Lapsettomuus ja tulevaisuuden suunnitelmat

Hei,

kaipailisin vertaistukea lapsettomuuden/pitkän yritysajan kanssa kamppailevilta/kokeneilta. Omasta lähipiiristäni ei löydy samaa kokeneita (tai ainakaan siitä julkisesti kertoneita).
Olemme yrittäneet lasta pian kahden vuoden ajan. Olemme tällä hetkellä lapsettomuushoidoissa inseminaatio-vaiheessa.

Olen ollut naiivi. Ennen ajattelin, että haluan suorittaa elämääni tietyssä järjestyksessä: opinnot, työ, asunto, lapsi/lapset, koira yms. Tällä hetkellä omat entiset ajatukseni huvittavat ja hävettävät. Olevinaan tiesin, että elämää ei voi suunnitella, mutta kuitenkin en ollut täysin tajunnut asiaa.

Yksi asia, mikä minua risoo pahasti lapsettomuushoidoissa olemisessa tai tässä pitkähkössä yritysajassa (vaikka toki emme ole vielä joutuneet yrittämään superpitkään) ylipäätään on se, että elän jatkuvasti "entä-jos"-mallisesti. Tämä ajattelumallini vaikeuttaa elämistä ja päätösten tekemistä.
Ostammeko kaksion, kolmion vai neliön? Entä jos emme saa lapsia ikinä ja asumme lopulta liian isossa asunnossa samalla kun läheiset vinkkaa huoneiden muuttamisesta lastenhuoneiksi ja ylimääräiset huoneet tuovat lapsitoiveet kaikkien nähtäville? Uskaltaako hankkia koiraa, jos tulisikin raskaaksi pian? Onko fiksua varata matka puolen vuoden päähän jos silloin olisikin juuri hoidot menossa tai raskaana?

Onko teillä muilla samanlaisia "entä-jos"-ajatuksia? Oletteko päässeet niistä eroon (ja miten)? Oletteko tehneet rohkeasti isoja päätöksiä?
 
vierailija
Kiitos keskustelun avaamisesta. Olen täysin samassa tilanteessa kanssasi. Meillä alkamassa myös inseminaatio -hoidot. Lasta ollaan yritetty noin 2 vuotta ja viime kesänä sain keskenmenon.

olen pähkäillyt samoja kysymyksiä. Haluaisin vaihtaa asuntoa, mutta homma tyssää siihen, kun ei tiedä, kuinka monta meitä kohta on

itse olen kokenut myös nämä lapsettomuushoidot henkisesti raskaiksi. Aina odottaa sitä kierron tiettyä vaihetta innoissaan ja sit lopulta taas joutuu pettymään.

kovasti tsemppiä ja onnea teille hoitoihin!
 
Mä muistan oman superkoomisen (näin jälkikäteen ajateltuna) ajatuksen, et tulisin raskaaksi ekalla yrityksellä :LOL: joo ei

Meillä on nyt sellainen tilanne, että ollaan ivf-hoidoissa (pakkasessa 4 alkiota, ja mulla viimeinen vuosi hoidoissa). Niin aloitetaan rakentaa omakotitaloa. Rakennetaan 3 makkarin kämppä, vaikka eipä me ilmeisesti niillä kolmella mitään tehdä, mutta edelleen sitä pieni toivonkipinä on, että jos kuitenkin menis sen yhden makkarin sisustus uusiksi...
Ei mulla valitettavasti tähän mitään "ratkaisua" ole. Itse aina välillä laskeskelen, että miten jäisi töistä pois tai miten ulkomaanreissujen kanssa menisi jne, mutta... (Koirat meillä on jo :)) Mulla työt sotkee eniten hoitoja (etenkin nyt kun ivf:t on 250 km päässä toisessa kaupungissa).

Tsemppiä matkaan, ja toivottavasti teillä inssi toisi tärpin (y)
 
Kiitos keskustelun avaamisesta. Olen täysin samassa tilanteessa kanssasi. Meillä alkamassa myös inseminaatio -hoidot. Lasta ollaan yritetty noin 2 vuotta ja viime kesänä sain keskenmenon.

olen pähkäillyt samoja kysymyksiä. Haluaisin vaihtaa asuntoa, mutta homma tyssää siihen, kun ei tiedä, kuinka monta meitä kohta on

itse olen kokenut myös nämä lapsettomuushoidot henkisesti raskaiksi. Aina odottaa sitä kierron tiettyä vaihetta innoissaan ja sit lopulta taas joutuu pettymään.

kovasti tsemppiä ja onnea teille hoitoihin!

