"Liian osallistuvat" isovanhemmat

Onko muilla kokemusta isovanhemmista (lähinnä mummoista), jotka eivät ymmärrä, missä on raja omien ja muiden asioiden välillä? Tulee kommentia lasten hoidosta, kodin hoidosta, siitä, kuinka hänen kultapoikaansa tulisi kohdella ja jopa miniän persoonasta. Onko kukaan muu kokenut sitä, ettei osaa tehdä mitään oikein? Selän takana parjaamista, valheita, juoruja...

 

voi kuule on on ja on.. Tähän tulisi niin pitkä litania etten viitsi kirjoittaa, tulee vaan itselleni tosi pahamieli taas kerran kun muistan kaiken...

 

\

voi kuule on on ja on.. Tähän tulisi niin pitkä litania etten viitsi kirjoittaa, tulee vaan itselleni tosi pahamieli taas kerran kun muistan kaiken...

On siis muitakin, jotka ovat kokeneet samaa kurjuutta kuin minä.Surullista! Voimia Peikkomuorille!

 

voimia sinullekin.. :hug:

 

Voi veikkonen,täällä on myös yks joka on saanut jos vaikka minkälaista kohtelua.Emmä välitä,jätetään sellaset anopit omaan arvoonsa!Nokka pystyyn kaikille!!Mitä vähemmän niitten kans on tekemisissä, niin sen parempi.Ainaki minusta.. :kieh:

 

Ja täällä vielä yksi. Olen saanut niskaani aikoinaan kaiken mahdollisen: huono vaimo, huono äiti, puhunut väärin, en meikannut tarpeeksi, liian kiinnostunut selviämään itse, liian kiinnostunut kehittämään itseäni, tyhmä, kielitaidoton; voi tämä lista on loputon. Siitä pääsee eroon jättämällä ne omaan arvoonsa (mikä vie kyllä aikaa ja vaatii itsetunnon kasvamista) ja tekemällä selvät rajat kanssakäymiseen.
Voimia kanssasisaret. :wave:

 

Unohtui ne valheet ja perättömät juorut sukulaisille sekä minusta että lapsistani.
Mutta mummu on kyllä jo joutunut nielemään myrkkynsä, kun lapsista on tullutkin kunnollisia ja hyvin menestyviä, sosiaalisia nuoria.

 

Meillä nykyään vähemmän kun sanoin miehelle että pistäppäs sukusi kuriin ja mies teki näi sanoi suorat sanat! Nykyään nauretaan yhdessa miehen kanssa kuinka tonttuja omat vanhemmat on.. On meinaan ihan mukavaa kun voi "haukkua" ja joku ymmärtää

 

\

Onko muilla kokemusta isovanhemmista (lähinnä mummoista), jotka eivät ymmärrä, missä on raja omien ja muiden asioiden välillä? Tulee kommentia lasten hoidosta, kodin hoidosta, siitä, kuinka hänen kultapoikaansa tulisi kohdella ja jopa miniän persoonasta. Onko kukaan muu kokenut sitä, ettei osaa tehdä mitään oikein? Selän takana parjaamista, valheita, juoruja...

On, on ja on!!Tulisi kyllä kovin pitkä lista etten jaksa alkaa kirjoittamaan. kodin hoidosta saan aina arvostelua, vaikka joka kerta kun hän on tullut olen siivonnut.. milloin oli kirjahylly pölynen, milloin oli matto likainen.. lasten hoidosta on tullut kaikenlaisia komentteja tullut, mm. kun esikoinen oli vauva niin sanoi hän koko ajan että:" Tuohan on liian lihava vauva, ei tuo jaksa edes kääntyä" Että mua ärsytti, tuo komentti! Tästä kyllä tulisi pitkä lista, mut en jaksa alkaa enenpää kirjoittaa.

 

[/quote]

On, on ja on!!Tulisi kyllä kovin pitkä lista etten jaksa alkaa kirjoittamaan. kodin hoidosta saan aina arvostelua, vaikka joka kerta kun hän on tullut olen siivonnut.. milloin oli kirjahylly pölynen, milloin oli matto likainen.. lasten hoidosta on tullut kaikenlaisia komentteja tullut, mm. kun esikoinen oli vauva niin sanoi hän koko ajan että:" Tuohan on liian lihava vauva, ei tuo jaksa edes kääntyä" Että mua ärsytti, tuo komentti! Tästä kyllä tulisi pitkä lista, mut en jaksa alkaa enenpää kirjoittaa.

[/quote]

Meillä tyttö on ollut koko ajan liian laiha ja tästä syystä sairaalassakinjustaan vieläkin kuitenkin anoppi sanoi -pieni pyöreys on hyväksyttävää vauvalla en vieläkään tajua missä se pyöreys on kun katsoin mieheni ja hänen veljiensä kuvia ovat olleet todella lihavia vauvoja...

 

sama täällä!minua itseäni suututtaa eniten lastenlapsien eriarvoisuus.minulla kolme lasta ja kälyllä vain yksi mutta anoppi auttaa lastenhoidossa vaatehankinnoissa ym.vain heitä :/ .useampi joulukin on mennyt etteivät minun lapseni ole saaneet mitään kun taas serkkupojalle on ollut lahjavuori..

