Miten osata päättää haluaako lapsen vai ei?

Täytän tammikuussa 30. Mun mies on jo 44v. Mulla nyt ehkä olisi aikaa vielä miettiä, mutta mieheni alkaa olla sen ikäinen, että voisi tässä jotain alkaa tapahtua, jos on tapahtuakseen. Voi tietenkin olla, että meille ei edes lasta suotaisi. Miehellä on 8 vuotias lapsi edellisestä suhteesta.

En ole koskaan erityisesti halunnut äidiksi. Mä olen aina rakastanut matkustelua kotimaassa ja ulkomailla. Olen lapsesta saakka käynyt ulkomaillalla 3-4krt vuodessa ja suomesaa reissaan "jatkuvasti". Matkustelu on se asia mitä rakastan.
Pienen lapsen kanssa reissut väkisinkin jäisi hetkeksi jopa pois ja muuttaisi muotoaan. Onhan se myös paljon kalliimpaa reissata perheenä.

Mulla on myös syömishäiriö taustaa ja pelkään siksi raskaaksi tulemista ja lihomista.

En tiedä riittäisikö mulla edes pitkäjänteisyyttä kasvattaa lasta ja toisaalta mulla ei ole edes vakituista työtä. Olen vuosia ollut määräaikainen hyvässä työpaikassa ja työpaikka menisi, mikäli mammalomalle jäisin.

Osa minusta taas toivoo lasta ja on päiviä, jolloin ehdottomasti haluan äidiksi ja tekisin mitä vaan ollakseni raskaana. Seuraavana päivänä saatan ajatella, että luojan kiitos mulla ei ole lapsia.

 

Näin kahden pieinen lapsen äitinä sanon, että ainakin tähän asti vanhemmuus on ollut rankkaa. Siinä saa melkolailla heittää hyvästit omalle reviirilleen moneksi vuodeksi. PALJON helpommalla pääsee lapsettomana.

Toisaalta, enpä näitä lapsia nyt poiskaan antaisi, enkä vaihtaisi tätä tilannetta lapsettomuuteen.

Lasten kanssa kaikki on todellakin paljon rankempaa ja kalliimpaa.

 

En antaisi lapsiani pois mistään hinnasta. Rakastan heitä ja lapset ovat parasta mitä minulla on. Näin elämän varmasti kuuluikin mennä.

Mutta lasten kanssa todella todella rankkaa. Välillä on päiviä että itken ja haluan kuolla. No, en mä koskaan silti oikeasti kuolla haluaisi.
Elämä on pelkkää lapsia ja lasten kanssa välillä on ne elämän ilot kaukana.

Elämä on yhtä pyykkiä, ruuan laittoa, siivoamistä, kokeisiin kuulustelua, läksyjen tarkistamista, riitojen ratkomista, ainaista kitinän ja valittamisen kuuntelua. Kesäloma on kaukana lomasta ja odotan töiden alkamista kuin kuuta nousevaa. Koko kesäloman joku lapsista valittaa jostakin ja rutisee. Aika paljon pitää ajella harrastusmatkojen puitteissa ja talvisinkin monet viikonloput menee siinä, että seisot lapsen joukkojen kioskilla myymässä kahvia.

Lasten kautta myös huolet kasvavat ja elämä on ainaista murehtimista.

 

Haluaako mies lapsia?

 

Yhden lapsen kanssa homma vielä on ok. Silloin reissaaminen on vielä kohtuuhintaista ja ihan mukavaa. Kahden lapsen kanssa matkustelu on kallista ja kamalaa. Aina toista pissattaa, janottaa, nälättää, väsyttää, kiukuttaa, tylsistyttää tms. Eikä tämä ole mikään pikkulapsivaihe vaan ne lapset rutisee kyllä ihan 15 vuotiaiksi ainakin.

Äitinä voin myös sanoa, että kesäloma on kaukana rentouttavasta lomasta. Loma on aika kamalaa ja oli todellakin ilo palata töihin .

Kaikki on monin kerroin kalliimpaa, vapaus menee ja menetät itsesi vuosiksi.

Nyt kun nuorimmainenkin on jo pian 10v niin ehkä elämä nyt VÄHÄN helpottaa. Mutta aika rankkaa arki on ja lasten ympärillä sitä pyörii.

On tämä omalla tavallaan silti opettavaa ja antoisaakin.

 

Haluaako mies lapsia?

Hän on kanssani samoilla linjoilla. Ei oikein osaa sanoa. Toisaalta ei ehkä enää ja toisaalta haluaa

 

En antaisi lapsiani pois mistään hinnasta. Rakastan heitä ja lapset ovat parasta mitä minulla on. Näin elämän varmasti kuuluikin mennä.

Mutta lasten kanssa todella todella rankkaa. Välillä on päiviä että itken ja haluan kuolla. No, en mä koskaan silti oikeasti kuolla haluaisi.
Elämä on pelkkää lapsia ja lasten kanssa välillä on ne elämän ilot kaukana.