Tämä "entä jos"-elämä on kyllä henkisesti raskasta, olen täysin samaa mieltä kanssasi. Olen itse yllättänyt siitä, miten kokonaisvaltaisesti lapsettomuus vaikuttaa elämääni. Tätä on hankala selittää kavereilleni, koska he eivät ymmärrä miten moneen asiaan munasarjojeni/kohdun sielunelämä vaikuttaa. Selailin vähän aikaa sitten nettiä lapsettomuus-vertaistukea etsimässä ja löysin seuraavat väestöliiton sivut: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/perhehaaveet/testaa-tietoutesi/puhu-lapsettomuudesta-puolisosi-/
Tuolta siis löytyi sellainen lomake, jossa oli erilaisia kysymyksiä puolison kanssa läpikäytäväksi. Kun selalin uteliaana kysymyksiä, havahduin siihen, miten monta ajatusta, kysymystä ja tunnetta on ehtinyt jo tässä vaiheessa käydä mielessä. Siihen vielä lisäksi pelko tehdä isoja päätöksiä toivon ja epätoivon vuorotellessa mielessä.

Tsemppiä sullekin inseminaatioihin! Toivottavasti niitä tarvitsisi tehdä vain kerran!
 
Mä muistan oman superkoomisen (näin jälkikäteen ajateltuna) ajatuksen, et tulisin raskaaksi ekalla yrityksellä :LOL: joo ei

Meillä on nyt sellainen tilanne, että ollaan ivf-hoidoissa (pakkasessa 4 alkiota, ja mulla viimeinen vuosi hoidoissa). Niin aloitetaan rakentaa omakotitaloa. Rakennetaan 3 makkarin kämppä, vaikka eipä me ilmeisesti niillä kolmella mitään tehdä, mutta edelleen sitä pieni toivonkipinä on, että jos kuitenkin menis sen yhden makkarin sisustus uusiksi...
Ei mulla valitettavasti tähän mitään "ratkaisua" ole. Itse aina välillä laskeskelen, että miten jäisi töistä pois tai miten ulkomaanreissujen kanssa menisi jne, mutta... (Koirat meillä on jo :)) Mulla työt sotkee eniten hoitoja (etenkin nyt kun ivf:t on 250 km päässä toisessa kaupungissa).

Tsemppiä matkaan, ja toivottavasti teillä inssi toisi tärpin (y)

Hienoa, että alatte rakentaa omakotitaloa. Mekin ostimme lopulta viime kesänä neliön, mutta se teki minulle henkisesti tiukkaa (eikä asiaa auttanut vieraiden vinkit ekstrahuoneiden käyttöön). Onneksi ekstrahuoneet muuttuivat vierashuoneeksi ja käsityöhuoneeksi. Muistelen, että käyt KYS:lla hoidoissa, itsekin siellä aulassa kulutan joka kierrossa aikaa ultrausaikoja odotellessa. Hurjasti tsemppiä tuohon IFV-hoitoon ja matkojen yms. sumplimiseen! Toivon, että hoidot onnistuisivat ja saisitte kaipaamanne lapsen.

Tällä hetkellä tapetilla on koiran hankinta, mutta samaan aikaan kun olisin niin valmis siihen, vanha kunnon "entä jos saisin lapsen samaan aikaan kun saan koiranpennun"-ajattelu nostaa päätään. Olen niin ärsyyntynyt tähän turhauttavaan kaavaan. Itseltäni puuttuu rohkeutta. Ja pessimistisyydestäni huolimatta löydän itsestäni kuitenkin toiveita elättelevän ihmisen, joka aina ovulaation jälkeen alkaa kuvitella ties mitä raskausoireta vain pettyäkseen pian. Elämäni alkaa pian koostua pelkästä työstä ja lapsettomuuden työstämisestä. Tarvitsen jo muuta ajateltavaa ja tehtävää. Lisäksi minun pitäisi oikeasti alkaa tajuta, että on minulla ollut muitakin unelmia kuin pelkkä äitiys.
 
