Mitä on tuntea yksinäisyys

Olen aina ollut se hiljainen, syrjäänveteytyvä, arka "tyttönen". Kuitenkin olen löytänyt aikaisemmin aina jonkun, en sanoisi sydänystävää, mutta jonkun jolle soittaa, jonkun joka soittaa ja jonkun kenen luo mennä.. Mutta nyt viitisen vuotta tämä pieni maailmani alkoi murentumaan....

Tapahtui rakastuminen ja muutto uuteen kaupunkiin, pieneen sellaiseen. Pian odotettiin yhteistä lasta. Odotusaika meni hyvin, mentiin naimisiin ja elämä hymyili. Lapsi syntyi ja kaksi kuukautta tämän jälkeen sain diagnoosin: synnytysmasennus.
Mieheni purki sydäntään vanhemmilleen. Vanhemmat hyökkäsivät kimppuuni, olin hullu ties mitä. Kestin kaiken tämän, hiljaa.... Yhtä hiljaa huomasin alkavani taas elää. Elää niin, että uskalsin sulkea ulko-oven yksin ja tervehtiä ulkomaailmaa. Silloin aloin kuulemaan perheasioitamme ulkopuolisilta. Niitä mistä en ollut ylpeä. En halunnut muistaa sitä toivotonta oloa... Kaiken tämän oli "innokas" anoppi värikynän kanssa kertonut ystävilleen, soitellut miehen ystäville ja pieni kaupunki, jopa tuntematon ihminen tuli päivittelemään minulle kuinka huono ihminen olen.

Tätä olen tuntenut nahoissani kaikki nämä vuodet. Toivonut, että ihmiset unohtaa.... Mutta ei. Se tunne, kun tulet tuttua vastaan, mutta kun olen ilman miestä, olen kuin ilmaa.... näkymätön, liian huono edes katsomisen arvoiseksi. Joka kerta sydämeni itkee, joka kerta kun minua ei ole olemassa....
 

Yhteistyössä