Lapsen perfektionismi

Olisiko kenelläkään heittää ajatuksia siitä, mikä saa lapsessa heräämään täydellisyyteen pyrkimisen, tunteen, että kaikki pitäisi osata heti kerrasta ja sellaisen mokien tekemisen pelon, ettei tee mieli yrittääkään mitään uutta?

Tällainen piirre seuraa ihmistä helposti aikuisuuteen asti, mutta mistä se tulee lapselle?

 

Voi olla synnynnäinen ominaisuus, ikäkauteen liittyvä kehittymättömyys tai seurausta ympäristön tiukoista vaatimuksista tai vaikeudesta rakastaa itseään keskeneräisenä ja epätäydellisenä ihmisenä.
Hyvin ennakoimattomissa ja epävarmoissa olosuhteissa voi tulla tarve kontrolloida asioita. Lapsi tarvitsee lisää turvallisuuden tunnetta ja oloa, että tulee rakastetuksia juuri sellaisena kuin on.

 

Meidän poika on tuollainen. Hyvin hankalaa välillä kaikki. Yritetään koko ajan kannustaa ja vahvistaa hänen itsetuntoaan. Samaa yrittävät tehdä päiväkodissa. Menee syksyllä eskariin.

Minulla on samantyyppisiä piirteitä, mutta isäni oli juuri tuollainen kuin poikani.

 

Kuulostaa ihan meidän asperger-pojaltamme. Poika ei suostu edes kokeilemaan mitään, mistä tietää, että vaatii paljon harjoittelua.

 

Synnyin tällaiseksi. Lapset seuraavat minua tässä, en kuitenkaan koe kasvattaneeni heitä moiseen.

 

Pikku Myy-geeni.

 

Kiitos vastauksista. Tuli tarve kysyä tällaista, sillä olen aina ollut ihan järjettömän "kireä" tyyppi, jolle kaikki uusi on inhottavaa. Yhtäkkiä tuli mieleen muistikuva siitä, kun lapsena kävin Särkänniemen hupitalossa (vekkula?) ja kaikilla muilla oli kivaa. Mulla oli otsa kurtussa ja kauhea huoli siitä, jos EN OSAA kiivetä liikkuvia portaita, kaadun pyörivällä alustalla tms. En pelännyt, että satutan itseni, mutta en näemmä silloinkaan ole osannut ottaa asiaa huvin kannalta. Vain ja ainoastaan suorituksen kannalta, kokemattomankin oli pakko suorittaa rata ihan ilman mokia.

Muistan edelleen sen päivän, kun viidennellä luokalla unohdin tehdä läksyt, hyvä, etten henkeäni heittänyt järkytyksestä.

Olen tiedostanut, että mulla on joku ruuvi liian tiukkaan väännetty ja haluan sen auki, mutta olen kuvitellut, että tämä on jokin nuoren aikuisen henkilökohtaisesti kehittelemä ongelma, mutta yhtäkkiä tulee muistikuvia, jotka kiistatta osoittavat, että olen ollut äärivarovainen ja epäluuloinen perfektionosti jo kersana.

Rakastan tätä tunnetta, kun vyyhti alkaa aueta, sitä myötä saan hurjasti uutta liikkumavaraa Olisi vaan kiva tietää, johtuuko tämä jostakin, vai onko se tosiaan synnynnäistä.

 

Itse yhdistän sen vahvasti as-piirteisiin. Keskimmäinen tyttäreni on varsinainen Pikku Myy: alkoi puhua vajaa 2 vuotiaana, täydellisillä lauseilla oltuaan oikeastaan hiljaa siihen saakka. Ei suostunut pyöräilemään, ennen kuin oli varma, että osaa jne. Nyt, 13-vuotiaana, hän yhä aloitaa kaikki jutut valittamalla, ettei osaa... ja tekee täydellisesti.

Ärsyttävä epeli! :heart:

 

Olin samantyyppinen suunnilleen 7.-luokkaan saakka. Sitten vain eräänä päivänä totesin, ettei minun tarvitse olla "täydellinen" ja lakkasin tekemästä koulun eteen oikeastaan mitään. Ja aika rento tyyppi olen sitten ollutki, joissain jutuissa. Joissain yhä perfektionisti.

 

meillä nelivuotiaalla tytöllä on ollut tuollaista. Kerran piti yhdestä maanantaisesta aamupäiväkerhosta hakea hänet kesken kaiken pois kun valvojat sieltä soittivat että tytöllä kaatui pillimehua vaatteille ja alkoi itkemään ja sulkeutui vessaan.

