Miten opettaa lapsi häviämään?

Meillä on erittäin voitontahtoinen, kuusivuotias poika. Häviäminen on yhtä tuskaa, aiheuttaa isot kiukut ja itkut. Lapsi yrittää pelatessa huijatakin, jos huomaa, että toinen on voittamassa.

Keskustelut eivät ole vielä auttaneet. Silloin kun poika oli pieni, annoin pojan välillä voittaa. En läheskään aina, mutta esim. neljästä pelistä yhden, jos poika ei pelaamalla oikeasti voittanut. Oliko tämä nyt sitten se virhe? Ja miten voin helpottaa pojan häviämisen tuskaa? Ei ole itselläkään mukava pelata, kun tietää, mikä kiukkukohtaus pelin jälkeen tulee, jos lapsi häviää.

 

Anna hävitä, ja anna raivota.

Älä anna huomiota, kun hän raivoaa.

Vie joukkuelajia harrastamaan. Esimerkiksi jalkapalloa. Kasvattaa luonnetta kun huomaa, että nuo on minua paljon parempia, samoin noita paljon parempia, ja silti nuo jaksaa iloisesti yrittää vaikka osa onkin heitä paljon parempia...miksi minä siis en jaksa ja suutun?

Sano, että pelaamisen ehtona on se, että pitää osata hävitä tarvittaessa. Jos et osaa, en pelaa sun kanssasi.

 

Et ole tehnyt väärin. Jonkin verran auttaa aika. Mutta koita mielenkiinnosta, että seuraavan kerran, kun häviät, reagoi samalla tavalla kuin lapsesi hävitessään. Ja kun hän ihmettelee käytöstäsi, rakenna siltä pohjalta keskustelua.

 

Mä luulen, ettei tohon auta kuin aika ja se häviäminen. Tarpeeksu kun pelaatte niin huomaa kyllä, että joskus voittaa ja joskus häviää. Ja että tuuriahan se on, eikä mitään "henkilökohtaista".

 

Olihan se tosiaan virhe, koska meidän on opittava sietämään pettymyksiä. Mutta ei pettymysten sietämisen opettelu ole vielä myöhäistä nyt kun lapsi on vasta kuusivuotias.

 

Anna hävitä, ja anna raivota.

Älä anna huomiota, kun hän raivoaa.

Vie joukkuelajia harrastamaan. Esimerkiksi jalkapalloa. Kasvattaa luonnetta kun huomaa, että nuo on minua paljon parempia, samoin noita paljon parempia, ja silti nuo jaksaa iloisesti yrittää vaikka osa onkin heitä paljon parempia...miksi minä siis en jaksa ja suutun?

Sano, että pelaamisen ehtona on se, että pitää osata hävitä tarvittaessa. Jos et osaa, en pelaa sun kanssasi.

Taas täysi peesi, tää alkaa jo pelottaa.

 

Meillä poika oli samanlainen pari vuotta sitten. Lopetti jopa pelin kesken kun "pelkäs" häviämistä niin paljon.
Yksinkertaisesti päästiin tästä eroon sillä että poika meni pelaamaan jalista joukkueeseen ja osallistui kisoihin eri lajeissa. Samaan aikaan yritin hokea, ettei se voitto mitään, vaan osallistuminen jne... Sitte pikku hiljaa poika alkoi kestämään häviämistä. Luulen että siinä oli just tuo joukkuelaji; hävittiin joukkueena jne.

 

Mun tytär kans oli huono häviämään. Erittäin huono. Aika ja puhe tekee tehtävänsä kyllä. Kieltäydyin myös monesti pelaamasta hänen kanssaan, ja muistelin edellistä pelikertaa. Siitä tajusi sitten, että jos jatkaa käyttäytymistään, niin kukaan ei halua pelata hänen kanssaan. Mutta tuota älä jatka, että häviät tahallaan.

 

On se pitkälti myös luonnekysymys. Minä olen vieläkin aikuisena huono häviäjä, vaikka olen vuosikausia yrittänyt kouluttaa itseäni pois siitä. En tietenkään vedä mitään raivareita, mutta kiukkuiseksi tulen. Olen huomannut että paras ratkaisu on se, että ei pelaa jos ei ole pakko... ja yleensähän ei ole. Kaikki ei vaan ikinä opi siitä pois...

 

Joo siis tuo tahallaan häviäminen oli silloin kun poika oli pieni ja pelaamista aloiteltiin. Pelasin vähän huonommin siis ja tosiaan harvoin, niin että poika sai välillä voittaa.

Harmi kun tuo poika ei vain halua pelaamaan jalkapalloa. MEillä päin tuo on oikeastaan ainoa vaihtoehto tämän ikäisille. Täytyy syksyllä alkaa ehdotella jääkiekkoa...

Kiitoksia neuvoista

 

Huoh, kun tietäis, millä opettaa häviämään kunnialla (9v poika). Ei kestä häviämistä olleenkaan, aina itkua ja kiukkua seuraa. Joukkueessa ehkä vähän paremmin kestää, mutta pelintilanteissa saattaa tulla itkua, jos ei saa omasta mielestään tarpeeksi syöttöjä ym. Olen itse vähän vältellyt joukkuelajeihin viemistä juuri sen takia, että kiukuttelee vähän kaikesta. Lisäksi itse olen nuoruuden harrastukseni myötä ihan täynnä joukkueurheilua (ja etenkin kaikkea siinä ohessa olevaa toimintaa), ja kun lapsen isä ei ole mukana kuvioissa, niin en pysty joka toinen päivä kuskaamaan joukkueharrastukseen. Muita harrastuksia toki on, mutta yksilölajeja lähinnä.
Kaikkea on yritetty, hyvällä ja pahalla, mutta tuntuu, että sama meno jatkuu vaan. Tänä vuonna opekin on ollut isona tukena ja ollaan yhdessä keksitty keinoja mielenhillintään. Mutta kyllä tämä hermoja raastaa. Toisaalta poika ehkä oppii sitten kovemman kautta, kun kaverit ilkkuvat tällaiselle käytökselle. Ja niin, kasvatuksesta ei kai ole kiinni, kun ihan normaali jöö pidetään kotona ja pienempi sisar kestää kyllä häviämisen ihan kunnialla.

 

Olisiko tästä apua: http://www.sdpl.fi/