Miten te muut yksinhuoltajat ilman tukiverkostoja selviydytte arjesta?

Ihan olisin mielenkiinnosta ja uteliaisuudestani halunnut keskustella arjesta sellaisessa perheessä, johon kuuluu vain yksi aikuinen ja lapsi/lapsia, perheestä jossa toinen vanhempi ei tapaa lapsia ollenkaan ja lasten lähivanhemmalla ei ole minkäänlaisia tukiverkostoja.

Oletteko käyttäneet esim. kaupunkin/kuntien järjestämää perhetyötä avuksenne, vai millä tavoin olette hoitaneet esim. lääkärissäkäynnit, kampaajat, jumpat/lenkit jne jne lasten ollessa pieniä/alle kouluikäisiä...?
Onko teillä kokemuksia MML:n lastenhoitajista?
Onko teillä mitenkään järjestettyä omaa aikaa (muutoin kuin lasten nukkuessa) vai miten lataatte akkujanne?

Uskon, etten ole "yksin yksinäinen" ainakin haluan toivoa, että jollain muullakin olisi vastaavanlainen tilanne, jotta voisi jakaa kokemuksia, antaa vinkkejä ja ihan vaan keskustella arjesta.

 

No ei kyllä apua ole, nytkin sairaslomalla enkä saisi kovin rääkätä itseäni. Silti on tehtävä ruokaa, siivottava jne.
Sukulaiset asuu kauempana ja kaupunki ei tarjoa/anna apua. Onneksi ystäväni tulee tänään imuroimaan kunnolla sekä toinen ystäväni käy autolla kaupassa.

 

Nostan hattua teille, kun jaksatte. Itse en ole yksinhuoltaja ja tukiverkkoakin on. Silti olen monesti arjessa väsähtänyt ja apu kelpaa kyllä. Esim tietyt omat lääkärikäynnit olisi melko mahdotonta järjestää ilman apua. En suoraan sanottuna ymmärrä, kuinka selviätte. Voimia

 

no olin aikoinaan totaali yh 3vuotta, kampaajalla en käynyt,hammaslääkärissä en käynyt, jumpassa tms en käynyt.

Lääkärissä lapsi oli mukana,sama se vaikka ois siellä keuhkokuumeen takia joutunut käymään! Kerran taisin päästä lääkäriin yksin sen 3v aikana.

Kaupassa pääsin joskus ehkää joka toinen kuukausi käymään pikaisesti yksin(sellanne 15-20min).

Kyllä elämä helpotti miehen myötä

 

Virastoihin ja lääkäriin lapset mukaan. Olivat kerran jopa työhaastattelussa mukana. Joillain saleilla on lapsiparkki. Lenkille lapset mukaan. Kampaaja on minulle vieras konsepti, en käy. Omaa aikaa oli lasten käytyä nukkumaan tai lasten vielä nukkuessa aamun tunteina. Nyt, koululaisten äitinä, aikaa on paljonkin.

Olin niin nuori lapset saadessani, etten ollut tottunut mihinkään omaan aikaan muutenkaan.

 

Juurikin tuo, jos/kun itse sairastuu tuntuu kaikkein haasteellisimmalle
Paraneminen pitkittyy, kun ei saa kunnolla levättyä.
Pikaista paranemista Sinulle ja luojan kiitos minullakin on jokunen ystävä (asuvat tosin kauempana hekin) jotka auttelevat, mutta kun ei heitäkään kehtaa vaivata
Minulla ainakin on sellainen tunne suht usein, että olen ihmisille suunnattomassa kiitollisuudenvelassa jatkuvasti, vaikka tiedän että ystävät auttavat hyvästä sydämestään.
Odotan sitä päivää, että pääsen joskus auttelemaan ystäviänikin ja tekemään heille ihania asioita...joka päivä kiitän ystävistä, ilman heitä ja työkavereita olisi melko vaikeaa pysyä edes suht täysjärkisenä

 

No ihan jokaiseen lääkäriin, esim. gynelle en lapsia mukaani ottaisi ja sitten minulla on ollut esimerkiksi kuulusteluja, joissa käydään sellaisia asioita läpi, joita lasten ei todellakaan ole hyväksi kuulla...
Työaikana tulee sitten hoidettua kaikki asiat, joita en lasten kanssa kertakaikkiaan voi hoitaa.
Minäkään en ole elämässä tottunut ns. omaan aikaan, mutta kun viimeaikoina on ollut kaikenlaisia minusta ja lapsista riippumattomia asioita, jotka on vaan ollut pakko hoitaa ja laki niihin velvoittaa osallistumaan.
Luojan Kiitos on ymmärtäväinen työnantaja, kaikilla ei ole mahdollisuutta hoitaa asioita näinkin laajassa mittakaavassa työaikana.

