lapsettomuustaustaiset adovanhemmat!

Tälläkin palstalla on vastailtu eri tilanteissa oleville palstailijoille, että "tuolla asenteella ei kannata vaivautua adoptoimaan", ja "adolapsi ei ole se toiseksi paras vaihtoehto"... Siispä apodtiovanhemmat, joilla on lapsettomuushoitoja/totaalilapsettomuutta takana kertokaa mietteistänne ennen adoptoita ja sen jälkeen. Tämä viesti ei ole v.ittuilua vaan hätähuuto siitä olenko totaalisen väärässä kaikessa?

Käsi sydmellä: voiko bio-lapsettomuudesta päästä koskaan yli? Meillä on hoitoja vielä käymättä, mutta adoptio kummittelee mielessä.
Rehellisesti sanottuna tulen olemaan loppuelämäni katkera siitä, että kehoni ei pysty siihen mihin se on (huom! minun mielestäni) tarkoitettu. Ja koska biolapsi oli meille alunperin se ensisijainen vaihtoehto niin sillolinhan adolapsi on se "toiseksi paras baihtoehto". Jos adolapsi olisi ollut ensisijainen vaihtoehto emme olisi ruenneet lapsentekopuuhiin lainkaan alunperinkään.

Koska lapsettomuutemme on selittämätöntä en voi rehellisesti sitoutua käyttämään useita vuosia ehkäisyä ennen vaihdevuosia. 1-2 vuoden jonotusvaihe on eri asia, mutta koko neuvonta yms prosessin aikana ei.


"A) Lapselle täytyy tarjota koti lapsen ehdoilla. Ja adoption päällimmäinen syy ei saa olla "me ha-lu-taaaaan perhe". No totta hemmetissä se, että me halutaan on perimmäinen syy!!!! Meillä on rakastava koti, jossa on valtava aukko. Tietysti haluamme täyttää sen aukon. Kyllä sen on oltava perimmäinen syy, että haluaa lapsia. Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että kun lapsi (bio- tai ado) tulee perheeseen, on lapsen etu kaiken muun etusijalla. Lapsi ei koskaan voi valita perhettään. Itse asiassa seurattuani etelä-amerikkalaisen ja afrikkailasten ystvävieni elämää Suomessa en ole ollenkaan varma etteikö kaikkein paras vaihtoehto olisi löytää lapselle koti omasta kulttuuristaan. Ja mietin miten itsekästä on repiä lapsia kulttuuristaan toiselle puolelle maapalloa. (meillä siis nimenomaan ulkomaanadptio kuitenkin harkinnassa)

" B) Lasta ei saisi valita ominaisuuksien perusteella"
Mitä eroa on oikeastaan siinä, että valitsee lapsen jonkin ominaisuuden perusteella kuin, että valitsee tietyn maan (joka yleensä kertoo rodusta ja etnisyydestä) mistä haetaan? Eikö tämän ajatustavan mukaan pitäisi olla valmis ottamaan aivan mistä tahansa maasta, minkä ikäinen tahansa lapsi? Selvennykseksi, että minulle hampaiden suoruus, silmien väri yms on vallan yhdentekevää. En mielelläni ottaisi tieten tahtoen vakavasti sairasta lasta. Tilanne on luonnollisesti aivan eri kun lapsi saapuu, ja hänellä todettaisiin sairaus.


En voi mitätöidä surua siitä, että en saa kokea raskauden ja elämän ihmettä alusta asti niillä geeneillä, jotka olen "itse valinnut" (siis mieheni). Kuitenkaan en näe tätä ajatusprosessia esteenä rakastaa omaa lastani (bio tai ado) hänenä itsenään. Vaikka perheessämme asuu tämä suru taustalla, voimme silti tarjota tasapainosen, elämän iloisen, kannustavan kodin.

Kävittekö tälläisiä ajatuksia läpi ennen adoptioneuvontaa????

 

Minulla on kaksi adoptiolasta, ja selittämätön lapsettomuus taustalla. Tosin olin nuoresta asti harkinnut adoptoimista, joten siihen siirtyminen ei ollut vaikea päätös.

Minusta ajatuksesi ovat tunnistettavia ja ihan "ok". Näillä palstoilla ihmiset ojentavat tosiaan usein turhankin napakasti. Pohdintoja ei oikein ymmärretä ja keskeneräiset ajatukset tuomitaan kiireesti "väärinä".

