HarmaaHiiri
Tiedän että tähän olisi helppo kommentoida, että katso itseäsi peiliin tai mieti että joskus olet itse anoppi... Olen kuitenkin ihan solmussa omien tunteitteni kanssa...
Mieheni on ainut lapsi. Appivanhemmat eivät ole voineet saada enempää lapsia, mikä on ollut etenkin anopille kova paikka. He kohtelevat (kolmevitosta) miestäni edelleen kuin teini-ikäistä. Keskustelun aiheet siellä käydessä ovat joko appiukon työ tai se onko mieheni käynyt harrastamassa, kuinka auto kulkee tai mitä kuuluu mieheni "ystäville" eli ihmisille joita en ole tämän meidän 10 vuoden yhdessäoloaikana tavannut kertaakaan ja joihin mies ei ole enää lainkaan yhteydessä. Minusta he eivät ole kiinnostuneita.
Miestäni arvostellaan usein aika sumeilematta. Pitkät hiukset ovat kamalat, hänen olisi pitänyt valita sama ala kuin appiukolla (vaikka miehelläni on hyvä virka ja hän pitää työstään ja on siinä hyvä), hän ei osaa hoitaa raha-asioitaan (en todella tajua mihin tämän perustavat) ja vanhemmilleni appiukko saattaa kutsua miestäni syöttöporsaaksi tai juottovasikaksi.
Ennen lapsen syntymää he olivat käyneet meillä kylässä n. 5 kertaa koko 10 vuoden aikana, vaikka asuvat lähellä. Alunperin olimme mieheni kanssa sopineet että meille ei välttämättä tule lainkaan lapsia, silti usein heillä kyläillessä kohotettiin maljoja sanomalla esim. "olkaa hedelmälliset ja lisääntykää". Hääpuheessa appiukko ensin itki sitä kuinka mieheni ei valmistunut samalle alalle kuin hän ja lopetti puheensa siihen kuinka hyvä että nyt olen raskaana (ystävät ja minun sukuni meinasi tukehtua kahvipullaan kun tiesivät ettei todellakaan perheenlisäystä ole suunnitteilla). Anoppi on usein puhunut sukulaisille että nyt minä varmaankin olen raskaana. Jopa appiukko puhui kerran miehelleni että nyt kun teillekin on tulossa lapsi... Mieheni sitten sanoi ettei meille kyllä ole vauvaa tulossa niin appiukko vain sanoi että nämä on niitä naistenjuttuja että kyllä varmasti on...
No kun sitten tulin raskaaksi anoppi itkeskeli ja monta kertaa toisti kuinka nyt saa itkeä onnesta. Oma äitini sairastui vakavasti ja koko odotusaikaa varjosti pelko hänen kuolemastaan. Masennuin ja sain apua psykologilta. Synnytys oli raskas ja pitkä ja päättyi keisarileikkaukseen. Silti heti sairaalasta päästyä meidän lisi pitänyt olla anopin luona, koska "eihän se keisarileikkaushaava voi enää olla kipeä". Sairastuin epiduraalissa käyneen virheen takia ja jouduin kolmeksi viikoksi vahvoille särkylääkkeille ja vuodelepoon. Kun heräsin lääketokkurasta alkoi vauvalle koliikki. Anopin ratkaisu asiaan oli että lääkäri kyllä antaa vauvalle rauhoittavaa että saadaan nukuttua...
Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johon anoppi totesi että "sinä elät elämäsi onnellisinta aikaa!". Siellä kyläillessä vauvan pitää olla hiljaa söpö ja rauhallinen, poseerata kameralle ja näyttää anopille kaikki osaamansa "temput" - aivan kuin koira. Jos vauva ei ole anopista kiinnostunut tai touhuaa omiaan anoppi tokaisee "ei se minusta tykkää". Kun poju makoilee itsekseen lattialla ja jokeltee anoppi meni viereen ja sanoi: "shh shh se tarkoittaa että ollaan hiljaa. Shh shh nyt pitää olla ihan hiljaa!" Ruokapöytään on katettu parhaat astiat ja kristallilasit ja vauvan odotetaan istuvan kiltisti vieressä ja odottavan kun "aikuiset syövät". Minusta tuntuu kuin anoppi olisi kirjoittanut etukäteen käsikirjoituksen kuinka haluaa kaiken toimivan (hienostuneesti, hiljaa ja ylväästi) kun siellä vierailemme ja hän menee aivan sekaisin, kun asiat eivät suju hänen suunnitelmiensa mukaan.