Olen ollut hoitotauolla tammikuun ja jatkan taukoa vielä helmikuunkin. Tässä välillä yritän päättää, mihin saakka olen valmis hoidoissa etenemään. Lasta ollaan yritetty kesällä 2 vuotta, OI-hoidoissa ollaan oltu kohta vuosi. Saldona yksi kemiallinen raskaus syksyllä, sai alkuns luomuna hoitotauolla. Hormonit eivät enää tepsi, ja nyt pitäisi joko heittää hanskat tiskiin tai vaihtaa vahvempaan kamaan.

Sinänsä suosittelen hoitotaukoa. On saanut elää sitä normaalia elämää ilman jatkuvaa pettymystä omaan kroppaan ja ylipäänsä huonoa mielialaa. Sitku-elämä on täällä myös tapetilla, haluaisin kilpailuttaa palkkani ja ylipäänsä kartoittaa työmahdollisuuksiani mutta jos tulisin raskaaksi, olisi vanhassa työsuhteessa paljon etuja. Pelottaisi myös raskaaksi tuleminen koeajalla, tosin työskentelen miesvaltaisella alalla jolla on hyvä työllisyystilanne. Ehkä ei siis tarvitsisi pelätä.

Olen asettanut takarajan, että enää tämä vuosi yritetään, mihin sitten päädytäänkään. Ikää tulee kesällä jo 37 enkä näe itseäni nelikymppisenä ensisynnyttäjänä (kaikki kunnia heille, joista siihen on). Olin 34 kun tämä projekti aloitettiin. Tämän vuoden jälkeen vauvaan säästetyt rahat käytetään vaikka isoon reissuun tai mökin kunnostukseen, sitten viimeistään tämä sitku-elämä loppuu.

Paljon jaksamista kohtalotovereille. Ehkä jonkinlainen kompromissi olisi panostaa tähän vauvaprojektiin ovulaation ympärillä, mutta muu aika tehdä suunnitelmia normaalisti - ja jättää vaikka hoitokierto väliin, jos aiemmin varattu matka osuu siihen. Aika vaikeatahan tuokin kyllä olisi. Ja jos musta huumori sallitaan, eiköhän sitä sitten heti pamahtaisi paksuksi, kun olisi ostanut kalliin matkan tai aloittanut uudessa työssä!
 
Me aloitettiin yrittäminen alkuvuodesta 2013. Mulla oli myös ajatuksena, että yli nelikymppisenä en halua enää tulla äidiksi. Muutaman kuukauden kuluttua mulla todettiin endometrioosi, ja vaikkei ehkäisyyn olla palattu, niin aktiivisempi yrittäminen jäi aika pian pois diagnoosin lannistuttamana. Olin varma, että johtimet on tukossa mutten perehtynyt asiaan edes sen verran, että olisin kuullut aukiolotutkimuksista. Niinpä siinä epävirallisen yrittämisen ohella elämä jatkui, hankittiin toinenkin koira, vaihdoin pari kertaa työpaikkaa. Menkat eivät olleet ikinä edes myöhässä.

Elokuuhun 2018 osui kriisin paikka kun pikkusisko ilmoitti tulevasta peheenlisäyksestä. Se sai mut viimein tajuamaan, etten voi hankkia lapsia jossain toisessa elämässä, koska sellaista ei tule. Huhtikuussa 2019 aloin ottaa selvää hoitovaihtoehdoista, marraskuussa oli alkionsiirto ja tänään olen raskaana 13+3. Elämä ei tässäkään asiassa mennyt niin kuin olin ajatellut. Olisi kamalaa, jos olisin pistänyt elämäni lähes seitsemäksi vuodeksi tauolle mahdollisen vauvan takia. Työpaikkaakin vaihdoin niin, että tulin raskaaksi koeajalla. (Raskaana olevasta työntekijästä on vaikea päästä laillisesti eroon, että siinä mielessä ei huolestuttanut.)

Asumisasiat on vaikeampia, mutta suosittelen nyt ainakin hankkimaan sen koiran. :) Elämään tulee iloa ja muutakin ajattelemista kuin hoitojutut.
 
Vuosien haaveiden ja toiveiden jälkeen aloitimme yrityksen vuosi sitten. Nyt odotamme hoitojen alkamista.

