Musta ei ole äitipuoleksi

  • Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Lapsen äiti on jo suoraan kysynyt mieheltä että enkö mä välitä, kun en ole ottamassa innoissani poikaa vastaan kun mies ei ole kotona. Poika on kertonut äidilleen, että mä komennan ja olen ilkeä. Sekun ei ole koskaan ennen kuullut miltä suora käsky kuulostaa. Ja miten joku sanoo "Nyt!"

En pyydä omaa poikaanikaan sanoin "Voisitko kultapuppeli tuoda sun lautasen kun olet syönyt, ai eikö. No kokeillaan huomenna uudestaan" Sanon 3v:lle "Tuotko lautasesi?" Miksi lässyttäisin 9 v:lle useita kertoja. Se on kerta kehoitus ja seuraavana tulee ehdoton nyt, kun aletaan inttämään vastaan. Pojan ja äitinsä silmissä tämä lienee ilkeää ja rumasti sanottu..?

Tämän takia äitipuolen on ilkeitä. Ne elää niin pahassa puun ja kuoren välisessä stressitilassa. Lopputulemana ne alkaa oikeasti inhota sitä lasta ja sitten niistä tulee ilkeitä. Mä olen vasta siinä ignoorausvaiheessa. Kuitenkin kaukana siitä kun pojan ollessa 5v oikeasti jopa tykkäsin siitä. Surullista.
Onko sinun pakko välittää lapsen äidin tai miehen äidin mielipiteistä tämän asian suhteen? Sinun ja teidän perheen elämästä siinä on kuitenkin kyse, vaikka kyseessä onkin uusperhe. Ei se ole mitenkään kohtuullista, että he pääsisivät romutamaan teidän perheenne elämänlaadun mielipiteillään.

Niin ja jos tilanne olisi oman lapseni kohdalla noin heikko kuin tuon pojan kohdalla tuntuu olevan, niin meno olisi heti huomisesta alkaen se, että lautasta ei käsketä tuomaan kuin kerran ja jos sen yhden komennon jälkeen ei ala asioita tapahtua sillä sekunnilla ja ilman marinaa, niin tulee sen sortin tupen rapinat, että lapsi katuu marinaansa loppupäivän. :devil:
 
vierailija
Onko sinun pakko välittää lapsen äidin tai miehen äidin mielipiteistä tämän asian suhteen? Sinun ja teidän perheen elämästä siinä on kuitenkin kyse, vaikka kyseessä onkin uusperhe. Ei se ole mitenkään kohtuullista, että he pääsisivät romutamaan teidän perheenne elämänlaadun mielipiteillään.

Niin ja jos tilanne olisi oman lapseni kohdalla noin heikko kuin tuon pojan kohdalla tuntuu olevan, niin meno olisi heti huomisesta alkaen se, että lautasta ei käsketä tuomaan kuin kerran ja jos sen yhden komennon jälkeen ei ala asioita tapahtua sillä sekunnilla ja ilman marinaa, niin tulee sen sortin tupen rapinat, että lapsi katuu marinaansa loppupäivän. :devil:
Näin mäkin tekisin, mutta mä joudun ajatella miehen tunteita. Se yrittää parhaansa pitää kuria, mutta se ei ole sille luontaista. Poika loukkaantuu mun käskystä niin teatraalisesti, jolloin mies joutuu kurjaan väliin. Se on mun kanssa samaa mieltä, mutta ei mun ehdottomasta tavasta sanoa.

Vaikka tukeekin mua tilanteessa, niin kuitenkin miehellä laskee silminnähden mieliala ja sitten vaikka poika selviäisikin elämästä 30min ominpäin, niin ei sellasen surkeen miehen kanssa saa mitään jutunjuurta edes enää aikaseksi. Eli lopputulema: mun vika taas. Parempi v**tuuntua yksin syrjässä.
 
vierailija
Onko sinun pakko välittää lapsen äidin tai miehen äidin mielipiteistä tämän asian suhteen? Sinun ja teidän perheen elämästä siinä on kuitenkin kyse, vaikka kyseessä onkin uusperhe. Ei se ole mitenkään kohtuullista, että he pääsisivät romutamaan teidän perheenne elämänlaadun mielipiteillään.

