vierailija
Olen 35-vuotias nainen. Heinäkuisena yönä 2018 tulin kotiin ja näin mieheni roikkumassa köydestä yläkerran portaista. Sydämeni hajosi tuossa pienessä hetkessä miljooniksi sirpaleiksi. Leikkasin köyden hänen kaulastaan ja laskin mieheni alas. Yritin elvyttää, mutta hän oli jo mennyt, aikaa sitten. Mieheni kieli oli ulkona suusta, turvonnut verestä ja tumman sininen. Kaula oli köyden kiristämisestä mennyt ohueksi ja silmät olivat sameat ja puoliksi kiinni. Makasin lattialla mieheni vieressä hänestä kiinni pitäen, kun ambulanssi tuli ensimmäisenä, sitten tulivat kriisityöntekijät ja viimeisenä poliisi. Heidän työnsä tuossa tilanteessa oli asiallista ja moitteetonta. Ruumisauton tultua silitin vielä mieheni hiuksia ja huusin...hyvästelin, sitten pussi suljettiin ja mieheni vietiin pois harmaalla pakettiautolla. Tilalle jäi suunnaton tyhjyys ja kauhu. Mitä nyt? Miten minä voin jatkaa tästä eteenpäin? Mitä lapsille tapahtuu?
Ensimmäiset viikot elin täydellisessä shokkitilassa, sumussa, josta selvisin ainoastaan läheisteni ja lääkkeiden avulla. Ensimmäiset päivät mietin itsemurhaa ja suunnittelinkin sen viimeiseen saakka, koska koin etten koskaan voi selvitä niin kauheasta surusta. Rintaa pakotti ja ahdisti niin kamalasti. Tiesin kuitenkin, että minun on mentävä hetki kerrallaan eteenpäin, ensisijaisesti lasteni takia. Lähimuistini on kadonnut, etsin jatkuvasti puhelintani, unohtelen asioita enkä muista ensimmäisistä viikoista juuri mitään. Hautajaisjärjeselyt tuntuivat vievän kaiken ajan ja huomasin, että lepäsin päivällä ensimmäistä kertaa vasta eilen.
Hautajaiset olivat kauniit. Mieheni sai kauniin puisen arkun, joka oli lakattu valkoiseksi. Päälle valitsin punaisia ruusuja, jotka oli aseteltu tiiviisti sydämen malliseksi. Hautajaisissa oli kaksi ammattilaismuusikkoa, siellä soi mm kitaralla ja viululla "The song of the secret garden", joka on mielestäni maailman kaunein kappale.
Ennen itsemurhaa...
Mieheni oli ennen meidän suhdettamme elänyt kulissiavioliitossa. Mieheni oli koko tämän kulissiavioliiton ajan etsinyt "sitä oikeaa". Erota hän ei lasten takia uskaltanut, miehen omat kokemukset omien vanhempiensa vaikeasta erosta vaikuttivat tähän voimakkaasti. Mieheni piti hyvin etäisiä välejä äitiinsä. Mieheni koki, että äidin käytös vanhempien erossa oli oleellinen hänen elämäänsä negatiivisesti vaikuttanut tekijä. Mieheni itsetunto oli heikko, hän piti itseään arvottomana ja taakkana muille. Tullakseen hyväksytyksi hän palveli muita omien voimavarojensa kustannuksella. Mieheni oli lapsuudessaan joutunut äitinsä erokäyttäytymisen takia opettelemaan valehtelun taidon ja se jäi hänen pysyväksi toimintatavakseen.
Minusta hän löysi sen puoliskon, jonka koki sielunkumppanikseen, parhaaksi ystäväkseen ja naiseksi, jonka kanssa seksielämä oli fantastista. En halunnut alkaa suhteeseen miehen kanssa tämän ollessa naimisissa. Mies haki eron pari viikkoa tapaamisemme jälkeen ja seurustella aloimme vasta kuukausien tutustelun jälkeen.
