Miesten suhtautuminen km

Moi kaikille, minua kiinnostaisi tietää miten teillä on miehet suhtautuneet
keskenmenoon? Oletteko esim. heidän kanssa käyneet paljon tapahtumaa läpi?
Itsestäni tuntuu, että jotenkin ei ainakaan minun mieheni jaksa asiaa käsitellä, niin paljon kuin haluaisin. Vai johtuuko tämä vain siitä, että yleensäkkään miehet eivät jaksa "vatvoa" asioita niin tarkkaan kuin me naiset. Vai vaikuttaako kehossa olevat tuntemukset äitiin enemmän?
Huomaan, että hyvän ystävän kanssa puhuminen aiheesta on auttanut ja korvannut tämän puutteen.
Tottakai mieheni oli asiasta pahoillaan ja odotti tulokasta yhtä paljon kuin minäkin..mutta silti :ashamed:

 

\

Moi kaikille, minua kiinnostaisi tietää miten teillä on miehet suhtautuneet
keskenmenoon? Oletteko esim. heidän kanssa käyneet paljon tapahtumaa läpi?
Itsestäni tuntuu, että jotenkin ei ainakaan minun mieheni jaksa asiaa käsitellä, niin paljon kuin haluaisin. Vai johtuuko tämä vain siitä, että yleensäkkään miehet eivät jaksa "vatvoa" asioita niin tarkkaan kuin me naiset. Vai vaikuttaako kehossa olevat tuntemukset äitiin enemmän?
Huomaan, että hyvän ystävän kanssa puhuminen aiheesta on auttanut ja korvannut tämän puutteen.
Tottakai mieheni oli asiasta pahoillaan ja odotti tulokasta yhtä paljon kuin minäkin..mutta silti :ashamed:

ei munkaan mies osaa yhtään lohduttaa mua. keskenmeno tapahtui sikiöiden vastaten rv 13+(kaksoset) ja tuntuu että liitto kyllä kriisissä. nyt olen ajatellut että en voi vaatia miestäni suremaan yhtä paljon kuin minä. kun ollaan vaan niin erilaisa. kyllä se harmittaa silti ettei voi puhua jotenkin avoimesti tapahtuneesta omalle miehelleen. kaipa hän ymmärtää mutta sanoo että hänen sanat eivät vaan riitä kertomaan pahaa oloa ja pettymystä. on mielumin hiljaa. ja sekös ärsyttää. miehet eivät kasvata vauvaa masussa eivätkä näin ollen oikein voi ymmärtää millään miltä äidistä tuntuu. vaikka haluaisin että ymmärtäisi. toivottavasti teillä ei mene niin kriisiin asiat kuin meillä. nyt jo hieman näkyy valoa tunnelin päässä. otettiin uusi projekti ajatuksiin; muutto lahteen pk seudulta ja sitä tässä yritän mietiskellä enemmän kuin mahd. tulevaa raskautta vaikka vaikea sitä on unohtaa. kaikkea hyvää sulle, terkuin: rellu :hug:

 

Musta tuntuu, että mies ei jotenkin "älyä", että se vauva on todellinen vielä aikaisessa vaiheessa raskautta. Itsellä takanani kaksi alkuraskauden keskenmenoa. Ensimmäinen tapahtui silloin kun emme vielä varsinaisesti olleet lasta tekemässä. Tulin raskaaksi vähän kuin vahingossa (vaikka ihan perusteellisesti emme enää ehkäisseetkään), mutta koska kiertoni oli mitä sattuu, niin tein testin eka liian aikaisin ja sitten liian myöhään, joten ne molemmat näyttivät negaa. Sitten kun kivut ja vuoto alkoivat, niin soitin neuvolaan, jossa hoitaja oli sitä mieltä, että aivan päivän selvä keskenmeno. Mieheni ei oikein vieläkään usko, että olin silloin raskaana. Kun se ei hänelle mitenkään näy, oli vaan mun sanani siitä, että "jotain on tekeillä". Toinen keskenmeno sattui meidän esikoisen syntymän jälkeen ja tällä kertaa mies jo uskoi kun sanoin, että olen raskaana, mutta ei silti reagoinut mitenkään kun kivut ja vuoto alkoivat. Kysyin häneltä joskus, että miksi ja hän vastasi juuri, että vauva, vaikka onkin toivottu, ei ole vielä tarpeeksi konkreettinen, että sitä vois ajatella ihan oikeana ihmisenä tai omana lapsena. Harmitti häntä kyllä, mutta hän sanoi, ettei oikein osaa näyttää sitä, että harmittaa kun ei ole mitään erityistä, mitä kohtaan hän sitä harmiansa näyttäisi. Eihän sitä nyt mies voi alkaa kiukuttelemaan sen takia, että vaimolla "on outo olo". Riittää kuulemma kun vaimo hoitaa tän homman ihan itse...