Niin ja jos tilanne olisi oman lapseni kohdalla noin heikko kuin tuon pojan kohdalla tuntuu olevan, niin meno olisi heti huomisesta alkaen se, että lautasta ei käsketä tuomaan kuin kerran ja jos sen yhden komennon jälkeen ei ala asioita tapahtua sillä sekunnilla ja ilman marinaa, niin tulee sen sortin tupen rapinat, että lapsi katuu marinaansa loppupäivän. :devil:
Ja tuosta elämänlaadusta... noin se on kun sanoit. Ja mä oon yrittänyt keksiä kaikkia konkreettisia toimintatapoja noudatettavaksi. Mies kuitenkin hakee omaa tyyliään.

Mä kuitenkin ajattelen, että mä romutan miehen ja pojan elämänlaadun mun säännöilläni. Osa sanoo, että mun kurinpito on tarpeen. Kuitenkin välillä tuntuu, etten sais puuttua ollenkaan. Lähipiiri viestittää molempia. Jokin aika sitten mä vielä ajattelin, että mun säännöt auttaa poikaa elämässään myöhemmin. Nyt en enää jaksa ajatella kuin itseäni. Kiemurtelen tässä paskassa välissä.
 
vierailija
Näin mäkin tekisin, mutta mä joudun ajatella miehen tunteita. Se yrittää parhaansa pitää kuria, mutta se ei ole sille luontaista. Poika loukkaantuu mun käskystä niin teatraalisesti, jolloin mies joutuu kurjaan väliin. Se on mun kanssa samaa mieltä, mutta ei mun ehdottomasta tavasta sanoa.

Vaikka tukeekin mua tilanteessa, niin kuitenkin miehellä laskee silminnähden mieliala ja sitten vaikka poika selviäisikin elämästä 30min ominpäin, niin ei sellasen surkeen miehen kanssa saa mitään jutunjuurta edes enää aikaseksi. Eli lopputulema: mun vika taas. Parempi v**tuuntua yksin syrjässä.
Auttaisiko jos puhuisit miehen kanssa siitä, että johdonmukaisella tiukkuudella voisitte saada ne konfliktitilanteet minimiin? Eli selittäisit, että nyt lapsi toki haraa vastaan, mutta sitten kun lapsi on saatu opetettua siihen, ettei marinalla ja tottelemattomuudella voita mitään, niin konfliktit muuttuvat todennäköisesti harvinaisiksi.
 
vierailija
Ja tuosta elämänlaadusta... noin se on kun sanoit. Ja mä oon yrittänyt keksiä kaikkia konkreettisia toimintatapoja noudatettavaksi. Mies kuitenkin hakee omaa tyyliään.

Mä kuitenkin ajattelen, että mä romutan miehen ja pojan elämänlaadun mun säännöilläni. Osa sanoo, että mun kurinpito on tarpeen. Kuitenkin välillä tuntuu, etten sais puuttua ollenkaan. Lähipiiri viestittää molempia. Jokin aika sitten mä vielä ajattelin, että mun säännöt auttaa poikaa elämässään myöhemmin. Nyt en enää jaksa ajatella kuin itseäni. Kiemurtelen tässä paskassa välissä.
Ei kannata luovuttaa. Kun jaksat jonkun aikaa yrittää siitäkin huolimatta, että kakkaa sataa niskaan, niin lopussa palkinto odottaa kun elämä muuttuu paljon helpommaksi.
 
vierailija
Osanotto sinulle ap. Olen aivan vastaavassa tilanteessa, poikia vain on kaksi.
Ois ollut niin paljon helpompaa, kun mies ois alunperin alkanut myös pitää jonkinlaista kuria. Nyt kun lapset on saanut elää niinkuin pellossa niin joka asia on niin hirvittävän vaikea.
 