Meille neuvonnassa korostettiin nimenomaan sitä että ainoa oikea motiivi adoptioon on itsekäs - halu saada lapsi. Lasten pelastamisella tai maailman parantamisella adoptiota välineenä käyttäen ei oikein katsota olevan (mahdollisia vaikeuksia) kestävää voimaa. Tässä keskustelussa vaan usein menee puurot ja vellit sekaisin: "lapsen etua" on helppo käyttää lyömäaseena. Järjestelmä kuitenkin toimii niin että adoptioviranomaisten tehtävä on mahdollisimman hyvin ajaa lasten etua, ja kukin vanhempi taas on ihan luonnollisesti itsekkäin motiivein liikenteessä.

Toinen juttu on tietysti se, että jaksaa ymmärtää ja hyväksyä sen että viranomaiset tosiaan parhaaksi katsotuilla tavoilla suojelevat lapsen etua, vaikka se välillä aiheuttaakin odottajalle hankaluuksia ja pitkiä odotusaikoja.

Ajattelen että biolapsettomuuden suru ja adoption ilo ovat kaksi erillistä asiaa elämässä. Monilla tämän tien läpikäyvillä ihmisillä ne limittyvät prosessin alkuvaiheessa. Itse en ole tuntenut lapsettomuussurua esikoiseni saatuani, vaikka pystynkin yhä hyvin muistamaan sen ajan. Ei kukaan vaadi että biolapsettomuus pitäisi olla ikäänkuin "pois hoidettu" ennen adoptioprosessin aloittamista, mutta ehkä on viisasta pyrkiä prosessoimaan asiaa sellaiseen vaiheeseen että on voimia ottaa vastaan uusia haasteita ja jännitystä - ja iloa - mitä adoptio tuo mukanaan.

Adoptoimisen lopettaminen onkin sitten luku sinänsä, vielä tekis mieli yhtä vaikka siinä ei olisi mitään järkeä

 

Tälläkin palstalla on vastailtu eri tilanteissa oleville palstailijoille, että "tuolla asenteella ei kannata vaivautua adoptoimaan", ja "adolapsi ei ole se toiseksi paras vaihtoehto"... Siispä apodtiovanhemmat, joilla on lapsettomuushoitoja/totaalilapsettomuutta takana kertokaa mietteistänne ennen adoptoita ja sen jälkeen. Tämä viesti ei ole v.ittuilua vaan hätähuuto siitä olenko totaalisen väärässä kaikessa?

Käsi sydmellä: voiko bio-lapsettomuudesta päästä koskaan yli? Meillä on hoitoja vielä käymättä, mutta adoptio kummittelee mielessä.
Rehellisesti sanottuna tulen olemaan loppuelämäni katkera siitä, että kehoni ei pysty siihen mihin se on (huom! minun mielestäni) tarkoitettu. Ja koska biolapsi oli meille alunperin se ensisijainen vaihtoehto niin sillolinhan adolapsi on se "toiseksi paras baihtoehto". Jos adolapsi olisi ollut ensisijainen vaihtoehto emme olisi ruenneet lapsentekopuuhiin lainkaan alunperinkään.

Koska lapsettomuutemme on selittämätöntä en voi rehellisesti sitoutua käyttämään useita vuosia ehkäisyä ennen vaihdevuosia. 1-2 vuoden jonotusvaihe on eri asia, mutta koko neuvonta yms prosessin aikana ei.


"A) Lapselle täytyy tarjota koti lapsen ehdoilla. Ja adoption päällimmäinen syy ei saa olla "me ha-lu-taaaaan perhe". No totta hemmetissä se, että me halutaan on perimmäinen syy!!!! Meillä on rakastava koti, jossa on valtava aukko. Tietysti haluamme täyttää sen aukon. Kyllä sen on oltava perimmäinen syy, että haluaa lapsia. Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että kun lapsi (bio- tai ado) tulee perheeseen, on lapsen etu kaiken muun etusijalla. Lapsi ei koskaan voi valita perhettään. Itse asiassa seurattuani etelä-amerikkalaisen ja afrikkailasten ystvävieni elämää Suomessa en ole ollenkaan varma etteikö kaikkein paras vaihtoehto olisi löytää lapselle koti omasta kulttuuristaan. Ja mietin miten itsekästä on repiä lapsia kulttuuristaan toiselle puolelle maapalloa. (meillä siis nimenomaan ulkomaanadptio kuitenkin harkinnassa)