Sukulaisille anoppi on nyt puhunut että arvelee minun olevan taas raskaana - poika on nyt 10 kuukautta ja alan vasta pikkuhiljaa päästä masennuslääkkeistä eroon... sektiohaavakin kaipaa minun ja mieheni mielestä vielä hieman paranemisaikaa... Lisäksi on kertonut kuinka ujo ja arka poikamme on. Silloin harvoin kun tulee täällä käymän kuiskailee jo ovelta "älä nyt vaan säikähdä, voi voi ettet nyt vaan pelästy". Poikamme on luonteeltaan utelias ja reipas, eikä meidän mielestämme juurikaan ujostele, muuten kuin väsyneenä.
Appiukko on vanhanaikainen ja hänellä on selkeät käsitykset miehen ja naisen rooleista. Hän ei osaa suhtautua minuun, koska osaan sanoa hänelle myös vastaan ja kommentoida asioista, jotka hänen mielestään ovat miesten maailmaan kuuluvia. Hän ilmoitti jo synnytyslaitoksella että pojasta tulee hänen uransa ja yrityksensä jatkaja. Olimme niin hämmästyneitä, että emme osanneet sanoa mitään.
Mieheni ei koe suhteitaan vanhempiinsa kovin luonnollisina. Hän ei uskaltaisi tai haluaisi viedä poikaamme heille hoitoon, eikä hän tunne tuntevansa vanhempiaan. Tiietysti kuitenkin rakastaa heitä. Mieheni ei osaa kertoa heille itsestään - siitä kuka hän nykyään on ja mitä arvostaa. Jos appivanhemmat olettavat meistä jotain mikä ei pidä paikkansa mieheni vaikenee tai vaihtaa puheenaihetta. Jos minä sanon asiasta anopi jää murehtimaan ja miettii kuinka inhoan heitä. Esimerkiksi nyt hän oli ajatellut jäävänsä osa-aika eläkkeelle ja hoitamaan poikaamme - hän ei sano asiaa edes suoraan vaan kierrellen ja olettaa sen sitten toteutuvan ja loukkaantuu kun niin ei käy.
Minusta tuntuu että hän on lisäksi kateellinen äidilleni tämän sairaudesta. Minun ja äitini välit ovat läheiset ja myös mieheni pitää kovasti äidistäni. Meidän tulee vietettyä siellä paljon aikaa aivan vahingossa ja luonnostaan. Nyt anoppi on useaan otteeseen soitellut milloin mistäkin pikkuvaivasta ja kertonut olevansa vakavasti kipeä ja lääkärit tutkivat. Viimeisin oli kun appiukko soitti anopin joutuneen sairaalaan ja me jo olimme kauhuissamme ja mietimme että pitää lähteä katsomaan ja totuus oli että anoppi oli ollut päivystyksessä pissatulehduksen vuoksi...
Haluan ja yritän ajatella että lapseni tarvitsee ympärilleen rakastavia ihmisiä ja kaikista ärsyttävistä puolista ja vaikeuksista huolimatta anoppi tarkoittaa vain hyvää. Silti on äärettömän vaikeaa luoda luonnolliselta tuntuvia suhteita heihin ja olla oma itsensä, kun tuntuu etteivät he edes halua tuntea minua. Anoppi tuntuu odottavan että nyt lapsen syntymän jälkeen olisimme tiiviisti yhteydessä jatkuvasti, vaikka hän ei itse ole valmis pitämään yhteyttä tai vierailemaan meillä (heidät saa puoliväkisin kutsuttua kylään). En tiedä kuinka olla ja käyttäytyä heidän seurassaan, jos olen oma itseni, tuntuu että minut vaietaan kuoliaaksi. Nyt jo ahdistaa tuleva pääsiäisvierailu ja se että koko "perhe" istuu hiljaa sohvilla pari tuntia ja ainoat kommentit joita minulle sanotaan ovat syyllistäviä siitä, että eivät näe poikaa tarpeeksi usein...
TUlipa pitkä vuodatus ja kiitos jos olet jaksanut lukea! En viitsi miehellenikään hirveästi näitä asioita purkaa, koska omat vanhemmat ovat tietysti hänelle tärkeitä ja hän tuntuu hyväksyneen etäiset suhteet vaikkei ehkä tajuakaan että äitinsä odottaisi enemmän...