 

En käy jumpassa, kampaajalla yms omilla jutuilla.
Lapsi on mukana melkeinpä kaikkialla. Jos on joku minne ei yksinkertaisesti voi ottaa mukaan (esim gyne), niin hoidan sen työaikana.
Onneksi sellaisia ei ole usein, niin olen aina saanut tulla sen verran myöhempään töihin. Toki sekin on hankalaa saada juuri joku tietty aika, mutta niin se vaan on.
Ainut "oma aika" on lapsen nukkuessa.

 

mulla nyt ei ihan tämmönen tilanne ole ollu, eli siis ite oon lähivanhempi ja jokatoinen viikko lapsi isällään, mutta sitte se jaksamisen vaikeus perustuu siihen.. ettei oo aikaa luoda edes mitään tuttava verkostoja kun viiko ja varsinkin ne viikonloput jolloin lapsi on isällään olen ollu tietty töissä, eli ei pääse vaihtaan vapaalle ollenkaan ja en silloin ainakaan ole mennyt kun lapsi on minulla.. no eipä olisi sitä ammaakaan jos menisinkin. Hyvin usein olen sitä murehtinut ja itkenyt kun ei ole oikeasti aikaa muuta kuin työlle ja lapselle sitten yrittää aikaa järjestää vaikka väsynyt on töiden jälkeen. :/

 

En sinänsä tähän ketjuun kuulu (etenkin kun lapsen isä on nyt viime aikoina ruvennut ihan tapaamaan lastaan, ekaan kolmeen vuoteen ei kertaakaan...) mutta halusinpa silti kommentoida, että en mä ole käynyt kampaajalla, lenkillä tai jumpassa... Hammaslääkäritarkastuksissa on ollut mukana, toimenpiteiden aikana ei tietenkään.

Mulla on toimivia tukiverkkoja yms, mutta eivät ne ole mun elämässä joka ikinen päivä. Mun suurin arkea helpottava valinta on ollut osa-aika työ, jolloin olen voinut käyttää päiväkotia apunani kun on pitänyt päästä lääkäriin tai ottaa pari tuntia omaa aikaa keskellä viikkoa. Lapsi on hoidossa alle 35h viikossa, silti jää mullekin aikaa tehdä töitä & hoitaa kotia & hoitaa itseäni parhaani mukaan.

 

Olen ollut totaaliyhäri lapsen syntymästä alkaen. Kampaajalle olen ottanut lapsen mukaan, samoin lääkärille (paitsi nyt, kun käyn työterveydessä työaikana) Jumpassa käynti maksaa aina sen verran, että se on taloudellisesti mahdotonta säännöllisesti tehdä ts. jumpan kertamaksu 15-22e + lapsenhoito 18e. Kuukausikorttia en ota, koska se maksaa liikaa. Työterveyslääkärin mielestä jokaisella kuulemma on mahdollisuus jumpaan ainakin kolmesti viikossa, jos oikein haluaa. Olenkin miettinyt, että majoitan muksun vastaanottoon joka kerta, kun lapsiparkki on täysi tai ei ole varaa maksaa tai vien sen sinne työterveyteen.

Kun muksu oli vauva, sain kunnalta perhetyöntekijän 3 tunniksi viikossa, mutta se vaati hyväksynnän alkaa lastensuojelun avoasiakkaaksi ja perhe-elämähän siinä tongittiin ylösalas. Tarve tuli siitä, että vammauduin synnytyksessä ja jouduin juoksemaan paljon kirurgilla ja olin todella väsynyt ja kipeä. Noihin tapaamisiin ei voinut ottaa vauvaa mukaan. Synnytyksestä on nyt 5 vuotta ja edelleen tapaan kirurgia säännöllisesti. Perhetyöntekijän sain, kun vein muksun neuvolan vastaanottoon ja sanoin, että minun on pakko nukkua, tulen hakemaan lapsen 3 tunnin päästä, tuttelit on laukussa.

Opiskelujeni takia meillä oli yksi MLL:n iltahoitaja, mutta se oli niin kallis, etten voinut pitää häntä kuin pariviikkoa. Kerran olisi ollut hoitotarve pääsiäispyhinä ja hoitajan olisi saanut Väestöliitolta hintaan 240e/8h. Yhden oman harrastuksen sain pidettyä pari kuukautta, kun hain hoitopaikat.netistä meille iltahoitajaa kerran viikossa. Sain meille kotiin oikein mukavan tytön, jolla oli kokemusta pikkulapsista ja otti vain 20e per ilta.

Meillä on isovanhemmat ja suku satojen kilometrien päässä. Omaa aikaa ei ole, kuin yöllä. Ja tällä hetkellä opiskelen yöt, päivät olen töissä.