" B) Lasta ei saisi valita ominaisuuksien perusteella"
Mitä eroa on oikeastaan siinä, että valitsee lapsen jonkin ominaisuuden perusteella kuin, että valitsee tietyn maan (joka yleensä kertoo rodusta ja etnisyydestä) mistä haetaan? Eikö tämän ajatustavan mukaan pitäisi olla valmis ottamaan aivan mistä tahansa maasta, minkä ikäinen tahansa lapsi? Selvennykseksi, että minulle hampaiden suoruus, silmien väri yms on vallan yhdentekevää. En mielelläni ottaisi tieten tahtoen vakavasti sairasta lasta. Tilanne on luonnollisesti aivan eri kun lapsi saapuu, ja hänellä todettaisiin sairaus.


En voi mitätöidä surua siitä, että en saa kokea raskauden ja elämän ihmettä alusta asti niillä geeneillä, jotka olen "itse valinnut" (siis mieheni). Kuitenkaan en näe tätä ajatusprosessia esteenä rakastaa omaa lastani (bio tai ado) hänenä itsenään. Vaikka perheessämme asuu tämä suru taustalla, voimme silti tarjota tasapainosen, elämän iloisen, kannustavan kodin.

Kävittekö tälläisiä ajatuksia läpi ennen adoptioneuvontaa????

En voi kommentoida lapsettomuustaustaa, mutta halusin sanoa että varmaankin tunteesi ovat täysin ymmärrettäviä.

Syy miksi täällä voi saada tiukkaa kommentointia on se, että ihmisillä noin yleensä on varsin väärä kuva adoptiosta. Perheen haluaminen on aivan ehdottomasti tärkein motiivi adoptiolle, mutta sen päälle tulevat vanhempien toiveet, odotukset ja surut ja niitä täytyy käsitellä ja pohtia adoptiolapsen tuloon valmistautuessa.

Kuulin esimerkiksi adoptoidusta tytöstä, joka parikymppisenä sai tietää vanhempiensa jatkaneen hedelmöityshoitoja vielä vuosikausia hänet saatuaan. Tämä rikkoi hänen ja vanhempien välejä pahasti, sillä tämä sai tytön tuntemaan huonommuutta adoptiotaustansa tähden. Hän tunsi, ettei riittänyt vanhemmilleen vaan että he silti halusivat sen "oikean oman lapsen". On siis todellakin olemassa hyvät syyt sille, että näitä asioita kehotetaan pohtimaan.

Koko adoptiojärjestelmän keskeisenä ajatuksena on se, että lapselle yritetään aina löytää koti ensisijaisesti kotimaastaan. Usein maat, joista ulkomaille adoptoidaan, ovat köyhiä ja/tai toimivaa kotimaista adoptiota ja sijaisperhetoimintaa ei ole. Kun maa pääsee jaloilleen enemmän, ulkomaisten adoptioiden säädökset kiristyvät ja lopulta ulkomaan adoptiot loppuvat kokonaan. Näin on käynyt muun muassa Viron suhteen. Tämä on aina positiivinen asia näille lapsille!

Koska adoptiossa on niin paljon erityispiirteitä, ei adoptio ole automaattinen vaihtoehto kaikille biolapsettomuudesta kärsiville. Adoptio vaatii vanhemmalta erityisen paljon lapsikeskeisyyttä. Esimerkiksi yhteyden ottaminen biosukulaisiin lapsen kasvettua on identiteetin muodostumiselle tärkeä asia ja siis lapsen kannalta positiinen asia. Kuitenkin adoptiovanhemmassa biosukulaisten etsiminen ja tapaaminen voi aiheuttaa epävarmuutta, kielteisiä reaktioita ja hämmennystä -vaikka lastaan rakastaisikin. Kuitenkin lapselle tärkeintä olisi tärkeää, että vanhemmat tukisivat ja auttaisivat biovanhempien ja -sukulaisten etsimisessä ja tapaamisessa. Tässä on yksi esimerkki sellaisesta lapsikeskeisyydestä, jota ajan takaa.