Mieheni on ainut lapsi. Appivanhemmat eivät ole voineet saada enempää lapsia, mikä on ollut etenkin anopille kova paikka. He kohtelevat (kolmevitosta) miestäni edelleen kuin teini-ikäistä. Keskustelun aiheet siellä käydessä ovat joko appiukon työ tai se onko mieheni käynyt harrastamassa, kuinka auto kulkee tai mitä kuuluu mieheni "ystäville" eli ihmisille joita en ole tämän meidän 10 vuoden yhdessäoloaikana tavannut kertaakaan ja joihin mies ei ole enää lainkaan yhteydessä. Minusta he eivät ole kiinnostuneita.
Miestäni arvostellaan usein aika sumeilematta. Pitkät hiukset ovat kamalat, hänen olisi pitänyt valita sama ala kuin appiukolla (vaikka miehelläni on hyvä virka ja hän pitää työstään ja on siinä hyvä), hän ei osaa hoitaa raha-asioitaan (en todella tajua mihin tämän perustavat) ja vanhemmilleni appiukko saattaa kutsua miestäni syöttöporsaaksi tai juottovasikaksi.
Ennen lapsen syntymää he olivat käyneet meillä kylässä n. 5 kertaa koko 10 vuoden aikana, vaikka asuvat lähellä. Alunperin olimme mieheni kanssa sopineet että meille ei välttämättä tule lainkaan lapsia, silti usein heillä kyläillessä kohotettiin maljoja sanomalla esim. "olkaa hedelmälliset ja lisääntykää". Hääpuheessa appiukko ensin itki sitä kuinka mieheni ei valmistunut samalle alalle kuin hän ja lopetti puheensa siihen kuinka hyvä että nyt olen raskaana (ystävät ja minun sukuni meinasi tukehtua kahvipullaan kun tiesivät ettei todellakaan perheenlisäystä ole suunnitteilla). Anoppi on usein puhunut sukulaisille että nyt minä varmaankin olen raskaana. Jopa appiukko puhui kerran miehelleni että nyt kun teillekin on tulossa lapsi... Mieheni sitten sanoi ettei meille kyllä ole vauvaa tulossa niin appiukko vain sanoi että nämä on niitä naistenjuttuja että kyllä varmasti on...
No kun sitten tulin raskaaksi anoppi itkeskeli ja monta kertaa toisti kuinka nyt saa itkeä onnesta. Oma äitini sairastui vakavasti ja koko odotusaikaa varjosti pelko hänen kuolemastaan. Masennuin ja sain apua psykologilta. Synnytys oli raskas ja pitkä ja päättyi keisarileikkaukseen. Silti heti sairaalasta päästyä meidän lisi pitänyt olla anopin luona, koska "eihän se keisarileikkaushaava voi enää olla kipeä". Sairastuin epiduraalissa käyneen virheen takia ja jouduin kolmeksi viikoksi vahvoille särkylääkkeille ja vuodelepoon. Kun heräsin lääketokkurasta alkoi vauvalle koliikki. Anopin ratkaisu asiaan oli että lääkäri kyllä antaa vauvalle rauhoittavaa että saadaan nukuttua...
Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johon anoppi totesi että "sinä elät elämäsi onnellisinta aikaa!". Siellä kyläillessä vauvan pitää olla hiljaa söpö ja rauhallinen, poseerata kameralle ja näyttää anopille kaikki osaamansa "temput" - aivan kuin koira. Jos vauva ei ole anopista kiinnostunut tai touhuaa omiaan anoppi tokaisee "ei se minusta tykkää". Kun poju makoilee itsekseen lattialla ja jokeltee anoppi meni viereen ja sanoi: "shh shh se tarkoittaa että ollaan hiljaa. Shh shh nyt pitää olla ihan hiljaa!" Ruokapöytään on katettu parhaat astiat ja kristallilasit ja vauvan odotetaan istuvan kiltisti vieressä ja odottavan kun "aikuiset syövät". Minusta tuntuu kuin anoppi olisi kirjoittanut etukäteen käsikirjoituksen kuinka haluaa kaiken toimivan (hienostuneesti, hiljaa ja ylväästi) kun siellä vierailemme ja hän menee aivan sekaisin, kun asiat eivät suju hänen suunnitelmiensa mukaan.