 

Ei ole kohtelu meilläkään ollut tasapuolista. Pojat ovat aina menneet tyttöjen ohi ja voi sitä aikaa, kun meillä oli vain tyttöjä. Ja muutenkin toinen perhe osaa elää paremmin: heidän asuntonsa on paremmalla paikalla ja muutenkin parempi. Me hankimme vääränlaisen asunnon ja huonolta alueelta ja minä "houkuttelin" anopin kultapojan mukaan tällaisen asunnon hankkimiseen. Minä kuulemma junailin kaiken yksin! Vuosien myötä olen myös kuullut sanoneeni asioita, joita en ole koskaan suustani päästänyt...niin kamalia asioita, että joskus on väkisin tullut itku.

 

Hei.Kyllä kuullostaa aika tutulta.Asun nimittäin mieheni kotipaikalla ja isovanhemmat asuvat samassa pihapiirissä.Lähentelen kohta 40v. ja välillä tuntuu että kohdellaan kuin lasta.Eipä taida mennä päivää ettei olla neuvomassa jostakin.Meikäläinen kun ei tykkää et aina neuvotaan.Kieltämättä olen joskus aika syttyvä.Tähän asti kun anopin kanssa on otettu yhteen mies on joka kerta äitinsä puolella.Kuule,nyt tyttö heräs päiväunilta jatketaan keskustelua.Pärrjäile!

 

Ymmärrän sinua Pamela oikein hyvin! Minäkin olen jo 36 v. ja anoppi on kohdellut minua kuin lasta. Mieheni oli vuosikaudet äitinsä puolella ja epäili minun välillä valehtelevan...eihän hänen äitinsä voi tehdä mitään pahaa!!! Ei ollut ketään, johon turvautua enkä voinut pistää vastaankaan: jos sanoin yhdenkään poikkipuolisen sanan, niin kamala sota syttyi! Anoppi itki ja valitti, kuinka minä olen kohdellut häntä huonosti. Nyt mieheni silmät ovat onneksi auenneet ja hän on huomannut, mitä peliä hänen äitinsä on vuosia pelannut. Nyt ei tosin tarvitse olla tekemisissä anopin kanssa, kun välit ovat poikki, mutta muistot eivät jätä rauhaan. Elin vuosia kammottavan paineen alla ja se kaikki ei ihan heti unohdu. Missähän päin mahdat Pamela asua?

 

Onko joku muukin joutunut vuodet sietämään sitä kaikkea. Ne ei unohdu, mitä monesti olen ihmetellyt. Ehkä siinä on sitten se, että tärkeintä: äitiyttä ja parisuhdetta on anoppi liannut ilkeyttää. Ihanaa että on muitakin, joilla on arvosteltu esim. asunnon ostoa. Meilläkin ostimme väärän asunnon väärältä paikalta, emmekä niinkuin tytär teki. Ja se tietysti oli yksin minun päätökseni.

 

Uskomatonta, kuinka paljon tällaista on! Minä kun ajattelin, että minun anoppini on ainoa laatuaan!

 

voi kamalaa ei toikaan ole kivaa jos anoppi on tollanen meillä anoppi on taasen niin kovin yksin kertainen että en kestä se osti vastasyntyneelle 70 senttisiä vaatteita ja kun yritin sanoa että nää on liian isoja ja kun ei ole säilytystiloja ei kuulemmä pienempiä kannata ostaa kun menee heti pieneksi. Ja nykyään se ei viitsi tulla käymään kun vauva vaan nukkuu ja hän ei saa ottaa kuvia ja jos lapsi on hereellä ni se pyörii lapsen ympärillä ottaen rullallisen kuvia no nyt sitä ei oon kuukauteen näkynnyt mut se nainen on nykyään ihan punanen vaate mulle! Nii ja kun tyttö oli 5vk ni se kysy et joko annan kiinteetä ruokaa? sen täytyy jollain lailla olla taantunu tai eihän kaikille ole luoja suonnu! :kieh: :kieh:

 

Meitä anopin kaltoin kohtelemia löytyy kyllä! Uskomatonta miten se nainen muuttui heti kun vauva syntyi! Alkoi tulla ohjeita lapsenhoitoon, siivoukseen ja ruuanlaittoon (tai ei niinkään ohjeita vaan arvostelua). En osaa tehdä suunnilleen mitään. Kun vauva huusi yöt ja anoppi arvosteli ja vähätteli päivisin niin johan oli hyvä olo. Onneksi se on nyt ohi! Ja kun hän vain halusi auttaa ja minä en ymmärrä!Ei sitä kauaa jaksanut. Nyt ei olla juuri väleissä. Ei oo kyllä tämäkään herkkua: vaavi ei opi tuntemaan mummoaan. Mutta eipähän tarvi pahoittaa mieltään kun ei kuule ikäviä kommentteja!