Jo ennen yritysaikaa olen vuosia suunnitellut elämää, sitten kun valmistun niin perustetaan perhe. Sltten tulikin ero. Uusi suhde, vuosia toiveena perheen perustaminen ja sen mukaan suunnittelin töitä ja muuta elämää. En esimerkiksi vaihtanut työpaikkaa, koska silloisessa olisi ollut hyvät edut äitiyslomalle jäädessä ja töihin palatessa mahdollisuus tehdä töitä oman tahdon mukaan. Sitten ymmärsin, että en voi vaan vuosia odottaa ja laskea sen varaan, että lapsia tulee. Vaihdoin työpaikkaa ja lopetin laskeskelun mahdollisesta hyvästä ajasta. Vuosi sitten tosiaan hyvä aika tuli, suunnittelin reissut ja muut, pohdin uskallanko lähteä ja millaisiin työjuttuihin voin sitoutua. Mietimme isompaan asuntoon muuttoa. Sitten
saimme syksyllä lapsettomuusdiagnoosin. Hoitoja odotellessa edelleen mietin, että mitä reissuja kannattaa suunnitella. Viime keväänä jo yhtä matkaa suunnitellessamme kerroin ystäville, että vauva toiveena ja lähden mukaan, jos vain pystyn. Nyt kuitenkin yritän suhtautua rennommin ja elää elämää ajatuksella, että voi mennä pitkäänkin, että olemme kaksin. Vielä en osaa ajatella, että jäisimme lapsettomiksi.

Lapsettomuus ei
tullut yllätyksenä, jotenkin olin aina tiedostanut, että kaikilla se ei käy helposti. Silti se aiheuttaa surua. Mutta nyt tosiaan huomaan, että voin suhtautua rennommin tulevaisuuden suunnitelmiin. Tsemppiä kaikille!
 
kohtiääretöntä
Meillä takana kaksi vuotta lapsettomuutta (+minulla edellisessä suhteessa 3 vuotta) ja nyt ensi kuussa olisi ensimmäinen tapaaminen lääkärin kanssa jossa aletaan suunnittelemaan hoitoja.

Viimeiset kaksi vuotta olen elänyt entä jos-elämää joten tiedän todellakin mistä aloittaja puhuu. Jokaista tulevaisuuden suunnitelmaa tehdessä ajattelen entä jos silloin olen raskaana, entä jos silloin meillä on vauva. Nyt kun mahdolliset hoidot alkavat lähestyä huomaan ajattelevani entä jos silloin on hoidot käynnissä ja voin huonosti tms. Näistä ajatuksista on todella vaikea päästä irti ja tuntuu että joka päivä ajattelen asiaa enemmän ja enemmän.
Vaikka ajatuksissani entä jos-kysymys on hyvinkin pinnalla en ole antanut sen vaikuttaa tekemisiini. Olen varannut matkoja ja suunnitellut tulevaa entä jos silloin olen raskaana-ajatuksista huolimatta. En halua huomata vuosien päästä että lapsettomuus on rajoittanut tekemistäni ja elämääni liikaa vaikka tiedän että sisintäni se on muuttanut paljonkin.
Nyt kun hoidot lähenevät huomaan myös kaipaavani vertaistukea enemmän kuin ennen. Lähipiirissäni ei ole ketään jonka tietäisin olevan samassa tilanteessa. Kysymyksiä ja ajatuksia riittäisi vaihdettavaksi vaikka kuinka paljon.
Miten teillä joilla hoidot ovat jo alkaneet, ne lähtivät käyntiin? Kauanko lääkärin tapaamisesta meni siihen kun oikeasti jotain alkoi tapahtua?
Tsemppiä kaikille entä jos-ajatusten kanssa!
 
Miten teillä joilla hoidot ovat jo alkaneet, ne lähtivät käyntiin? Kauanko lääkärin tapaamisesta meni siihen kun oikeasti jotain alkoi tapahtua?
Tsemppiä kaikille entä jos-ajatusten kanssa!


Meillä lapsen yrittämistä oli kestänyt vuoden, kun pääsimme tutkimuksiin julkiselle puolelle. Ensimmäisessä tapaamisessa minut ultrattiin ja määrättiin verikokeisiin, sekä miehelle annettiin lähete sperma-analyysiin. Sain heti ensimmäisellä kerralla jo reseptin Letrozol-nimiseen lääkkeeseen, sillä keskustelussa tuli esille epäsäännöllinen kiertoni (28-46 päivää). Sain aloittaa letrot heti seuraavassa kierrossa.
Raskauduin 5. letrokierrosta, mutta se raskaus oli kemiallinen. Siirryimme seuraavaksi inseminaatioihin (letrozolin avustuksella), mutta kiertoni päätti heittää häränpyllyä loppuvuonna ja siksi eka inseminaatio saatiin tehtyä vasta tässä kuussa.