 

Meillä on tahaton ja selittämätön lapsettomuustausta jo kuuden vuoden ajan. Olemme nyt pureskelemassa tätä adoptioajatusta mielessämme ja juuri nuo samat asiat pyörivät jatkuvasti päässäni. Ihan alkoi hymyilyttämään kun luin Mariak:in viestiä...kuin olisin itse kirjoittanut. Taitaa siis nämä tuntemukset olla melko yhteneväisiä näin adoptioprosessin alkutaipaleella =) Kuulin muuten juuri, että kotimaisen adoption neuvonta kestää 3 vuotta!! Johan siinä nuorista vanhemmista ehtii tulla vanhoja Olen kyllä väkisinkin hieman malttamaton adoptioon liittyvissä asioissa, koska sen odotuksen takana ei ole "luonto" vaan byrokratia... Meillä olisi antaa rakkautta ja hyvä koti lapselle nopeamminkin :heart:

 

Olen päätynyt adoptioon lapsettomuuden jälkeen. Aikanaan kävimme lapsettomuushoitoja parin vuoden ajan, koeputkihedelmöityksetkin kahteen kertaan ja pakastettujen siirtoja. Tästä on aikaa nyt kymmenkunta vuotta. Kun päätös hoitojen lopettamisesta oli tehty, askel adoption tielle oli kovin lyhyt, ajallisesti vain muutamia kuukausia, henkisesti asiaa oli prosessoitu jo jonkin aikaa. Adoptio oli ollut mielessä ja olimme ottaneet asioista paljon selvää jo hoitojen loppusuoralla.

Nyt, kun olen ollut adoptioäiti jo yli kahdeksan vuotta, lapsettomuusaika ja -tausta tuntuvat varsin kaukaisilta asioilta. Lapsemme ovat 8- ja 6-vuotiaat, adoptoitu Kolumbiasta.

Jos ajattelen asiaa vain itseni ja mieheni näkökulmasta, lapsettomuus oli yksi elämänvaihe, joka yhdisti meitä. Kokemukset keskenmenoineen ynnä muineen olivat vaikeita ja kuluttavia, mutta eivät ylivoimaisia. Voin sanoa, että elämäntilanne joka silloin tuntui epäoikeudenmukaiselta ja ahdistavalta, avasikin meille aivan uusia näköaloja ja mahdollisuuksia. Tarkoitan tällä osallisuutta adoptiomaailmassa, uusia ystäviä, mahtavia matkoja lasten synnyinmaahan, ja sokerina pohjalla tietysti ihanat lapset, jotka haastavat vanhoja vanhempiaan jatkuvasti pysymään nuorena ja virkeänä.

Lastemme näkökulmasta adoptio on ollut meillä aina avoin asia. Lapset ovat saaneet kysyä ja ovat saaneet vastauksia. Kumpikin käsittelee taustojaan persoonalleen tyypillisellä tavalla. Meidän vanhempien rooli on olla tukena, sylinä, kuuntelevana korvana ja ehkä joskus rahoittamassa juurimatkoja. Kolumbia ja syntymävanhemmat vilahtelevat puheissa välillä päivittäin, välillä on pitkiä hiljaisuuksia.

Jotenkin ajatus siitä, että pitäisi kaiken tämän ihanan, vaiherikkaan elämän kultaisessa keski-iässä vielä surra lapsettomuutta, tuntuu täysin absurdilta. Se vaihe oli ja meni, meille ei tullut biologisia lapsia mutta tulipa adoptiolapsia. Naisena en tunne jääneeni vähemmälle tai osattomaksi mistään - ehkä olen tässä asiassa hyvällä itsetunnolla varustettu ja naiseus ja äitiys ovat minusta paljon enemmän kuin raskaus ja synnytys. Koen, että parisuhteemme on myös vahva ja kannatteleva, adoptio kokemuksena voi lähentää puolisoita ja niin meille on minun mielestäni käynyt.

Ymmärrän ketjun aloittajaa hyvin. Olenhan käynyt aikoinani nuo syöverit, itkut ja epäilykset. Juuri siksi halusinkin vastata; kun antaa itselleen luvan surra ajallaan, sen jälkeen on mahdollisuus nousta ja katsoa elämää eteen päin, ottaa vastaan elämä sellaisena kuin se tulee. Minä en olisi minä ilman elämänhistoriaani, josta olen ylpeä ja onnellinen.