Sukulaisille anoppi on nyt puhunut että arvelee minun olevan taas raskaana - poika on nyt 10 kuukautta ja alan vasta pikkuhiljaa päästä masennuslääkkeistä eroon... sektiohaavakin kaipaa minun ja mieheni mielestä vielä hieman paranemisaikaa... Lisäksi on kertonut kuinka ujo ja arka poikamme on. Silloin harvoin kun tulee täällä käymän kuiskailee jo ovelta "älä nyt vaan säikähdä, voi voi ettet nyt vaan pelästy". Poikamme on luonteeltaan utelias ja reipas, eikä meidän mielestämme juurikaan ujostele, muuten kuin väsyneenä.
Appiukko on vanhanaikainen ja hänellä on selkeät käsitykset miehen ja naisen rooleista. Hän ei osaa suhtautua minuun, koska osaan sanoa hänelle myös vastaan ja kommentoida asioista, jotka hänen mielestään ovat miesten maailmaan kuuluvia. Hän ilmoitti jo synnytyslaitoksella että pojasta tulee hänen uransa ja yrityksensä jatkaja. Olimme niin hämmästyneitä, että emme osanneet sanoa mitään.
Mieheni ei koe suhteitaan vanhempiinsa kovin luonnollisina. Hän ei uskaltaisi tai haluaisi viedä poikaamme heille hoitoon, eikä hän tunne tuntevansa vanhempiaan. Tiietysti kuitenkin rakastaa heitä. Mieheni ei osaa kertoa heille itsestään - siitä kuka hän nykyään on ja mitä arvostaa. Jos appivanhemmat olettavat meistä jotain mikä ei pidä paikkansa mieheni vaikenee tai vaihtaa puheenaihetta. Jos minä sanon asiasta anopi jää murehtimaan ja miettii kuinka inhoan heitä. Esimerkiksi nyt hän oli ajatellut jäävänsä osa-aika eläkkeelle ja hoitamaan poikaamme - hän ei sano asiaa edes suoraan vaan kierrellen ja olettaa sen sitten toteutuvan ja loukkaantuu kun niin ei käy.
Minusta tuntuu että hän on lisäksi kateellinen äidilleni tämän sairaudesta. Minun ja äitini välit ovat läheiset ja myös mieheni pitää kovasti äidistäni. Meidän tulee vietettyä siellä paljon aikaa aivan vahingossa ja luonnostaan. Nyt anoppi on useaan otteeseen soitellut milloin mistäkin pikkuvaivasta ja kertonut olevansa vakavasti kipeä ja lääkärit tutkivat. Viimeisin oli kun appiukko soitti anopin joutuneen sairaalaan ja me jo olimme kauhuissamme ja mietimme että pitää lähteä katsomaan ja totuus oli että anoppi oli ollut päivystyksessä pissatulehduksen vuoksi...
Haluan ja yritän ajatella että lapseni tarvitsee ympärilleen rakastavia ihmisiä ja kaikista ärsyttävistä puolista ja vaikeuksista huolimatta anoppi tarkoittaa vain hyvää. Silti on äärettömän vaikeaa luoda luonnolliselta tuntuvia suhteita heihin ja olla oma itsensä, kun tuntuu etteivät he edes halua tuntea minua. Anoppi tuntuu odottavan että nyt lapsen syntymän jälkeen olisimme tiiviisti yhteydessä jatkuvasti, vaikka hän ei itse ole valmis pitämään yhteyttä tai vierailemaan meillä (heidät saa puoliväkisin kutsuttua kylään). En tiedä kuinka olla ja käyttäytyä heidän seurassaan, jos olen oma itseni, tuntuu että minut vaietaan kuoliaaksi. Nyt jo ahdistaa tuleva pääsiäisvierailu ja se että koko "perhe" istuu hiljaa sohvilla pari tuntia ja ainoat kommentit joita minulle sanotaan ovat syyllistäviä siitä, että eivät näe poikaa tarpeeksi usein...
TUlipa pitkä vuodatus ja kiitos jos olet jaksanut lukea! En viitsi miehellenikään hirveästi näitä asioita purkaa, koska omat vanhemmat ovat tietysti hänelle tärkeitä ja hän tuntuu hyväksyneen etäiset suhteet vaikkei ehkä tajuakaan että äitinsä odottaisi enemmän...