 

Minulla takana kaksi km. toinen rv8 ja toinen rv25.
Ensimmäisestä toivuin aika nopeasti sillä tulin melkein heti uudestaan raskaaksi.
Tämä seuraava keskenmeno joka tapahtui rv25 jolloin tyttäremme kuoli kohtuuni niin huomasin, että kuinka erilailla voimmekaan surra.
Minulla oli todella vaikeaa puhua miehelleni asiasta kun tuntui, että hän suri asiaa vähemmän eikä paljoa miettinyt sitä. Silti puhuimme siitä ja hänki sanoi, että suremme erilailla...hän uppoutui työhön ja minä vaan nyhjötin kotona tkemättä yhtään mitään.
Kylläs siinä synnytyksen jälkeen tyttäremme nähtyään ihan molemmilta itku tuli...Tästä ei ole kuin 3 kuukautta ja edelleen joka päivä muistelen aikaa jolloin tyttö oli vielä elossa ja tuntuu, että mies ei enää asiaa muistele tai halua muistaa...sen takia on vaikeaa puhuakkin.
Tottakai me naiset suremme enemmän sillä lapsemmehan on kasvanut meissä, me olemme olleet yhtä heidän kanssa ja mies ei saa ikinä kokea mitään niin täydellistä sitoutumista.
Voimia kaikille äideille!!!!

 

Juu kyllähän se varmaan näin on, että me naiset suuremmaksi osaksi hoidamme tämän km jälkeisen surutyön. Ensimmäinen km sattui minullakin hyvin alussa, eikä vauvaa siinä vaiheessa edes vielä "tekemällä tehty". Se oli jotenkin minunkin ehkä helpompi unohtaa, mutta tämä toinen kerta oli jo niin toivottu ja ajatus jopa uskalsi mennä pidemmällekkin, että josko meille sittenkin tulee vauva..olimme molemmat älyttömän onnellisia! No, sen tästä on oppinut, ettei mitään pidä enää itsestään selvyytenä.
Kyllähän tämä miehellenikin kova isku oli, urheilullinen kaveri meni ja "vetäisi kaatokännin", sen jälkeen vähän puhuttiin ja asia oli aivan selvästi mieheni mielestä loppuun käsitelty..kai tämä on se miehinen tapa sitten. Kyllä välittäminen ja lohduttaminenkin tuli ilmi, kun hän kysyi haluanko pitää taukoa eli jaksanko uuteen yritykseen heti.
No uuttahan täällä tällähetkellä yritetään, kunhan saan kierron tasapainoon kahden cytotec "kuurin" jälkeen.
:hug: teille kaikille ja Rellu tervetuloa Lahteen!

 

moikka taas... tää ei nyt tähän keskenmenoon liity mutta just tuolla kuume puolella huhuilin lahtelaisia! oletkos iltatähti siis lahdesta? saatiin asunto sieltä tänään ja nyt sitten muutto olis 1.1.2006. jännää kun ei tiiä mitään sieltä!

 

ei toi meijän mieskään halunnu käsitellä keskenmenoo mitenkään totesi vaan että ei ollut meijän vika ja se siitä sit sen osalta.....sain km rv7 marraskuussa :'(

asia ei liitu tähän mutta minäkin olenlahdesta ja muutamme launeelle tammikuussa ...mihis päin muutatten?

 

\

ei toi meijän mieskään halunnu käsitellä keskenmenoo mitenkään totesi vaan että ei ollut meijän vika ja se siitä sit sen osalta.....sain km rv7 marraskuussa :'(

asia ei liitu tähän mutta minäkin olenlahdesta ja muutamme launeelle tammikuussa ...mihis päin muutatten?

moikka! me muutetan... öööö... ahtialaan. olikos sellasta mä en tiedä siity paikasta mitään(siis koko lahdesta) mutta se olikin syy muuttaa kun nyt tosissaan kaipaan elämään uutta sivua ja mieskin kotoisin hennalasta niin nyt vaan takas kohti hänen koti kulmiaan. olis kiva jos tutustuisi jonkun kanssa siellä. mulla on yksi poika (1v) ja jos vaikka löytyis joku lenkkeily seuraks. tosin laune ja ahtiala taitavat olla ihan toisissa päissä lahtea mekin haettiin launeelle mutta ei ollut vapaata asuntoa siellä.

 

juljuksenäiti...

me asutaan nyt ahtialas...
mihin tännepäin muutatten ? me asutaan täs laitumen alueella nyt vielä rivaris....

 

\

juljuksenäiti...

me asutaan nyt ahtialas...
mihin tännepäin muutatten ? me asutaan täs laitumen alueella nyt vielä rivaris....

ai... me muutetaan sipuranti6 :een. voi harmi kun muutatte pois sit heti kun me sinne... :/ olis ollu kiva tutustua haluisitko laittaa s-postia joskus? kun käyn tääl aika harvoin. reija.savolainen@luukku.com no mut jos jaksat nii laittele postia, vastailen sit