saada suuria traumoja aikaseksi.

Lapsemme on vielä pieni ja opettelemme vasta kasvatusta. tärkeintä minulle on että hän voi luottaa meihin ja että käytöksemme ei pelota lasta. luulen että kurituksessa tulemme käyttämään jäähyjä tms.

olisi mielenkiintoista kuulla enemmän tuosta lapsen pitelemisestä? mihin se perustuu ja miten se tapahtuu, eikö lapsi vastustele? kerro lisää!

 

Itse olen joutunut kokemaan pahoinpitelyä, nöyryyttämistä, alistamista yms. Sitähän sanotaan, että ihmiset kasvattavat lapsensa samalla tavalla kuin heidät on kasvatettu. Itse taistelen päivittäin huonoja kasvatustapoja vastaan, lapseni on hyvin pieni vielä. olen huomannut, että joudun monesti tosissaan hillitsemään itseäni ja laskemaan kymmeneen. Tämä taistelu on oikeasti rankkaa, mutta haluan lapsestasi tasapainoisen kansalaisen. Minuun on vaikuttanut erittäin huonolla tavalla pahoinpitelyt ja muut.

 

olisi mielenkiintoista kuulla enemmän tuosta lapsen pitelemisestä? mihin se perustuu ja miten se tapahtuu, eikö lapsi vastustele? kerro lisää!

Tarkoitan sitä, että kun lapsi esimerkiksi raivoissaan rimpuilee, hänet otetaan syliin ja estetään varmalla ja vahvalla syliotteella, mutta ei niin että puristettaisiin vaikkapa käsivarresta. Voimakas ote, mutta ei väkivaltaista puristamista tai vetämistä. Jos lapsi vaikkapa yrittää mennä johonkin minne on kielletty menemästä, otetaan kämmenellä olkapäistä kiinni, mutta ilman sormilla puristamista. Kuten joku tuossa yläpuolella kuvasi, voi olla vaikea itse suuttuneena kontrolloida puristuksen voimaa, joten parempi ettei purista ollenkaan.

 

Synnyin kylläkin 80-luvun alkupuolella, mutta meilläkin äiti käytti ruumillista väkivaltaa. Todella harvoin, mutta pelko jäyti aina. Olen edelleen sellainen, että pelkään riitatilanteita. Kun itse suutun, helposti tekisi mieli käydä käsiksi, olen erittäin impulsiivinen ja tuntuu, että olisi pakko lämäyttää. Olen tähän kerran sortunut, läppäsin miestäni, sen enempää ajattelematta, aivan yllättäen riidan keskellä. Lämäys herätti todella, onneksi miehen antoi anteeksi. Opin, että käyttäytyminen riitatilanteissa on minullakin takaravossa tuo väkivaltaan turvautuminen ja se pelottaa. Lastani en ikinä löisi tai muutenkaan kohtelisi väkivalloin, vastustan sitä loppun saakka, mutta olen hyvä esimerkki siitä, kuinka käyttäytymismallit periytyy, ja jos niitä ei opi kitkemään itsestään irti, jatkaa vanhempiensa anteeksi antamatonta tietä.

 

Mä en tiedä haluaako kukaan oikeasti ede lukea millä kaikilla tavoilla meitä on lapsena rankaistu. Jos olet herkkänahkainen niin lopeta siis lukeminen tähän. Meillä isäpuoli käytti nimenomaan nöyryyttäviä ja väkivaltaisia rangaistuskeinoja. Yleisin rangaistus oli seisottaa meitä lapsia nurkassa liikkumattomana vähintään tunti, yleensä pidempiäkin aikoja. Jos liikahtikin, joutui vaihtamaan ns. puoliksi kyykistyneeseen asentoon (rasittaa polvia ja nilkkoja jumalattomasti). Välillä hän laittoi meidät nurkassa seisomisen sijaan hyppimään kyykyssä ympäri asuntoa, yleensä puolesta tunnista pidempiinkin aikoihin. Jos kiroilimme, hän syötti meille oikeasti palasaippuan niin, että se piti itse pureskella ja niellä. Päitämme on uitettu vessanpöntössä ja samalla vedetty pönttö, pikkuveljeni isäpuoli meinasi tukehduttaa roikottamalla häntä ilmassa tukkien pojan hengitystie samalla. Lopetti vasta kun veljeni pyörtyi. Usein jos nahistelimme jostain, hän määrärsi meidät lyömään toisiamme litsareilla kymmeniä kertoja, hän on roikottanut meitä nilkoista neljännen kerroksen parvekkeelta jne.. Tähän lisäksi vielä kaikki henkinen väkivalta, uhkailu ja vainoharhaiset syytökset. Äitini ei uskaltanut touhuun puuttua, isäpuoli hakkasi häntäkin. Vasta kun isäpuoleni yritti raiskata mut 16-vuotiaana, uskalsin karata kotoa ja pääsin lastenkotiin.

