Miten lujanahkaisia olette, loukkaannutteko helposti, jos puolison biologinen lapsi vertaa sinua samaa sukupuolta olevaan toiseen vanhempaansa? Minulla esimerkiksi tytärpuoli äitiinsä.
Eilen illalla loukkaannuin ja pahastuin verisesti, kun yritin mennä vähäksi aikaa levähtämään ja tytärpuoli ei olisi halunnut jäädä yksin hetkeksikään (minun oli pakko mennä raskauteni vuoksi lepäämään ja tyttö on kohta 8-v.) ja vertasi, että äidillä ei koskaan tarvitse olla yksin, äiti ei ole tuollainen. Tuli niiiiiiiiiin huono olo, ettei mitään määrää. Yritin ilmaista loukkaantumiseni tytärpuolelle mahdollisimman rakentavalla tavalla, mutta siitä huolimatta oloni on vielä tänäänkin todella kurja. Ihan kuin ei riittäisi, että tuntee jo muutenkin olevansa VAIN ´puolikas´, vaikka yrittää lapsen ollessa täällä kohdella häntä mahdollisimman hyvin. Nimitys äiti- tai isäpuoli on mielestäni todella osuva, sellaista se käytännössä onkin, mikään, mitä teet, ei vaikutukseltaan ole kokonaista eikä sinulla ole kokonaista vastuuta eikä siis myöskään kokonaista velvollisuutta toisen biologisesta lapsesta. En tarkoita, että haluaisin "ryöstää" biologisilta vanhemmilta heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mutta kun mietitte, monessa muussakin asiassa puoliksi vastuussa / vaikutusvallassa oleminen on aikuiselle ihmiselle joskus hankalaa, haluaahan aikuinen ihminen kokonaisuudessaan hallita elämäänsä täysin, jos voi. Vai onko tämä vai minun ajatusmaailmaani ? Luultavasti!
On tämä uusioperheen elämä välillä niin vaikeaa, etten aina ole varma, sopiiko se minunlaiselleni tarkalle luonteelle ollenkaan. Parhaani haluaisin yrittää, mutta tuollaiset lasten rimanalitukset ovat hankalia: pitäisi ymmärtää, ettei lapsilla helppoa ole kahden erilaisen elämän yhdistämisessä ja aikusen pitäisi kaikin tavoin tukea ja auttaa siinä, mutta toisaalta ei lapsiltakaan ole lupa sietää ihan millaista käytöstä tahansa.
Mielipiteitä ja tukeakin kaipailisin, kiitos.
Eilen illalla loukkaannuin ja pahastuin verisesti, kun yritin mennä vähäksi aikaa levähtämään ja tytärpuoli ei olisi halunnut jäädä yksin hetkeksikään (minun oli pakko mennä raskauteni vuoksi lepäämään ja tyttö on kohta 8-v.) ja vertasi, että äidillä ei koskaan tarvitse olla yksin, äiti ei ole tuollainen. Tuli niiiiiiiiiin huono olo, ettei mitään määrää. Yritin ilmaista loukkaantumiseni tytärpuolelle mahdollisimman rakentavalla tavalla, mutta siitä huolimatta oloni on vielä tänäänkin todella kurja. Ihan kuin ei riittäisi, että tuntee jo muutenkin olevansa VAIN ´puolikas´, vaikka yrittää lapsen ollessa täällä kohdella häntä mahdollisimman hyvin. Nimitys äiti- tai isäpuoli on mielestäni todella osuva, sellaista se käytännössä onkin, mikään, mitä teet, ei vaikutukseltaan ole kokonaista eikä sinulla ole kokonaista vastuuta eikä siis myöskään kokonaista velvollisuutta toisen biologisesta lapsesta. En tarkoita, että haluaisin "ryöstää" biologisilta vanhemmilta heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mutta kun mietitte, monessa muussakin asiassa puoliksi vastuussa / vaikutusvallassa oleminen on aikuiselle ihmiselle joskus hankalaa, haluaahan aikuinen ihminen kokonaisuudessaan hallita elämäänsä täysin, jos voi. Vai onko tämä vai minun ajatusmaailmaani ? Luultavasti!
On tämä uusioperheen elämä välillä niin vaikeaa, etten aina ole varma, sopiiko se minunlaiselleni tarkalle luonteelle ollenkaan. Parhaani haluaisin yrittää, mutta tuollaiset lasten rimanalitukset ovat hankalia: pitäisi ymmärtää, ettei lapsilla helppoa ole kahden erilaisen elämän yhdistämisessä ja aikusen pitäisi kaikin tavoin tukea ja auttaa siinä, mutta toisaalta ei lapsiltakaan ole lupa sietää ihan millaista käytöstä tahansa.
Mielipiteitä ja tukeakin kaipailisin, kiitos.