mamablues
.. kun exä ei tajua olevansa ihan oikeasti exä?
Ollaan oltu erossa reilu vuos, virallinen ero tuli heinäkuussa, ja se toope ei vieläkään tajua ettei ole pienintäkään toivoa yhteen paluusta. Vaikka sanoisin ja tekisin mitä se vieläkin luulee että palataan yhteen.
Mua vaan ärsyttää kun se jankkaa samoja asioita joista ollaan puhuttu miljoona kertaa eikä sille ole selvästikkään mennyt mikään perille mitä olen sanonut.
Meidän eron suurin syy oli ettei siihen voi yhtään luottaa. Se tuli ja meni miten haluaa eikä kertonut mulle mitään mitä puuhaili päivät pitkät (työtön kun oli). Ja valehteli sitten päin naamaa, kun jotain sano. (ja tässä vaiheessa söin jo masennus lääkkeitä, yritin vain jaksaa lapsen vuoksi) Eikä kyse ollut mistään pienistä menoista. Jätkä katos välillä päiviks. Viimenen pisara oli kun se lähti kolmeks päiväks saksaan ja oli kuukauden. Silloin sain viimein vietyä se erohakemuksen, mitä olin suunnitellut jo kuukausia. Ja onneks vein. Kuukaus siitä ni meillä oli poliisit oven takana, tuli tekee koti etsintää. Ette voi kuvitella miltä tuntu avata ovi neljälle poliisille ja laskea ne penkomaan paikkoja. Mutta ei siitä enempää. Raivostun kun vaan ajattelenkin asiaa.
Eilen tämä minun "rakas" exäni taas piti puhetta siitä kuinka on muuttunut ja rakastaa minua ja lapsia ja haluaa takas kotiin. Sanoi ettei ymmärrä miksi kiukuttelen näin kauan, jo vuoden. Eihän hänkään ole koskaan ollut minulle vihanen kuin pari päivää. Voiko joku tosissaan olla noin tyhmä? Hänen mielestään en ole ottanut häntä takaisin koska perheeni ja ystäväni sanovat ettei pidä ottaa. Sekin vielä! En saisi kuulemma puhua meidän asioista perheeni tai ystävieni kanssa. Meidän pitäis kuulemma keskustella ja sopia asiat.
Kaiken sen jälkeen mitä se on mulle valehdellut ja mua pettänyt se luulee, että unohtasin vaan kaiken ja ottasin sen takaisin (siis jos en kuuntelis muita).
Mä olen sietänyt sitä ja yrittänyt käyttäytyä sitä kohtaan ystävällisesti lasten takia (vaikka se on kyllä tehnyt kaikkensa ärsyttääkseen mua. Taas tuli eilen kolme VIIKKOA myöhässä poikaa tapaamaan ja oli kun ei ois mitään väärää tehnyt). Olen ilmeisesti ollut liian ystävällinen. Mitähän tässä pitäis tehdä? Olen sanonut sille monta kertaa suoraan etten enään rakasta sitä enkä enään ikinä aio olla sen kanssa. Mun mielestä näin on paljon parempi. Tullaan nykyään paremmin toimeen keskenämme, ei koko ajan tapella. Poikakin on jo tottunut siihen että isä asuu muualla.
Kun vaan saisin sen tajuumaan ettei todellakaan ole ei niin pienintäkään toivoa, että joskus antaisin anteeks ja unohtaisin kaiken ja ottaisin sen takas. Ei siihen voi luottaa eikä sen kanssa voi elää.
Ei mulla ole enään mitään tunteita sitä kohtaan. Se on lasten isä, ei mitään muuta.
Ollaan oltu erossa reilu vuos, virallinen ero tuli heinäkuussa, ja se toope ei vieläkään tajua ettei ole pienintäkään toivoa yhteen paluusta. Vaikka sanoisin ja tekisin mitä se vieläkin luulee että palataan yhteen.
Mua vaan ärsyttää kun se jankkaa samoja asioita joista ollaan puhuttu miljoona kertaa eikä sille ole selvästikkään mennyt mikään perille mitä olen sanonut.
Meidän eron suurin syy oli ettei siihen voi yhtään luottaa. Se tuli ja meni miten haluaa eikä kertonut mulle mitään mitä puuhaili päivät pitkät (työtön kun oli). Ja valehteli sitten päin naamaa, kun jotain sano. (ja tässä vaiheessa söin jo masennus lääkkeitä, yritin vain jaksaa lapsen vuoksi) Eikä kyse ollut mistään pienistä menoista. Jätkä katos välillä päiviks. Viimenen pisara oli kun se lähti kolmeks päiväks saksaan ja oli kuukauden. Silloin sain viimein vietyä se erohakemuksen, mitä olin suunnitellut jo kuukausia. Ja onneks vein. Kuukaus siitä ni meillä oli poliisit oven takana, tuli tekee koti etsintää. Ette voi kuvitella miltä tuntu avata ovi neljälle poliisille ja laskea ne penkomaan paikkoja. Mutta ei siitä enempää. Raivostun kun vaan ajattelenkin asiaa.
Eilen tämä minun "rakas" exäni taas piti puhetta siitä kuinka on muuttunut ja rakastaa minua ja lapsia ja haluaa takas kotiin. Sanoi ettei ymmärrä miksi kiukuttelen näin kauan, jo vuoden. Eihän hänkään ole koskaan ollut minulle vihanen kuin pari päivää. Voiko joku tosissaan olla noin tyhmä? Hänen mielestään en ole ottanut häntä takaisin koska perheeni ja ystäväni sanovat ettei pidä ottaa. Sekin vielä! En saisi kuulemma puhua meidän asioista perheeni tai ystävieni kanssa. Meidän pitäis kuulemma keskustella ja sopia asiat.
Kaiken sen jälkeen mitä se on mulle valehdellut ja mua pettänyt se luulee, että unohtasin vaan kaiken ja ottasin sen takaisin (siis jos en kuuntelis muita).
Mä olen sietänyt sitä ja yrittänyt käyttäytyä sitä kohtaan ystävällisesti lasten takia (vaikka se on kyllä tehnyt kaikkensa ärsyttääkseen mua. Taas tuli eilen kolme VIIKKOA myöhässä poikaa tapaamaan ja oli kun ei ois mitään väärää tehnyt). Olen ilmeisesti ollut liian ystävällinen. Mitähän tässä pitäis tehdä? Olen sanonut sille monta kertaa suoraan etten enään rakasta sitä enkä enään ikinä aio olla sen kanssa. Mun mielestä näin on paljon parempi. Tullaan nykyään paremmin toimeen keskenämme, ei koko ajan tapella. Poikakin on jo tottunut siihen että isä asuu muualla.
Kun vaan saisin sen tajuumaan ettei todellakaan ole ei niin pienintäkään toivoa, että joskus antaisin anteeks ja unohtaisin kaiken ja ottaisin sen takas. Ei siihen voi luottaa eikä sen kanssa voi elää.
Ei mulla ole enään mitään tunteita sitä kohtaan. Se on lasten isä, ei mitään muuta.