 

Synnyin kylläkin 80-luvun alkupuolella, mutta meilläkin äiti käytti ruumillista väkivaltaa. Todella harvoin, mutta pelko jäyti aina. Olen edelleen sellainen, että pelkään riitatilanteita. Kun itse suutun, helposti tekisi mieli käydä käsiksi, olen erittäin impulsiivinen ja tuntuu, että olisi pakko lämäyttää. Olen tähän kerran sortunut, läppäsin miestäni, sen enempää ajattelematta, aivan yllättäen riidan keskellä. Lämäys herätti todella, onneksi miehen antoi anteeksi. Opin, että käyttäytyminen riitatilanteissa on minullakin takaravossa tuo väkivaltaan turvautuminen ja se pelottaa. Lastani en ikinä löisi tai muutenkaan kohtelisi väkivalloin, vastustan sitä loppun saakka, mutta olen hyvä esimerkki siitä, kuinka käyttäytymismallit periytyy, ja jos niitä ei opi kitkemään itsestään irti, jatkaa vanhempiensa anteeksi antamatonta tietä.

Juuri tuota olen itsekin pelännyt, että riitatilanteessa tulisi esille peritty käyttäytymismalli. Mm. siksi meillä on tämä periaate josta ei luisteta, että voimaa ei käytetä muuhun kuin syliotteessa pitämiseen.

Kun lyö kerran on aina helpompi lyödä uudelleen. Äiti pyysi pahinta lyöntiä aikoinaan anteeksi ja irvokasta ruhjetta joka lyönnistä jäi. Isäpuoli ei koskaan pyytänyt väkivaltaa anteeksi, mutta en usko hänen lyöneen koska oli paha - häntäkin oli lyöty. Isäpuolen äiti nimittäin löi joskus minuakin, joten tiedän että näin oli.

 

Itse olen joutunut kokemaan pahoinpitelyä, nöyryyttämistä, alistamista yms. Sitähän sanotaan, että ihmiset kasvattavat lapsensa samalla tavalla kuin heidät on kasvatettu. Itse taistelen päivittäin huonoja kasvatustapoja vastaan, lapseni on hyvin pieni vielä. olen huomannut, että joudun monesti tosissaan hillitsemään itseäni ja laskemaan kymmeneen. Tämä taistelu on oikeasti rankkaa, mutta haluan lapsestasi tasapainoisen kansalaisen. Minuun on vaikuttanut erittäin huonolla tavalla pahoinpitelyt ja muut.

Minussa se on herättänyt sellasta suojeluhalua ja vastustusta fyysistä kuritusta kohtaan. En voi aatella että löisin lastani ja laittaisin samalla tavalla pelkäämään kun itse jouduin. Kasvatus alkaa jo pikkulapsesta ja pohjan luominen.

 

Ja nähtävissä on kyllä vanhemmissani se ketju, itseä on piiskattu, tekee samaa omille lapsilleen. Sama juttu miehellä ja hänkään ei lyö tms omaa lastaan. Ei näe siinä mitään hyvää ja järkevää.

 

Itse olen joutunut kokemaan pahoinpitelyä, nöyryyttämistä, alistamista yms. Sitähän sanotaan, että ihmiset kasvattavat lapsensa samalla tavalla kuin heidät on kasvatettu. Itse taistelen päivittäin huonoja kasvatustapoja vastaan, lapseni on hyvin pieni vielä. olen huomannut, että joudun monesti tosissaan hillitsemään itseäni ja laskemaan kymmeneen. Tämä taistelu on oikeasti rankkaa, mutta haluan lapsestasi tasapainoisen kansalaisen. Minuun on vaikuttanut erittäin huonolla tavalla pahoinpitelyt ja muut.

Minussa se on herättänyt sellasta suojeluhalua ja vastustusta fyysistä kuritusta kohtaan. En voi aatella että löisin lastani ja laittaisin samalla tavalla pelkäämään kun itse jouduin. Kasvatus alkaa jo pikkulapsesta ja pohjan luominen.

Niin, mitä tuolla nyt koitat sanoa? On olemassa sanonta, että kasvatusmalli periytyy. Itse kaikin keinoin koitan karttaa saamaani "kasvatusmallia", kuten eka viestissä sanoinkin. Lyöminen ym EI ole edes kasvattamista.