Mieheni oli jo pitkään, tai oikeastaan koko ikänsä tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän auttoi kovasti muita ja oli kaikkien mielestä se "tosi hyvä tyyppi, joka aina vaan auttaa ja hymyilee". Hän tunnusti minulle viimeisinä kuukausinaan kaiken elämästään. Hän kertoi auttavansa muita omien voimiensa kustannuksella, jotta tulisi hyväksytyksi. Miehelleni ein sanominen oli täysin mahdoton asia. Esimerkiksi vanhojen suhteiden lopettamisen hän pyrki lopettamaan vaan unohtamisen kautta, halusi vaan että naiset lopettaisivat yhteydenpidon. Mieheni oli läheisriippuva ja hänellä oli paljon käsittelemättömiä asioita menneisyydestä. Ilmeisesti hän ei ollut psyykkisesti valmis käsittelemään kaikkia näitä asioita yhtaikaa. Minulle hän antoi aluksi itsestään ns. parannellun vaikutelman. Hän ei voinut uskoa, että hyväksyisin hänet, jos tietäisin kaiken hänen menneisyydestään. Yritin sanoa miehelleni, että halusin hänet juuri sellaisena kuin hän on. En halunnut paranneltua versiota, vaan sen aidon hänet. Epärehellisyyttä en kuitenkaan hyväksynyt. Mieheni syyllisti itseään valehtelemisesta, hän sanoi tuntevansa ensimmäistä kertaa elämässään aitoa katumusta tekemisistään.
Mieheni otti itsemurhan joitakin kertoja esille kuluneen kevään ja kesän aikana. Kävin hänen kanssaan vakavat keskustelut siitä, mitä itsemurha läheisille tekee, miten hänen lastensa elämä tuhoutuisi ja miten suuren ikuisuuden kestävän surun ja murheen hän taaksensa jättäisi. Mieheni kyyneltyi, kun puhe oli lapsista. Minun hän arveli tuntevan surua hetken, mutta koki, että se olisi ainoa keino pelastaa minut siltä, että koko lopun elämääni tuntisin epäluottamusta ja olisin ahdistunut.
Mieheni kuoleman jälkeen mieheni äiti alkoi syyttää minua mieheni kuolemasta. Suuren suruni keskellä sain kuulla "miksi et ollut kotona, vaan jossain baarissa" (kävin ystävieni kanssa ulkona keskimäärin kerran puolessa vuodessa), "teidän suhteenne oli sairas, on sinun syysi, että poikani on kuollut", "sinä et oikeasti rakastanut poikaani, vaan käytit häntä orjana mm terassin tekemisessä (äiti ei edes tiennyt, ettemme tehneet terassia vaan suunnittelimme sitä), minun takia äiti ei saanut kylästellä luonamme jne. Syyllistämiseni teki selviytymisprosessistani paljon vaikeampaa. Äidin takia en saanut hautajaisissa viedä arkulle ensimmäisenä kukkia.
Myöhemmin mieheni äiti valehteli ihmisille, ettei ollut syyllistänyt minua missään vaiheessa. Näin hän väitti, vaikka syyttelyä olivat monet ihmiset todistaneet.
Todellisuudessa mieheni äiti ei käynyt meillä kylässä vuoden aikana kuin kerran, koska hän ei hyväksynyt mieheni ja minun suhdetta. Hän ei hyväksynyt poikansa onnea. Mieheni kertoi, että eli nyt ensimmäistä kertaa elämää, jonka hän itse oikeasti tahtoi. Hänen äitinsä mielestä miehen olisi pitänyt jatkaa onnettomassa liitossa ex-vaimonsa kanssa, jonka kanssa mikään ei toiminut. Ei seksielämä, ei mikään. Ex-vaimo ja mieheni olivat kuin täysin eri planeetoilta. Mieheni oli kiinnostunut maailman asioista ja teki monenlaisia asioita, ex-vaimo taas vihasi elämää ja oli valitettavan katkeroitunut omien traumaattisten elämäntapahtumiensa uhrina. Mies ei saanut kokea rakkautta, ei läheisyyttä, ei ystävyyttä ja yhdessä tekemistä.
Mieheni äiti yritti toissapäivänä tulla kotiimme hakemaan tavaroita ja ilmeisesti tarkastamaan olenko varastanut jotain hänen poikansa tavaroita. Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan mitään tai kysynyt voiko hän tulla. Olin ollut aiemmin hyvin rauhallinen, jotta hautajaiset menisivät rauhallisesti ja niellyt tämän naisen äärimmäisen loukkaavat kommentit ja suorat syytteet poikansa kuoleman aiheuttamisesta. Nyt sen aika oli kuitenkin loppu. Nostin mieheni viimeiset tavarat nopeasti pihallemme ja sanoin hänen äidilleen, että tämän on lähdettävä. Hän kieltäytyi, jonka jälkeen pyysin isääni soittamaan poliisit. Lopulta nainen lähti ilman, että virkavaltaa tarvitsi soittaa paikalle. Minulle oli tullut syyllistämisestä mitta täyteen ja psykologikin oli sanonut, ettei minun kannata olla missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa.