vierailija
Auttaisiko jos puhuisit miehen kanssa siitä, että johdonmukaisella tiukkuudella voisitte saada ne konfliktitilanteet minimiin? Eli selittäisit, että nyt lapsi toki haraa vastaan, mutta sitten kun lapsi on saatu opetettua siihen, ettei marinalla ja tottelemattomuudella voita mitään, niin konfliktit muuttuvat todennäköisesti harvinaisiksi.
Ei auta, puhuttu on niin tsiljoona kertaa. Muutokset on liian pieniä ja hitaita, ei riitä.
 
vierailija
Ei kannata luovuttaa. Kun jaksat jonkun aikaa yrittää siitäkin huolimatta, että kakkaa sataa niskaan, niin lopussa palkinto odottaa kun elämä muuttuu paljon helpommaksi.
En enää jaksa. Otin reilu 4v sitä niskaan ja poika on sekopäisempi kuin koskaan. Uusia käytösongelmia ilmenee kokoajan lisää. Oon jo lyöny hanskat tiskiin. Haluan vaan pois.
 
vierailija
Taidat olla sellaisessa stressitilassa ettei mikään auta. Lähde hetkeksi pois. Lakkaa vahtimasta pojan virheitä ja huonoa käytöstä. Mene ulos edes ja hengitä
En lähde ulos palelemaan. Kyllä mun pitää saada olla mun kodissa. Lepopaikkija ei ole ja mun on otettava taapero kuitenkin aina mukaan, jotta mies ja poika saa olla vähän kahdestaan. Muuten mun palatessa on mies ihan kiinteänä ja taapero ihan villissä ja itkenyt.
 
vierailija
Mä oon aivan kuoleman väsynyt ja taapero nukkuu vielä, mutta eipä mittään. Toki tuo isompi alkaa pelata aamusta huoneessaan. Kuulen sen itsekseen puhumisen, yskimisen ja ovessa ramppaamiset, kaikki. En saa enää unta, vaikka 7 saakka yritinkin. Mun aamu on taas pilattu, jumaliste taas! Tätä se on aina ja ikuisesti. En voi edes luottaa siihen, enää että pe-su on tätä paskaa, kun tuo Napero ilmestyy tänne ominpäin milloin tahansa, varoittamatta.

Tietysti se on sen oikeus, mutta me ei sovita tän saman katon alle. Joka asia ärsyttää, ihan jokainen. Ja vaikka jonkinlaista käytöstä mulla onkin oikeus vaatia, niin tähän vitutukseen ei löydy säädyllisiä keinoja. Yskiminen ja vessassa käynti lienee kellonajasta riippumatta jokaisen oikeus, vaikka se kuinka pilaisi mun elämän.
 
vierailija
Kuulostaa siltä että olet suistanut itsesi jatkuvan negaation kierteeseen. Sä näet elämän yhtenä isona EI-sanana. Se näkyy vastauksistakin. Sulle on ehdoteltu apuja ja torppaat ne. Osan ihme tekosyilläkin. Se tosin ymmärrettävää koska olet "mikään ei käy, kaikki ärsyttää"-kierteessä.

Ota oikeasti omaa aikaa päivääsi. Mutta et niin että jäät taloon sisälle koska seinät kaatuvat. Vaan ulos! Vaatteita varmasti löytyy jotta lämpimänä pysyt joten siihen turha vedota. Otat kolmevuotiaan mukaan - tai sitten et! Kyllä se mies siellä pärjää ja jos mukamas ei, niin on jo aika!

Mitä tulee 9- vuotiaaseen lapseen... Niin, hän on lapsi. Esimurkkuikäinen. Joka koettelee. Mutta - valitse taistelusi viisaasti. Ihan jokaiseen kitinänarinaan kun ei tarvitse puuttua, jokaiseen kaipailuun. Koska siitä syntyy ei-sanoittamisen kierre ja pian jokainen tilanne on ärsytyskeskusta kuormittava.

Ja keskusteluyhteys auki miehesi kanssa! Teidän on puhuttava läpi yhteiset toimintatavat, vaikka sua asia kuinka nyt ällöttäisikin. Mutta - teidän kahden yhteinen perhe. Teillä on oltava yhteiset linjaukset siitä mitkä ovat niitä asioita mihin puututte ja miten puututte - kummankin lapsen osalta. Mitkä ovat sanktioina mutta - ja tämä on unohtunut! - mitkä ovat palkkioina. Muista palkita itsesikin tavalla tai toisella kun olet yhden päivän taas jaksanut:).

