Muita, joilla ollut TODELLA rankka ja kivulias synnytys?

ekan synnytys oli melko tuskainen kokemus, kesti vaan 5h mutta kun pytyllä (suolen tyhjennys) meinas lähteä taju ja roikuin vain siinä invakahvassa. Olin vessassa n 10 min ja avauduin useita senttejä, muistaakseni 4cm->8cm ja sitten ei enää annettukaan epiduraalia. viimeiset sentit olivat tuskaa ja lopulta ponnistusvaiheessa tarvittiin imukuppia. Vauvalla kaikki ok, mut minulta ei irronnut istukka. Se painelu oli helvetillistä ja lopuksi se irrotettiin alakautta käsin. Verta meni 2litraa, jonka seurauksena hb 68 ja ei mitään mahkuja nousta istumaan kun kaikki kieppu silmissä. Laps synty ke-aamuna ja minä pääsin jaloilleni perjantaina punasolutankkauksen jälkeen.

 

Olen todella pahoillani kaikkien teidän puolesta joilla on ollut kivuliaat synnytykset
Itse kun pääsin niin helpolla ja usein kerron omista kokemuksista jos joku sattuu kysymään (kivuton avautuminen jokaisen kohdalla + nopea ponnistusvaihe,ei repeämiä. En edes huutanut vaan juttelin miehen kanssa koko ajan.)
Tästä lähtien en puhu enää omista kokemuksistani kenellekään.

 

On tainnut useampikin olla KYSissä potilaana, kuulosti niin tutulle kertomukset kätilöstä, jota ei kivunlievityksen järjestäminen, tai mikään muukaan synnyttäjän tukeminen, kiinnostanut.. Ei, se lapsen saaminen syliin ei vähentänyt kokemuksen hirveyttä pätkääkään ja toista lasta ei tule. Tein kyllä kaikki asianmukaiset valitukset, mutta eipä se anteeksipyyntö minun psyykettäni enää kuntoon saanut. Kyllä, kipuun voi pyörtyä, mutta valitettavasti siitä tulee tajuihinsa nopeasti. Enkä todellakaan ole kipuherkkä. Täydellinen kontrollin puute jos ei muuten pelottanut riittävästi, se että ajattelin tappavani itseni synnytyksen aikana jos vaan olisin pystynyt edes ryömimään läheiselle ikkunalle, se pelotti. Loppujen lopuksi en pystynyt edes enää kirkumaan, juuri ja juuri hengittämään. Se tunne, ettei kukaan auta, etkä pääse pois tai voi edes huutaa apua, on jotain, minkä vain kidutettu ymmärtää. Sitä on turha kenenkään vähätellä (terveiset vaan sinne synnytyspelkopolille)! Ei aika kultaa muistoja, mutta psykiatri sai lopulta minut sellaiseen kuntoon, että pystyn nyt jatkamaan elämää lähes normaalisti. Ja olen kuitenkin vahva persoona, jopa varauduin koviin kipuihin. Siihen en varautunut ettei minun toiveillani ole synnytyssalissa paskankaan merkitystä, minkäänlaista kivunlievitystä en saanut vaikka miten pyysin, huusin ja rukoilin.

 