Elämä on yhtä pyykkiä, ruuan laittoa, siivoamistä, kokeisiin kuulustelua, läksyjen tarkistamista, riitojen ratkomista, ainaista kitinän ja valittamisen kuuntelua. Kesäloma on kaukana lomasta ja odotan töiden alkamista kuin kuuta nousevaa. Koko kesäloman joku lapsista valittaa jostakin ja rutisee. Aika paljon pitää ajella harrastusmatkojen puitteissa ja talvisinkin monet viikonloput menee siinä, että seisot lapsen joukkojen kioskilla myymässä kahvia.

Lasten kautta myös huolet kasvavat ja elämä on ainaista murehtimista.

Paljon tuosta mitä kuvaat on kyllä vapaaehtoista:
- Varsinkin kouluikäiset lapset voi komentaa itse pyykkäämään ja siivoamaan sekä avustamaan ruoanlaitossa
- Lapsille voi antaa enemmän vastuuta läksyjen teosta
- Liian kitinän voi määrätä rangaistavaksi teoksi --> lapsi ei uskalla kitistä kovin paljoa
- Lapselle ei ole mikään pakko olla ohjattuja harrastuksia, ja vaikka niitä olisikin niin niiden ei tarvitse olla mitään sellaista missä edellytetään vanhempien osallistuvan seuran tms. toimintaan
- Lapset voi ainakin taajaan asutulla alueella tai sen liepeillä itse laittaa kulkemaan matkansa pyörällä/kävellen/joukkoliikenteellä, ja jos lapsi ei "jaksa" pyöräillä esim. 5 kilometriä yhteen suuntaan harrastukseen/kaverille niin se on vaan voi voi (omapahan on ongelmansa jos on laiska)

 

Mene kylään perheeseen, jossa mielellään ainakin yksi alle kouluikäinen lapsi ja ole kylässä ainakin pari tuntia. Olen varma että sen jälkeen et enää lapsia halua.

En oikeasti ymmärrä, miten ihmiset kestää pikkulapsien kanssa.

 

Me erottiin miehen kanssa, koska lapsi oli liian suuri koettelemus. Tämähän on sellainen asia, jota ei saisi ääneen sanoa. En vaan kestänyt enää arkea pienen lapsen kanssa. Lähdin. Olin niin loppu. Harkitsin jopa itsemurhaa.

Tämä on toki ihan ääritapaus. Toisaalta kyllä moni pari eroaa lasten takia. Perhe-elämä on raskasta ja sitä ei jaksa, jos ei vaan asennoidu oikein.

 

Mene kylään perheeseen, jossa mielellään ainakin yksi alle kouluikäinen lapsi ja ole kylässä ainakin pari tuntia. Olen varma että sen jälkeen et enää lapsia halua.

En oikeasti ymmärrä, miten ihmiset kestää pikkulapsien kanssa.

Tuosta ei kylläkään saa kunnollista (tai ainakaan monipuolista) kuvaa siitä millaista lasten kanssa on olla. Vähän sama juttu kuin ne ihmiset, jotka katsovat väsyneiden lasten raivoamista/seikoilua kaupassa/junassa/bussissa ja vannovat sen perusteella, että eivät ikinä hanki omia lapsia.

Yksi juttu mikä sen sijaan voisi toimiakin olisi, että ryhtyisi vuoden ajaksi (se on minimiaika) sossun tukiperheeksi. Siinä jonkun toisen perheen lapset tulevat itselle kylään esim. yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa, jotta näiden vanhemmat saavat lepotauon ja lapset kokemuksen erilaisesta perhe-elämästä. Tosin siinäkin on ehkä se ongelma, että lastenkin persoonallisuuksia on hyvin monenlaisia ja jos nämä tukiperhetoiminnan lapset ovat luonteeltaan tietynlaisia niin se ei välttämättä kerro siitä millaista elämä olisi mahdollisesti täysin toisenluonteisen oman lapsen kanssa.

 

Kyllä yhden lapsen kanssa vielä pärjää. Tee yksi lapsi. Yhden kanssa on ihan jees ja reissaaminen jne on yhden muksun kanssa ihan mukavaakin.

 

Sanoisin, että jos lapsen hankinta mietityttää, kannattaa lapset jättää tekemättä. Itselleni asia oli elämän ja kuoleman juttu, eli ilman lapsia en olisi halunnut tätä planeettaa enää tallata, joten lapset oli pakko saada. Kertaakaan en ole katunut, ja koen, että elämäni on nyt täydellistä. Ainoa, mikä kaduttaa, on se, etten hankkinut lapsia heti kun se oli mahdollista, vaan tuhlasin elämääni opiskelemalla ja käymällä töissä. Matkustellakin kerkesin, ja voin sanoa, että ihan yhtä tyhjältä se elämä tuntui ilman lapsia huolimatta siitä sijaitsinko Kilimanjarolla, Suurella Valliriutalla, Disneylandissa vai kotisohvalla.

 

Älä tee lasta. Nautit selvästi asioista, joihin lapsi "ei kuulu", joten älä pilaa elämääsi.