Itse olen kokenut meidän hoitopolun nopeana, ainoa hidaste on ollut oman kroppani oikut ja ovulaatioiden osuminen viikonloppuihin. Tämä kokemus on kuitenkin varmasti erilainen eri sairaanhoitopiirien alueilla. :)
 
Kiitos kaikille vastauksista! Ihan outoa, miten tuntemattomien, mutta samassa veneessä olevien ihmisten tuki voi tuntua näin hyvälle. Helpottavaa kuulla, että en ole ainut, joka taistelee entä-jossittelun kanssa. Ja vielä parempi, että te olette osanneet elää näistä ajatteluista huolimatta. Siitä saan itsekin rohkeutta toteuttaa muita elämäni haaveita samalla, kun hoitopolku etenee omalla painollaan. :)
 
Meillä takana kaksi vuotta lapsettomuutta (+minulla edellisessä suhteessa 3 vuotta) ja nyt ensi kuussa olisi ensimmäinen tapaaminen lääkärin kanssa jossa aletaan suunnittelemaan hoitoja.

Viimeiset kaksi vuotta olen elänyt entä jos-elämää joten tiedän todellakin mistä aloittaja puhuu. Jokaista tulevaisuuden suunnitelmaa tehdessä ajattelen entä jos silloin olen raskaana, entä jos silloin meillä on vauva. Nyt kun mahdolliset hoidot alkavat lähestyä huomaan ajattelevani entä jos silloin on hoidot käynnissä ja voin huonosti tms. Näistä ajatuksista on todella vaikea päästä irti ja tuntuu että joka päivä ajattelen asiaa enemmän ja enemmän.
Vaikka ajatuksissani entä jos-kysymys on hyvinkin pinnalla en ole antanut sen vaikuttaa tekemisiini. Olen varannut matkoja ja suunnitellut tulevaa entä jos silloin olen raskaana-ajatuksista huolimatta. En halua huomata vuosien päästä että lapsettomuus on rajoittanut tekemistäni ja elämääni liikaa vaikka tiedän että sisintäni se on muuttanut paljonkin.
Nyt kun hoidot lähenevät huomaan myös kaipaavani vertaistukea enemmän kuin ennen. Lähipiirissäni ei ole ketään jonka tietäisin olevan samassa tilanteessa. Kysymyksiä ja ajatuksia riittäisi vaihdettavaksi vaikka kuinka paljon.
Miten teillä joilla hoidot ovat jo alkaneet, ne lähtivät käyntiin? Kauanko lääkärin tapaamisesta meni siihen kun oikeasti jotain alkoi tapahtua?
Tsemppiä kaikille entä jos-ajatusten kanssa!
Kävimme yksityisellä ensikäynnillä 4kk sitten. Ultrattiin ja määrättiin verikokeita kummalekin ja miehelle siemennesteanalyysi. Perussairauksien hoitoa on nyt ollut tämä aika. Sain eka kertaa ovulaation kiinni, lääkärin ohjeesta nyt taas olen kesän jälkeen alkanut testaamaan. Odotamme hoitojen alkua. Emme ole vielä julkiselle jonossa, mutta huomenna kysyn asiasta. Tällä hetkellä vielä vaikuttaa siltä, että voisimme kokeilla inssejäkin. Niitä olisimme valmiita mahdollisesti yksityiselläkin kokeilemaan. Pitää kysyä, tehdäänkö vielä jotain tutkimuksia vai miten edetään. Vuosi tosiaan yritystä täynnä.
 
kohtiääretöntä
Meillä lapsen yrittämistä oli kestänyt vuoden, kun pääsimme tutkimuksiin julkiselle puolelle. Ensimmäisessä tapaamisessa minut ultrattiin ja määrättiin verikokeisiin, sekä miehelle annettiin lähete sperma-analyysiin. Sain heti ensimmäisellä kerralla jo reseptin Letrozol-nimiseen lääkkeeseen, sillä keskustelussa tuli esille epäsäännöllinen kiertoni (28-46 päivää). Sain aloittaa letrot heti seuraavassa kierrossa.
Raskauduin 5. letrokierrosta, mutta se raskaus oli kemiallinen. Siirryimme seuraavaksi inseminaatioihin (letrozolin avustuksella), mutta kiertoni päätti heittää häränpyllyä loppuvuonna ja siksi eka inseminaatio saatiin tehtyä vasta tässä kuussa.