Miehelleni kehittyi äitinsä takia äärimmäisen huono itsetunto. Hän myös joutui jo lapsuudessaan valehtelemaan. Äidin käskystä pieni poika ei saanut kertoa mitään isälleen elämästään äitinsä kanssa ja isänsä ja tämän uuden puolison elämästä mieheni joutui kertomaan äidilleen kaiken. Pieni poika eli vuosia kärsien ja mietti jo pienenä kuolemaa. Hän ei itsessään olisi halunnut kuolla, ajatus oli paremminkin lepoon pääsemisestä. Minä kohtelin miestäni aina kultaisen säännön mukaisesti: "Tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesikin tehtävän". Mieheni rakasti minua syvästi ja minä häntä.
Olen miettinyt paljon anoppini vihamielistä käytöstä. Mistä viha minua kohtaan kumpuaa? En ole tehnyt hänelle mitään pahaa eikä hän edes tunne minua. Luulen vahvasti, että anoppini kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Tiedän, että monet tekijät taustalla ajoivat mieheni itsemurhaan. Edeltävän illan "riitamme" sekä kaikki nämä menneisyyden ongelmat. Tiedän kuitenkin, että suurin syy päätökseen oli kimalluksen häviäminen katseestani mieheni valehdeltua asioista. Mieheni tiesi, että sitä kimallusta, rakkauden hehkua ja toisen ihailua ei terapiakaan toisi enää takaisin. Luulin, että mieheni puheet itsemurhasta olivat vaan heittoja, en olisi koskaan uskonut, että hänellä olisi rohkeutta itsensä tappamiseen. Olin väärässä. Saan jonkinlaisia pelkokohtauksia ajoittain ja näen jatkuvasti silmissäni mieheni roikkumassa hirressä.
Mielessäni kummittelevat kysymykset:
Miksi mieheni tappoi itsensä? Meillä oli projekteja kesken ja paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Meidän oli tarkoitus lähteä ulkomaille heinäkuun lopussa.
Olikohan miehelläni kenties vielä enemmänkin salaisuuksia?
Miten minä selviän tästä?
Toivon teiltä kanssaihmiset asiallisia kommentteja. Olen tällä hetkellä todella hauras ja neuvoton. Halusin tuoda tarinani esiin. Kertoa miten suurta tuskaa itsemurha läheisille aiheuttaa. Jos edes joku peruisi itsemurhasuunnitelmansa luettuaan tarinani. Jollakin tavalla tarvitsen ulkopuolisten ihmisten näkemyksiä tilanteeseen, olen niin kauhean yksin ilman parasta ystävääni, rakastajaani ja elämänkumppaniani. Suuri kiitos vastauksistanne jo etukäteen.
Ensimmäiset viikot elin täydellisessä shokkitilassa, sumussa, josta selvisin ainoastaan läheisteni ja lääkkeiden avulla. Ensimmäiset päivät mietin itsemurhaa ja suunnittelinkin sen viimeiseen saakka, koska koin etten koskaan voi selvitä niin kauheasta surusta. Rintaa pakotti ja ahdisti niin kamalasti. Tiesin kuitenkin, että minun on mentävä hetki kerrallaan eteenpäin, ensisijaisesti lasteni takia. Lähimuistini on kadonnut, etsin jatkuvasti puhelintani, unohtelen asioita enkä muista ensimmäisistä viikoista juuri mitään. Hautajaisjärjeselyt tuntuivat vievän kaiken ajan ja huomasin, että lepäsin päivällä ensimmäistä kertaa vasta eilen.
Hautajaiset olivat kauniit. Mieheni sai kauniin puisen arkun, joka oli lakattu valkoiseksi. Päälle valitsin punaisia ruusuja, jotka oli aseteltu tiiviisti sydämen malliseksi. Hautajaisissa oli kaksi ammattilaismuusikkoa, siellä soi mm kitaralla ja viululla "The song of the secret garden", joka on mielestäni maailman kaunein kappale.
Ennen itsemurhaa...