Kotonakin on tätä mutta enemmän vieraissa paikoissa tai kylässä missä on paljon muitakin. Useasti on käynyt niin että kun tytöllä tippuu vaikka ruokaa tai muuta vaatteille niin hän ei kestä sitä, ja enemmän vain suuttuu jos joku asian huomaa tai huomauttaa. Saattaa monta päivää olla vihainen eikä halua kotoa poistua.
Välillä tämä helpottaa eikä tule näitä "suuttumiskohtauksia" viikkoihin, mutta puuduttavaa se on kun niitä tulee monta päivässä. Hänellä myöskin ummettaa todella paljon ja syö vatsaapehmentäviä ruokia ja lääkkeitä usein. Kun ei uskalla pierasta, koska muut kuulevat ja nauravat

 

Meidän toinen lapsi on tuollainen ja toinen ei.

 

Olin samantyyppinen suunnilleen 7.-luokkaan saakka. Sitten vain eräänä päivänä totesin, ettei minun tarvitse olla "täydellinen" ja lakkasin tekemästä koulun eteen oikeastaan mitään. Ja aika rento tyyppi olen sitten ollutki, joissain jutuissa. Joissain yhä perfektionisti.

Mä olin varmaan pahimmillani juuri tuossa iässä, parikymppisenä vasta huomasin, että mulla on ongelma ja nyt vähän alle 30v:nä olen alkanut oivaltaa, miten se selätetään. Tunne-elämäkin raikastui hurjasti. Olen mä vieläkin nynny moneen muuhun verrattuna, mutta mun mittapuulla olen edistynyt hurjasti. Ihanan vapauttavaa.

 

[QUOTE="erika";24250681]meillä nelivuotiaalla tytöllä on ollut tuollaista. Kerran piti yhdestä maanantaisesta aamupäiväkerhosta hakea hänet kesken kaiken pois kun valvojat sieltä soittivat että tytöllä kaatui pillimehua vaatteille ja alkoi itkemään ja sulkeutui vessaan.

Kotonakin on tätä mutta enemmän vieraissa paikoissa tai kylässä missä on paljon muitakin. Useasti on käynyt niin että kun tytöllä tippuu vaikka ruokaa tai muuta vaatteille niin hän ei kestä sitä, ja enemmän vain suuttuu jos joku asian huomaa tai huomauttaa. Saattaa monta päivää olla vihainen eikä halua kotoa poistua.
Välillä tämä helpottaa eikä tule näitä "suuttumiskohtauksia" viikkoihin, mutta puuduttavaa se on kun niitä tulee monta päivässä. Hänellä myöskin ummettaa todella paljon ja syö vatsaapehmentäviä ruokia ja lääkkeitä usein. Kun ei uskalla pierasta, koska muut kuulevat ja nauravat [/QUOTE]

Kurjaa Mä muistan omasta lapsuudestani, että en kestänyt yhtään sitä, jos olin tehnyt jotain hölmöä, (mikä tietysti oli aikuisista vain hauskaa, mun mielestä kyseessä oli karmea virhe) ja äiti/kuka tahansa muu meni ja kertoi asiasta muiden kuullen. Kritiikin vastaanottaminen, peleissä häviäminen yms. olivat vaikeita nekin, mutta pahinta oli tosiaan se, että jokin sattunut juttu kerrottiin eteenpäin. Äiti ei tietenkään voinut mistään tietää, miten vakavasti mä asiat otin.

Toivottavasti tyttösi oppii mua aikaisemmin, että kaikki ei ole niin totista.

 

Itse olen ollut semmoinen lapsesta asti. Vielä nykyäänkin. Tekee mieli luovuttaa jos ei tule täydellistä. Siksi en pahemmin kokkaa koska luovutan epäinnistumisten takia ja neulominen on yhtä helvettiä jos jälki ei ole täydellistä.
En ole vielä keksinyt että miten selitän itselleni että kaiken ei tarvi olla täydellistä

 

Itse olen ollut semmoinen lapsesta asti. Vielä nykyäänkin. Tekee mieli luovuttaa jos ei tule täydellistä. Siksi en pahemmin kokkaa koska luovutan epäinnistumisten takia ja neulominen on yhtä helvettiä jos jälki ei ole täydellistä.
En ole vielä keksinyt että miten selitän itselleni että kaiken ei tarvi olla täydellistä

Arvaa vaan, kuinka monta silkkihuivia mä maalasin, ennen kuin piti uskoa, että sitä väriä menee väkisinkin pikkuriikkinen tippa vikapaikkaan, mutta kukaan muu kuin minä ei ikinä huomaa sitä. Maalasin ja kiroilin, kiroilin ja maalasin ja omistin hirmuisen kasan ruusukuvioisia silkkihuiveja. Tarkoitushan oli tehdä niitä lahjoiksi. *huokaus* Jossain vaiheessa aina joku pyysi saada niistä jonkun, kun huomasi, että mulla oli monta. Suunnilleen tippa linssissä häveten annoin näitä epätäydellisä huiveja pois (kun täydellisiä ei ollut) ja aikaa myöden huomasin, että uudet omistajat oikeasti pitivät huiveistaan. Lakkasin sitten osoittelemasta virheitä niissä ja opin, että on semmoinenkin asia kuin "käsityön jälki" joka erottaa käsin tehdyt tehdastuotetuista massatavaroista.