 

Meillä on tahaton ja selittämätön lapsettomuustausta jo kuuden vuoden ajan. Olemme nyt pureskelemassa tätä adoptioajatusta mielessämme ja juuri nuo samat asiat pyörivät jatkuvasti päässäni. Ihan alkoi hymyilyttämään kun luin Mariak:in viestiä...kuin olisin itse kirjoittanut. Taitaa siis nämä tuntemukset olla melko yhteneväisiä näin adoptioprosessin alkutaipaleella =) Kuulin muuten juuri, että kotimaisen adoption neuvonta kestää 3 vuotta!! Johan siinä nuorista vanhemmista ehtii tulla vanhoja Olen kyllä väkisinkin hieman malttamaton adoptioon liittyvissä asioissa, koska sen odotuksen takana ei ole "luonto" vaan byrokratia... Meillä olisi antaa rakkautta ja hyvä koti lapselle nopeamminkin :heart:

Adoptioneuvonta ei kestä niin kauan!!!! Käyntejä on 6-10, kesto n1v. Siis nimenomaan kotimaiseen adoptioon. Meillä koko helahoito ensimmäisestä infotilaisuudesta vanhemmiksi tulemiseen kesti 2,5 vuotta! Joten adoptio ei ole välttämättä hankalaa ja kauhean paljon aikaavievää.

Tutkimuksissa siis todettiin miehen siittiöiden olevan hieman huonossa kunnossa. Muutama prosentti toimii niin kuin pitää. Hoidot aloitettiin ja lopetettiin melkein heti. Ei siis ollut meidän juttu. Lapsettomuuta enemmän pelotti "hormooninhuuruiset" perheriidat.

Ystäväpiirisäämme on lapsia saatu niin monella tavalla kun mahdollista. Bioja, lainattuja siittiöitä ja munasoluja, adoptoituja ja sijoitettuja. Varastamaan ei olla sentään alettu =) Ihan yhtä rakkaita on jokainen!

Alusta asti olemme mieheni kanssa tehneet yhtä ja samaa lasta. Siis lapsi ei muuttunut siinävaiheessa kun hoidot keskeytettiin ja aloitettiin adoptiovalmennus.

Adoptiovalmennuksen loputtua alkoi ajatukset laukata... Pystynkö heittämään itsekkyyden nurkkaan ja alkaa äidiksi. Voinko rakastaa jonkun muun lasta? Nämä hävisi samantien kun näin oman nyyttini. Aivan sama kuka hänet on tehnyt, Hän on minun!!!! Ei hän ole kenenkään muun!! Ei pelottava vieras, vaan minun tyttäreni!!!

 

Kiitos ihanasta viestistäsi! Mieheni kanssa juuri muutama pv sitten päätimme lähteä kotimaiseen adoptioon Olen niiiin onnellinen tästä päätöksestämme ja todella pitkästä aikaa tuntuu, että meille saattaa tullakin vielä lapsi! Ja nyt kun luin tämän viestisi niin hymyni vain leveni -kiitos :hug: Olemme kyllä tietysti varautuneet useankin vuoden odotuksiin, mutta luonnollisesti kantaisimme uuden perheenjäsenemme mahdollisimman pian kotiin :heart: Olemme siis vasta ilmottautumassa pela:an adoptioneuvontaan elokuussa. Kävimme infotilaisuudessa kesäkuussa. Meillä on vielä alkioita pakkasessa, mutta niitä on siirrelty jo tähän asti niin paljon, ettemme usko enää hoitojen tuottavan tulosta. Emme kuitenkaan halua niitä roskiin heittää, joten istutellaan ne ensin pois. Adoptioneuvontaa kun ei kuulemma aloiteta ennen kuin hoidot lopetettu. No, pian ne on takana ja käännämme uuden lehden elämässämme -vihdoin uskallan hieman uskoa, että meille tulee vielä lapsi =)

 

Toivottavasti teidän matkanne tulee olemaan antoisa.