Mieheni oli ennen meidän suhdettamme elänyt kulissiavioliitossa. Mieheni oli koko tämän kulissiavioliiton ajan etsinyt "sitä oikeaa". Erota hän ei lasten takia uskaltanut, miehen omat kokemukset omien vanhempiensa vaikeasta erosta vaikuttivat tähän voimakkaasti. Mieheni piti hyvin etäisiä välejä äitiinsä. Mieheni koki, että äidin käytös vanhempien erossa oli oleellinen hänen elämäänsä negatiivisesti vaikuttanut tekijä. Mieheni itsetunto oli heikko, hän piti itseään arvottomana ja taakkana muille. Tullakseen hyväksytyksi hän palveli muita omien voimavarojensa kustannuksella. Mieheni oli lapsuudessaan joutunut äitinsä erokäyttäytymisen takia opettelemaan valehtelun taidon ja se jäi hänen pysyväksi toimintatavakseen.
Minusta hän löysi sen puoliskon, jonka koki sielunkumppanikseen, parhaaksi ystäväkseen ja naiseksi, jonka kanssa seksielämä oli fantastista. En halunnut alkaa suhteeseen miehen kanssa tämän ollessa naimisissa. Mies haki eron pari viikkoa tapaamisemme jälkeen ja seurustella aloimme vasta kuukausien tutustelun jälkeen.
Mieheni oli jo pitkään, tai oikeastaan koko ikänsä tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän auttoi kovasti muita ja oli kaikkien mielestä se "tosi hyvä tyyppi, joka aina vaan auttaa ja hymyilee". Hän tunnusti minulle viimeisinä kuukausinaan kaiken elämästään. Hän kertoi auttavansa muita omien voimiensa kustannuksella, jotta tulisi hyväksytyksi. Miehelleni ein sanominen oli täysin mahdoton asia. Esimerkiksi vanhojen suhteiden lopettamisen hän pyrki lopettamaan vaan unohtamisen kautta, halusi vaan että naiset lopettaisivat yhteydenpidon. Mieheni oli läheisriippuva ja hänellä oli paljon käsittelemättömiä asioita menneisyydestä. Ilmeisesti hän ei ollut psyykkisesti valmis käsittelemään kaikkia näitä asioita yhtaikaa. Minulle hän antoi aluksi itsestään ns. parannellun vaikutelman. Hän ei voinut uskoa, että hyväksyisin hänet, jos tietäisin kaiken hänen menneisyydestään. Yritin sanoa miehelleni, että halusin hänet juuri sellaisena kuin hän on. En halunnut paranneltua versiota, vaan sen aidon hänet. Epärehellisyyttä en kuitenkaan hyväksynyt. Mieheni syyllisti itseään valehtelemisesta, hän sanoi tuntevansa ensimmäistä kertaa elämässään aitoa katumusta tekemisistään.
Mieheni otti itsemurhan joitakin kertoja esille kuluneen kevään ja kesän aikana. Kävin hänen kanssaan vakavat keskustelut siitä, mitä itsemurha läheisille tekee, miten hänen lastensa elämä tuhoutuisi ja miten suuren ikuisuuden kestävän surun ja murheen hän taaksensa jättäisi. Mieheni kyyneltyi, kun puhe oli lapsista. Minun hän arveli tuntevan surua hetken, mutta koki, että se olisi ainoa keino pelastaa minut siltä, että koko lopun elämääni tuntisin epäluottamusta ja olisin ahdistunut.
Mieheni kuoleman jälkeen mieheni äiti alkoi syyttää minua mieheni kuolemasta. Suuren suruni keskellä sain kuulla "miksi et ollut kotona, vaan jossain baarissa" (kävin ystävieni kanssa ulkona keskimäärin kerran puolessa vuodessa), "teidän suhteenne oli sairas, on sinun syysi, että poikani on kuollut", "sinä et oikeasti rakastanut poikaani, vaan käytit häntä orjana mm terassin tekemisessä (äiti ei edes tiennyt, ettemme tehneet terassia vaan suunnittelimme sitä), minun takia äiti ei saanut kylästellä luonamme jne. Syyllistämiseni teki selviytymisprosessistani paljon vaikeampaa. Äidin takia en saanut hautajaisissa viedä arkulle ensimmäisenä kukkia.
Myöhemmin mieheni äiti valehteli ihmisille, ettei ollut syyllistänyt minua missään vaiheessa. Näin hän väitti, vaikka syyttelyä olivat monet ihmiset todistaneet.
