Okei, tää voi kuulostaa aika monen korvaan tosi friikiltä, mut kerronpa nyt kumminkin - tulee nimittäin uusi pontti tähän lihavuus-laihuus vääntämiseen. Usein näkökulma ihmisillä on se, että laihuus on hyvä juttu, ja lihavakin voi olla onnellinen jos hyväksyy itsensä lihavana. Joo, tää on kaikki totta. Mut meikäläinen on kai hiukan naksahtanut tapaus, sillä mä pyrin tietoisesti lihottamaan itseäni. Oon 25-vuotias nainen, ja en kai koskaan ole laihduttanut oikeesti - kyllähän sitä teininä piti mukamas laihduttaa kun kaikki kaveritkin, mutta en milloinkaan ole oikeasti tahtonut olla laihempi kuin olen. Joskus ehkä 16-vuotiaana aloin oikeastaan ajattelemaan yhä enemmän, että lihavuus on yhtälailla kaunista kuin laihuuskin, ja oikeastaan halusin itse tulla lihavammaksi kuin olin. En ollut mikään harjanvarsi silloinkaan (170cm ja oisko ollut joku vajaa 60kg ja muotoja ihan sopivasti), joten ei tämä ollut mitään reaktiota tuskastuttavaan alipainoon tms.
No meni siinä varmaan neljä vuotta ennenkuin pääsin lopullisesti irti opitusta laiha hyvä-lihava paha -ajattelusta ja uskalsin todella elää oman kauneusihanteeni mukaan. Nykyään ulkoilen ja pidän omasta kunnostani huolta, mutta samalla myös pyrin syömään koko ajan hiukan enemmän kuin kulutan. Usein voi mennä pitkäänkin niin että paino pysyy samana - mihinkään mielettömään ahmimiseen en näet halua ruveta. Toisinaan sit taas kiloja tulee sellaisella vauhdilla että voi vaan ihmetellä vaatteiden kutistumista.
Nykyisellään painan hiukan vajaat 120 kiloa, ja olen tyytyväinen itseeni - joskin ainakin toistaiseksi jatkan lihomista, kaipa silekin jossain vaiheessa pistän stopin. Niinkuin laihduttaja iloitsee siitä että mahtuu entisiin vaatteisiinsa, samoin minäkin iloitsen joka kerta kun huomaan että farkkujen vetoketju ei mene kiinni tai rinnat eivät enää mahdu liiveihin! Okei, tää varmasti kuulostaa tosi weirdiltä suurimman osan mielestä, mut ihan tosissani olen. Ja olen jopa tavannut muutamia samanhenkisiä ystäviä, eli en ole ihan yksin oman kummallisuuteni kanssa
Kommentteja, miltä kuulostaa?
p.s. vaikka olen lihava, en ole ruma, ja mahtailematta voin sanoa että miesten suhteen on vientiä riittänyt entiseen tapaan
No meni siinä varmaan neljä vuotta ennenkuin pääsin lopullisesti irti opitusta laiha hyvä-lihava paha -ajattelusta ja uskalsin todella elää oman kauneusihanteeni mukaan. Nykyään ulkoilen ja pidän omasta kunnostani huolta, mutta samalla myös pyrin syömään koko ajan hiukan enemmän kuin kulutan. Usein voi mennä pitkäänkin niin että paino pysyy samana - mihinkään mielettömään ahmimiseen en näet halua ruveta. Toisinaan sit taas kiloja tulee sellaisella vauhdilla että voi vaan ihmetellä vaatteiden kutistumista.
Nykyisellään painan hiukan vajaat 120 kiloa, ja olen tyytyväinen itseeni - joskin ainakin toistaiseksi jatkan lihomista, kaipa silekin jossain vaiheessa pistän stopin. Niinkuin laihduttaja iloitsee siitä että mahtuu entisiin vaatteisiinsa, samoin minäkin iloitsen joka kerta kun huomaan että farkkujen vetoketju ei mene kiinni tai rinnat eivät enää mahdu liiveihin! Okei, tää varmasti kuulostaa tosi weirdiltä suurimman osan mielestä, mut ihan tosissani olen. Ja olen jopa tavannut muutamia samanhenkisiä ystäviä, eli en ole ihan yksin oman kummallisuuteni kanssa
Kommentteja, miltä kuulostaa?
p.s. vaikka olen lihava, en ole ruma, ja mahtailematta voin sanoa että miesten suhteen on vientiä riittänyt entiseen tapaan