Me olimme varautunut viiden vuoden odotukseen... mutta kuinkas kävikään. Biologisten vanhempien toiveet ratkaisevat todella paljon kotimaan adoptiossa. Meidän onneksemme olimme juuri sellaiset kun tyttärellemme vanhemmiksi haluttiin.

Neuvonta oli meille ainakin hyvin antoisaa. Oli oikein mukavaa puhua omista asioista ,vaikka voisi luulla että se on ahdstavaa. Tuppisuusuomalaisenikin puhua lärpätti ihan mahdottomasti!

Kyllä luulen että teilläkin oma pienokainen tulee olemaan. Siunausta matkalle

:heart:

 

Tässä alkuperäinen mariak.

Sydämelliset kiitokset vastauksistanne :heart: Ette usko miten tärkeitä ne olivat ajatuksilleni.

Mukavaa kesää!
Jäähelmi: Onnea matkaan! :flower:

 

Koska adoptiossa on niin paljon erityispiirteitä, ei adoptio ole automaattinen vaihtoehto kaikille biolapsettomuudesta kärsiville. Adoptio vaatii vanhemmalta erityisen paljon lapsikeskeisyyttä. Esimerkiksi yhteyden ottaminen biosukulaisiin lapsen kasvettua on identiteetin muodostumiselle tärkeä asia ja siis lapsen kannalta positiinen asia. Kuitenkin adoptiovanhemmassa biosukulaisten etsiminen ja tapaaminen voi aiheuttaa epävarmuutta, kielteisiä reaktioita ja hämmennystä -vaikka lastaan rakastaisikin. Kuitenkin lapselle tärkeintä olisi tärkeää, että vanhemmat tukisivat ja auttaisivat biovanhempien ja -sukulaisten etsimisessä ja tapaamisessa. Tässä on yksi esimerkki sellaisesta lapsikeskeisyydestä, jota ajan takaa.

Erittäin hyvä kannanotto...! Itse olen adoptiolapsi ja olen huomannut, että biologinen sukuni on adoptiovanhemmilleni aika arka asia. He eivät pystyneet aikanaan kannustamaan tai tukemaan minua biologisen sukuni etsimisessä ja siihen tutustumisessa. Ymmärrän, että se varmasti vaikeaa onkin. Mutta olen kokenut sen aika loukkaavana, että oma taustani suurinpiirtein mitätöidään ja ihmetellään, kun olenkin niin erilainen kuin miksi minut on kasvatettu...! Vanhempani ovat koulutettuja ihmisiä ja heidän pitäisi tietää sellainen asia, että ihmisessä perimän ja geenien osuus on n. 50 %...!



[/quote]

 

Meillä on osittain avoin adoptio. Eli biovanhemmat ottavat PeLan kautta meihin yhteyttä kunhan tuntevat siihen olevan valmiita. Hieman pelottavaltahan se tuntuu mutta se on tärkeätä. Olen itselleni selittänyt asian näin:
Minulla on oma sukuni, samoin miehelläni. Miksi siis ei myös tyttärellämme...

 

Olipas kiva lukea teidän kertomuksia ja tunteita. Itsellä kun aika samanlaiset ajatukset pyörivät päässä.
Me olenmme vielä hoidoissa, mutta itse kovasti toivoisin jo adoptiota. Mies haluaa vielä "kokeilla" biologisen lapsen saamista, joten menemme hoidot loppuun asti. Itselleni välillä tuntuu, että hoidot on vain tie adoptioon. Eli siis, että käymme kaiken tämän läpi, jotta olisimme valmiita adoptioon. Ehkäpä se onkin tarkoitus, kasvattaa. Itselläni tuntuu, että adoptio on helpotus kaikkien näiden hoitojen jälkeen. Mieheni on taas sanonut, ettei ole vielä valmis adoptoimaan.
Ehkäpä se on miehille jotenkin suurempi askel ja kovempi takapakki, kun ei pysty saamaan biologisia lapsia. Itse en koskaan ole niin ajatellut. Rakkaita ne ovat, ovat sitten biologisia tai adoptoituja.
Jotenkin oli lohduttavaa lukea tuo, että peruste adoptioon on halu saada perhe. Välillä kun tosiaan lukee, että ainut syy voisi olla vain halu auttaa ja antaa vähäosaisille koti. Toisinaan tulee ajatus, että pitäisi olla se yli-ihminen, että voisi edes harkita adoptiota.