Todellisuudessa mieheni äiti ei käynyt meillä kylässä vuoden aikana kuin kerran, koska hän ei hyväksynyt mieheni ja minun suhdetta. Hän ei hyväksynyt poikansa onnea. Mieheni kertoi, että eli nyt ensimmäistä kertaa elämää, jonka hän itse oikeasti tahtoi. Hänen äitinsä mielestä miehen olisi pitänyt jatkaa onnettomassa liitossa ex-vaimonsa kanssa, jonka kanssa mikään ei toiminut. Ei seksielämä, ei mikään. Ex-vaimo ja mieheni olivat kuin täysin eri planeetoilta. Mieheni oli kiinnostunut maailman asioista ja teki monenlaisia asioita, ex-vaimo taas vihasi elämää ja oli valitettavan katkeroitunut omien traumaattisten elämäntapahtumiensa uhrina. Mies ei saanut kokea rakkautta, ei läheisyyttä, ei ystävyyttä ja yhdessä tekemistä.
Mieheni äiti yritti toissapäivänä tulla kotiimme hakemaan tavaroita ja ilmeisesti tarkastamaan olenko varastanut jotain hänen poikansa tavaroita. Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan mitään tai kysynyt voiko hän tulla. Olin ollut aiemmin hyvin rauhallinen, jotta hautajaiset menisivät rauhallisesti ja niellyt tämän naisen äärimmäisen loukkaavat kommentit ja suorat syytteet poikansa kuoleman aiheuttamisesta. Nyt sen aika oli kuitenkin loppu. Nostin mieheni viimeiset tavarat nopeasti pihallemme ja sanoin hänen äidilleen, että tämän on lähdettävä. Hän kieltäytyi, jonka jälkeen pyysin isääni soittamaan poliisit. Lopulta nainen lähti ilman, että virkavaltaa tarvitsi soittaa paikalle. Minulle oli tullut syyllistämisestä mitta täyteen ja psykologikin oli sanonut, ettei minun kannata olla missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa.
Miehelleni kehittyi äitinsä takia äärimmäisen huono itsetunto. Hän myös joutui jo lapsuudessaan valehtelemaan. Äidin käskystä pieni poika ei saanut kertoa mitään isälleen elämästään äitinsä kanssa ja isänsä ja tämän uuden puolison elämästä mieheni joutui kertomaan äidilleen kaiken. Pieni poika eli vuosia kärsien ja mietti jo pienenä kuolemaa. Hän ei itsessään olisi halunnut kuolla, ajatus oli paremminkin lepoon pääsemisestä. Minä kohtelin miestäni aina kultaisen säännön mukaisesti: "Tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesikin tehtävän". Mieheni rakasti minua syvästi ja minä häntä.
Olen miettinyt paljon anoppini vihamielistä käytöstä. Mistä viha minua kohtaan kumpuaa? En ole tehnyt hänelle mitään pahaa eikä hän edes tunne minua. Luulen vahvasti, että anoppini kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Tiedän, että monet tekijät taustalla ajoivat mieheni itsemurhaan. Edeltävän illan "riitamme" sekä kaikki nämä menneisyyden ongelmat. Tiedän kuitenkin, että suurin syy päätökseen oli kimalluksen häviäminen katseestani mieheni valehdeltua asioista. Mieheni tiesi, että sitä kimallusta, rakkauden hehkua ja toisen ihailua ei terapiakaan toisi enää takaisin. Luulin, että mieheni puheet itsemurhasta olivat vaan heittoja, en olisi koskaan uskonut, että hänellä olisi rohkeutta itsensä tappamiseen. Olin väärässä. Saan jonkinlaisia pelkokohtauksia ajoittain ja näen jatkuvasti silmissäni mieheni roikkumassa hirressä.
Mielessäni kummittelevat kysymykset:
Miksi mieheni tappoi itsensä? Meillä oli projekteja kesken ja paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Meidän oli tarkoitus lähteä ulkomaille heinäkuun lopussa.
Olikohan miehelläni kenties vielä enemmänkin salaisuuksia?
Miten minä selviän tästä?
Toivon teiltä kanssaihmiset asiallisia kommentteja. Olen tällä hetkellä todella hauras ja neuvoton. Halusin tuoda tarinani esiin. Kertoa miten suurta tuskaa itsemurha läheisille aiheuttaa. Jos edes joku peruisi itsemurhasuunnitelmansa luettuaan tarinani. Jollakin tavalla tarvitsen ulkopuolisten ihmisten näkemyksiä tilanteeseen, olen niin kauhean yksin ilman parasta ystävääni, rakastajaani ja elämänkumppaniani. Suuri kiitos vastauksistanne jo etukäteen.