Itse olen kokenut meidän hoitopolun nopeana, ainoa hidaste on ollut oman kroppani oikut ja ovulaatioiden osuminen viikonloppuihin. Tämä kokemus on kuitenkin varmasti erilainen eri sairaanhoitopiirien alueilla. :)

Meillä lapsen yrittämistä oli kestänyt vuoden, kun pääsimme tutkimuksiin julkiselle puolelle. Ensimmäisessä tapaamisessa minut ultrattiin ja määrättiin verikokeisiin, sekä miehelle annettiin lähete sperma-analyysiin. Sain heti ensimmäisellä kerralla jo reseptin Letrozol-nimiseen lääkkeeseen, sillä keskustelussa tuli esille epäsäännöllinen kiertoni (28-46 päivää). Sain aloittaa letrot heti seuraavassa kierrossa.
Raskauduin 5. letrokierrosta, mutta se raskaus oli kemiallinen. Siirryimme seuraavaksi inseminaatioihin (letrozolin avustuksella), mutta kiertoni päätti heittää häränpyllyä loppuvuonna ja siksi eka inseminaatio saatiin tehtyä vasta tässä kuussa.

Itse olen kokenut meidän hoitopolun nopeana, ainoa hidaste on ollut oman kroppani oikut ja ovulaatioiden osuminen viikonloppuihin. Tämä kokemus on kuitenkin varmasti erilainen eri sairaanhoitopiirien alueilla. :)
Kiitos vastauksestasi! :) minä olenkin jo käynyt verikokeissa ja mies on antanut spermanäytteen eli niiden osalta homma jo viety eteenpäin. Kävin noin kaksi vuotta sitten naistentautien polilla tutkimuksissa juurikin epäsäännöllisten kuukautisten vuoksi (kierto 21-55pv) ja silloin havaittiin jotain pco:hon viittaavaa, mutta siitä tosiaan jo sen verran aikaa että varmastikin tutkitaan nyt uudestaan. Ensi kuussa sitten viisaampia tämän suhteen, toivon vaan että hoidot alkaisivat pian!
 
vierailija
Kävimme yksityisellä ensikäynnillä 4kk sitten. Ultrattiin ja määrättiin verikokeita kummalekin ja miehelle siemennesteanalyysi. Perussairauksien hoitoa on nyt ollut tämä aika. Sain eka kertaa ovulaation kiinni, lääkärin ohjeesta nyt taas olen kesän jälkeen alkanut testaamaan. Odotamme hoitojen alkua. Emme ole vielä julkiselle jonossa, mutta huomenna kysyn asiasta. Tällä hetkellä vielä vaikuttaa siltä, että voisimme kokeilla inssejäkin. Niitä olisimme valmiita mahdollisesti yksityiselläkin kokeilemaan. Pitää kysyä, tehdäänkö vielä jotain tutkimuksia vai miten edetään. Vuosi tosiaan yritystä täynnä.
Kiitos vastauksestasi! :) mielenkiintoista kuulla muidenkin kokemuksia ja saada lisää tietoa hoidoista. Meillä tosiaan tutkittu jo sperma ja verikokeet annettu eli toivoisin että sitten kun ensikuussa on se lääkäri niin saataisiin jo hoidot aloitettua. Katsotaan miten asiat etenee.
 
  • Tykkää
Reactions: minttuni
kohtiääretöntä
Kiitos kaikille vastauksista! Ihan outoa, miten tuntemattomien, mutta samassa veneessä olevien ihmisten tuki voi tuntua näin hyvälle. Helpottavaa kuulla, että en ole ainut, joka taistelee entä-jossittelun kanssa. Ja vielä parempi, että te olette osanneet elää näistä ajatteluista huolimatta. Siitä saan itsekin rohkeutta toteuttaa muita elämäni haaveita samalla, kun hoitopolku etenee omalla painollaan. :)
Mietin ihan samaa miten hyvältä tuntuukaan kuulla muiden ajatuksia asioista jotka ovat pyörineet jo kauan omassa päässä! Kiva että päätit aloittaa tämän ketjun, selkeytti omiakin ajatuksia kun sai purettua niitä hieman tänne.