Miksi tämä aihe on muuten yhteiskunnassa lähes tabu? Apua vaikeaan teaumaan on vaikea saada, edes ymmärrystä ei helpolla heru. Jos joutuu onnettomuuteen, väkivallan uhriksi tai muuten vakavaan tilanteeseen, on hyväksyttävää traumatisoitua ja kriisiapua on järjestetään pienellä kynnyksellä. Kuitenkin synnytys, tuo naiselle niin kovin luonnollinen tapahtuma, voi aiheuttaa jopa pahempaa henkistä romahdusta, vakavia post-traumaattisia stressireaktioita, masennusta ja jopa mielenterveyden romahtamista. Asia kuitenkin tuntuu olevan jopa alan ammattilaisille täysin vieras ja vaikeasti käsiteltävä. Ja kuitenkin tämä on valitettavan yleistä, naiset vaan kärsivät tuskansa hiljaa. Lisäksi terveydenhuollossa sinulla on paljonkin vaikutusmahdollisuuksia omaan hoitoosi, kaikkialla muualla kuin synnytyssalissa. Epäammattimaisesti käyttäytyviin kätilöihin ei ole mitään vaikutusmahdollisuuksia, kukaan ei valvo heidän työtään. Valituksia on turha tehdä, ne eivät johda mihinkään, jollei äiti tai lapsi ole kuollut tai vammautunut. Äidin henkiset vammat eivät ole merkityksellisiä. Miten systeemi voi näin täydellisesti hylätä valtavan määrän apuatarvitsevia, kun äidin synnytystrauman jäljet usein vaikuttavat koko perheeseen, ja sen hyvinvointiin? Miksi tällaisia "kauhukertomuksia" ei edes yritetä ehkäistä?!

 

[QUOTE="Nuttura";30684943]Miksi tämä aihe on muuten yhteiskunnassa lähes tabu? Apua vaikeaan teaumaan on vaikea saada, edes ymmärrystä ei helpolla heru. ![/QUOTE]

Tosi ikävää kuulla, että et ole saanut apua ja olet kokenut, että vaikeaan kokemukseesi ei ole suhtauduttu asiaankuuluvasti. Mulla itsellä on yksi vaikea ja yksi helppo synnytys takana, mutta mä taas koen, että mä olen saanut apua ja mun vaikea kokemus otettiin hyvin huomioon sekä synnärillä että neuvolassa. Ok, varsinkin pelkopolikäyntien perusteella voin nyt sanoa, että ensimmäinen synnytys hoidettiin aika huonosti, mutta jälkihoito hoidettiinkin sitten hyvin ja kaikessa otettiin huomioon se, että synnytys oli vaikea. Olisin saanut käydä pelkopolilla synnytyksen jälkeenkin, jos olisin halunnut, ja mulle soitettiin kotiin kuukauden päästä synnytyksestä.

Suosittelen sulle hakeutumista pelkopolille, jos se teillä on mahdollista synnytyksen jälkeen - ja jos susta tuntuu siltä, että haluat olla synnytyssairaalaan yhteydessä.

 

Anteeksi, mulla meni tuo loppuviestisi ihan ohi, olitkin käynyt pelkopolilla, muttet ollut saanut siihen apua!

 

Mulla meni hyvin ponnistusvaiheeseen asti. Aukesin kivuttomasti pari senttiä ja senkin jälkeen avautuminen nopeaa ja epiduraali vei kaikki kivut. Mutta kun alkoi ponnistusvaihe, oli se yhtä helvettiä. Se kesti yli 40 minuuttia ja repesin pahasti vaikka epparikin tehtiin. Vähän väliä oli jonkun kädet tuolla ottamassa samalla vauvasta näytteitä. Tikkaus oli järjettömän kivuliasta, sain oxynormiakin kun tärisin kivusta.

Ja kärsin kivuista edelleen 2 vuotta synnytyksen jälkeen. Pahat laskeumat haittaa niin virtsaamista, ulostamista, yhdyntää, liikunnan harrastamista, kaikkea.. :/

 

Mulla rankkuus tuli siitä, että synnytys kesti niin pitkään. Toinen alkoi aamulla vesien menolla ja vasta seuraavan päivän iltana syntyi. Kovat poltot kesti varmaankin noin 24h

seuraavassa poltot kestivät 16h.

Siinä alkaa usko loppumaan kun supistaa ja supistaa ja mitään ei tapahdu. Molempia pitkän yön jälkeen autettu tipalla. Molemmissa sain epiduraalin, mutta se muutaman tunnin helpotus ei paljoa auttanut noin pitkäkestoisessa kivussa. Saattoi jopa olla, että vähän vielä viivästytti lisää.