 

Sanoisin, että jos lapsen hankinta mietityttää, kannattaa lapset jättää tekemättä.

Tuo kyllä riippuu ihan siitä, minkä verran ap:lla/ihmisellä on tietoa lapsista ja lapsiperheen elämästä. Jos esim. tietoa ja kokemusta lapsista ei juurikaan ole ja asia silloin epäilyttää, niin kannattaa ottaa asiasta enemmän selvää ennen kuin lähtee tekemään päätöksiä puoleen tai toiseen.

Tietysti myös sellaisia asioita on joita ei voi kokea muuta kuin sen lapsen saamalla, kuten vaikka tunteet omaa lasta kohtaan vs. vieraita lapsia kohtaan.

 

Kyllä sitä yhden lapsen kanssa aina pärjää ja selviää. Elämä on vielä ihan kivaa yksilapsisena. Toisen lapsen myötä elämän ilot alkavat kariutua ja kolmannen myötä loppuvat.

 

Olisi ihan kiva kuulla teiltä, joilla niitä lapsia on, että mitkä ovat ne plussat ja miinukset?

Mä todellakin nautin matkustelusta ja se on asia, mikä tuottaa mielihyvää. Rakastan kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa ja parisuhde on mulle äärimmäisen tärkeä. Tykkään myös shoppailla ja laittautua, sisustaa ja kutsua kavereita kylään. Työ on mulle tärkeä ja mieluisa ja se tosiaan menisi lapsen myötä.

 

Jos on vaikea päättää haluaako lapsen vai ei niin kyllä se vastaus on silloin ei. Jos lapsesta tuleekin koliikki/refluksitapaus voi lapsen rakastaminen olla yllättävän vaikeaa etenkin jos on alunperinkin ollut epävarma. Meidän refluksi lapsi ei ole ikinä nukkunut kokonaista yötä ja etenkin vauvana ekat 8kk itki ja vaati todella paljon mm. Yöt heräili 15min- 1h välein. Ikää nyt 1v 5kk ja heräilee vieläkin 3-5krt. Vaikka lapsi oli tekemällä tehty ja toivottu niin välissä tahtomattaan toivoin että olisi jäänyt tekemättä. Ihana tuo nyt jo on vaikka ei vieläkään nuku ja on temperamentiltaan voimakas ja saa ekoja uhmakiukkukohtauksiaan mutta sentään iloinen isoimman osan ajasta

 

Yksi miinuspuoli mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi voi olla kropan muuttuminen, pahimmassa tapauksessa käy niinkuin minulle vaikka en ole kovin ulkonäkökeskeinen ja ajattelin ennen lapsen tekoa että minua ei raskausarvet haittaa eikä haittaakkaan mutta koska esikoisesta vatsani kasvoi valtavaksi sain arpien lisäksi erkanevat vatsalihakset eli vatsa näyttää aina vähän siltä kuin olisin raskaana ja vatsanahka jäi todella löysästi kurttuisesti roikkuvaksi. Ja näkyy lyllyvänä läjänä vatsan kohdalla jos on yhtään vartalon myötäinen vaate päällä. Olen aina ollut hoikka ja edelleenkin (160cm/48kg) mutta noita ei pois saa kuin kirurgisesti. Lisäksi erkanevien vatsalihasten vuoksi sain lievän tyrän mikä näkyy pienenä pallukkana navan vieressä. Ei paljon ole tarttenu bikineissä eikä edes uikkareissa hillua. Onneksi on vakaa avioliitto

 

Ei paljon ole tarttenu bikineissä eikä edes uikkareissa hillua.

On se naisilla rankkaa. Miehet eivät mieti tuollaisia oli sitten millainen kaljamaha tahansa.

 

Onhan se lasten hankkiminen aika riskaabelia. Entä jos lapsi syntyykin sairaana, entä jos lapsi sairastuu.
Meillä painitaan monien terveysongelmien kanssa. Erityisruokavaliota, erityishuomiota... Näillä mennään.

 

On se naisilla rankkaa. Miehet eivät mieti tuollaisia oli sitten millainen kaljamaha tahansa.

Niinkö? Eipä pidä yleistää, nykyään aika moni mies miettii ulkonäköönsä hyvinkin paljon. Toista saattoi olla ennen vanhaan kun laivat oli puuta ja miehet oli rautaa.....

 

Toista saattoi olla ennen vanhaan kun laivat oli puuta ja miehet oli rautaa.....

Ei siihen aikaan ollut kaljamahoja kun tehtiin kovasti töitä ja ruokaa ei ollut ylenmäärin.

 

Ottakaa vaikka hamsteri.

 

Pyllypanoksi menee useamman lapsen jälkeen. Mieti tarkkaan tahdotko ottaa takalistoon lopun elämääsi.

 

Pyllypanoksi menee useamman lapsen jälkeen. Mieti tarkkaan tahdotko ottaa takalistoon lopun elämääsi.

Eihän ap montaa lasta suunnitellutkaan vaan yhtä. Ja sektiot on keksitty, niissä ei paljo rako pauku...