 

\

Onko joku muukin joutunut vuodet sietämään sitä kaikkea. Ne ei unohdu, mitä monesti olen ihmetellyt. Ehkä siinä on sitten se, että tärkeintä: äitiyttä ja parisuhdetta on anoppi liannut ilkeyttää. Ihanaa että on muitakin, joilla on arvosteltu esim. asunnon ostoa. Meilläkin ostimme väärän asunnon väärältä paikalta, emmekä niinkuin tytär teki. Ja se tietysti oli yksin minun päätökseni.

tuo kommentti on totta,että ne ei ikinä unohdu.

 

Juu tuttua on. Kun me aikoinaan muutettiin mieheni kanssa yhteen niin anoppi tuppautui auttamaan vähän liikaakin. Otti töistä vapaata ihan sitä varten, että pääsee auttamaan eikä kysynyt meiltä mitään Minä olisin halunnut järjestellä huonekaluja ja tavaroitani ihan kaikessa rauhassa mutta eiiiih kun anoppi otti muuttosäkeistä tavaroita ja kysyi multa "heitetäänkö tää roskiin ja entä tää" Niissä tavaroissa oli tunnearvoa :'( Pesi mun rintaliivit ja pikkuhousut kun olin sairaalassa, pesi meijän sijauspatjan mun kuukautisverestä :ashamed: Siivosi meillä ja hössötti :/ Milloin oli lapset liian laihoja tai liian lihavia. Ja minulta kielsi suklaan syömisen (vihjaukseksi siitä kun olin pikkusen pyöristynyt). Nyt kyselee lapsilta ihmeissään miksi äiti ei käy heillä enää \|O

 

Minä kestin hampaita purren kaiken sekaantumisen ja "auttamisen". Ajattelin, että parempi pysyä väleissä. Mutta kun alkoi kuulua, että olen syyllinen mieheni urakehityksen puutteeseen ja siihen, ettei mieheni elämä muutenkaan mene kuten sen pitäisi eli mies ei tee niin kuin anopin mielestä kuuluisi! Minähän se miestäni manipuloin! Kaikkiin mieheni ja minun välisiin erimielisyyksiin (joista anoppi vähänkään sai vihiä tai sitten kuvitteli) olin syypää minä ja sain siitä myös kuulla. Sitten alkoi kuulua myös valheita. Yllätyksekseni kuulin haukkuneeni anoppini todella ilkeällä tavalla...unissani ilmeisesti, koska en itse sellaista tiedä tehneeni. Pahinta oli kuulla, että olen hillunut keskellä päivää ympäripäissäni!!! Ja tässä vain osa sonnasta ja valheista, joita minusta on vuosia kerrottu. Lopulta en enää tiennyt, mitä sanoa ja millä äänen painolla, koska lähes kaikesta anoppi kuvitteli jotakin negatiivista tai etsi sanoistani piilomerkityksiä. Aina kuitenkin löytyi syy haukkua minua jonnekin päin. Onneksi en murentunut henkisesti!

 

Voi miten tuttua juttua. Samalla tavalla minun anoppini keksi mitä ihmeellisimpiä asioita. Syötin miehelle vääränlaista ruokaa, olin syyllinen hänen vaatteisiinsa. Kun esim. oltiin joskus nuorena lähdössä syömään miehen kanssa, anoppi määräsi millaiset housut mies pukee päällensä (minulla on mies, joka kysyy aina minulta mitä laittaa päällensä, koska häntä ei itseään kertakaikkiaan vaatteensa kiinnosta). Jos olimme miehen kanssa eri mieltä asioista, anoppi tästä kehitti jutun, että olemme eroamassa ja levitti sitä sukulaisiin. Kerran kun mentiin niille kesällä ja appiukko tyrkytti minulle olutpulloa, totesin että "otankohan kun olen sitten taas ihan humalassa" (koska juon vähän niin tyhjään mahaan juotu olutpullo käy päähän), josta anoppi sitten kehitti jutun, että minulla on alkoholiongelma. Hänellä itsellään on jonkinasteinen alkoholiongelma, eli kuppia joka ilta ja rauhoittavia siihen sekaan ja viikonloppuisin lärvit kunnolla. Näitä riittää loputtomiin.
Mutta mikä siinä on että nämä jutut sattuu vieläkin!!!!!!!

 

Meilläkin miehelle syötettiin vääränlaista ruokaa...tai ei siis syötetty riittävästi!!! Mies kun kuulemma oli alipainoinen ja söisi kunnon aamupalan, jos minä viitsisin sellaisen laittaa! Mieheni on lapsesta saakka ollut valtavan hoikka, mutta eihän anoppi sitä muista: minä olen ruoan puutteella saanut mieheni siihen kuntoon. Työterveyslääkärin mukaan hän on kuitenkin normaalipainoinen. Minäkin mietin, miksi tämä kaikki sattuu, vaikka enää emme ole väleissä. Ehkä se johtuu siitä, että tunsin olevani monta vuotta (10!) henkisesti nurkkaan ajettu. Vierailujen jälkeen meni monta päivää toipumiseen ja ennen vierailuja masensi monta päivää...ei sellaisesta pääse heti yli ja todennäköisesti ei koskaan unohda.