 

Mulla rankkuus tuli siitä, että synnytys kesti niin pitkään. Toinen alkoi aamulla vesien menolla ja vasta seuraavan päivän iltana syntyi. Kovat poltot kesti varmaankin noin 24h

seuraavassa poltot kestivät 16h.

Siinä alkaa usko loppumaan kun supistaa ja supistaa ja mitään ei tapahdu. Molempia pitkän yön jälkeen autettu tipalla. Molemmissa sain epiduraalin, mutta se muutaman tunnin helpotus ei paljoa auttanut noin pitkäkestoisessa kivussa. Saattoi jopa olla, että vähän vielä viivästytti lisää.

Lisään vielä..

Monille tuntuu ponnistusvaihe olevan se rankin, mulle taas oli nuo supistukset, kun niitä vain tuli ja tuli, tunnista toiseen.

Itse ponnistusvaiheen kestosta en tiedä, mutta ei siinä kauaa mennyt. Tekihän sekin kipeää, mutta muistikuvat siitä on hatarat, taisi olla vain helpottunut olo, että kohta tämä sentään on ohi

 

Ensimmäinen oli kyllä karmea kokemus. Huusin, oksensin ja pyörryin kivusta. Synnytys ei edennyt mihinkään kipujen takia. Kun vihdoin 5 tunnin odotuksen jälkeen sain epiduraalin ja kivut hellitti hetkeksi,niin sit vasta rupes avautumista tapahtumaan. Tossa kohtaa todella kipeitä supistuksia oli kestäny yli 12 tuntia ja ite olin valvonu reilusti yli vuorokauden. Ponnistusvaiheen aikaan oli niin loppu ettei siitä menannu tulla mitään ja mikään puudute enää auttanu. Pyörryin kivusta myös ponnistusvaiheen aikana. Ihan silkkaa tuskaa koko touhu. Jostain kumman syystä uskaltauduin samaan tilanteeseen toisenkin kerran ja se meni ihan luvattoman helposti ekaan verrattuna.

 

Pidän omia synnytyksiäni melko vaikeina.
Epiduraali kyllä auttaa yleensä, mutta synnytys kestävät useamman vuorokauden. Univelka + kovat kivut.....Ja se että epiduraalia eivät aina anna, vaan laittavat spinaalin. Se taas ei kestää niin kauaa kuin epiduraali..
Tämä tuntuu olevan joku ´sukuvika´, siskojen synnytykset vielä pahempia kuin minun. Siis kestävät todella kauan!

 

Minä sain tosiaan lopulta apua vaikean synnytyksen käsittelyyn, mutta töitä sen eteen piti tehdä. Luulen että edes lievä synnytyksen jälkeinen masennus olisi vienyt voimat niin ettei minusta siihen olisi ollut. Otin asian puheeksi synnytysosastolla, hoitavan kätilön kanssa, neuvolassa. Kävin pelkopolilla moneen otteeseen, mutta siellä vain pahoiteltiin että synnytys tosiaan oli huonosti hoidettu ja kyllä sitten ensi kerralla vähän tsempataan (millä ensi kerralla?). Laitoin postia synnytyssalin osastonhoitajalle ja lopulta potilasasiamiehelle. Lopulta eräs lääkäri laittoi lähetteen psykiatrian puolelle. Tämä lääkäri oli ensimmäinen joka osoitti jotain empatiaa ja otti minut vakavasti. Vasta jälkikäteen tajusin, ettei missään vaiheessa kukaan esimerkiksi juuri soittanut kotiin ja kysynyt miten jaksan. Neuvolassa toki kysyttiin, mutta sieltäkin minua vain siirreltiin lääkäriltä toiselle. Voisin uskoa että harva jaksaa hakea apua kuukausikaupalla, etenkin jos lapsen kanssa on kotona raskasta, univelka painaa päälle ja trauma on kuitattu normaaliksi ja ohimeneväksi tilaksi. Minulle ainakin tuli monesti olo että vänisen turhasta, nykyajan äidin vaan ovat niin herkkiksiä ja vaativat ihan liikoja.