Ei vanhemmuus helppoa ole. Mutta se on vain hetkellistä. Oikeasti. Pian on teidänkin talo tyhjänä kun lapset ovat maailmalla.

Hetki kerrallaan. Siinä on se viisaus.
 
vierailija
Kyllä pelaamiseen pitää olla jotkut rajat ja moniin muihinkin asioihin pitää saada tolkku, Ymmärrän täysin tuon tuskan.
Ikävä fakta on se että lapsi haluaa totella sua vasta sitten kun teidän välillä on luottamus. Luottamuksen saavuttaminen vaatii töitä kuten esimerkiksi sitä että leikit jotain leikkiä, olet sen lapsen kanssa. Pelaat lautapeliä vaikka. Kysyt miten sillä menee ja siedät mussuttamista.
Syötte samaan aikaan pöydässä.
 
vierailija
Meinaat että se löytäisi itselleen puolison jos ei osaa edes vessaa vetää?
Kyllä joku pubiruusu sen huolii. Tässä on kyse siitä, että mun puolesta ei tarvis edes käydä syömässä ja nukkumassa täälä.

Oksettaa kun mies yrittää pitää sitä pikku poikanaan eikä anna sen kasvaa. Mies roikkuu tuossa ylipainoisessa esiteinissä.

Äitinsäkin tuntuu kovasti rakastavan. Mä en voi ymmärtää miksi. Toisaalta toivon, että jos omasta tulee samanlainen vätys, niin rakkauteni ei lopu siihen. Pelkään että loppuu. Jos tulee, niin mä koen epäonnistuneeni täysin ja jos tää sama olo on vielä päällä silloin, niin lupaan lähteä lopullisesti...

Kukaan ei auta mua! Kukaan ei ymmärrä mua! Kukaan ei tajua miten helvetistä tämä on! Mun pitäis ottaa velvollisuutta, mutta ilman mitään oikeuksia. Pojan ongelmia yritetään hoitaa ja siksi vanhemmat vielä vähemmän uskaltavat pistää kuriin, joo paapotaan vielä vähän lisää!! Onko mitään tahoa, joka vois auttaa mua? Mä niin pimahdan justiin.

Tulis jo maanantai ja tuo häipyis kotiinsa ääntelemästä. Mut ainii, sehän saattaa ilmestyä tänne ite koulun jälkeen vaatimaan välipalaa ja mä en voi sanoa siitä mitään!
 
vierailija
Mä oon aivan kuoleman väsynyt ja taapero nukkuu vielä, mutta eipä mittään. Toki tuo isompi alkaa pelata aamusta huoneessaan. Kuulen sen itsekseen puhumisen, yskimisen ja ovessa ramppaamiset, kaikki. En saa enää unta, vaikka 7 saakka yritinkin. Mun aamu on taas pilattu, jumaliste taas! Tätä se on aina ja ikuisesti. En voi edes luottaa siihen, enää että pe-su on tätä paskaa, kun tuo Napero ilmestyy tänne ominpäin milloin tahansa, varoittamatta.

Tietysti se on sen oikeus, mutta me ei sovita tän saman katon alle. Joka asia ärsyttää, ihan jokainen. Ja vaikka jonkinlaista käytöstä mulla onkin oikeus vaatia, niin tähän vitutukseen ei löydy säädyllisiä keinoja. Yskiminen ja vessassa käynti lienee kellonajasta riippumatta jokaisen oikeus, vaikka se kuinka pilaisi mun elämän.
Luoja miten itsekästä mutinaa. Toinen pelaa nätisti omassa huoneessaan, käy vessassa yms ihan normaalia. Ja sinulla, aikuinen ihminen menee siitä päivä pilalle. Katso nyt jumalauta sinne peiliin.
Olet ihan oikeassa, miehen ja pojan on parempi ilman sinua. Ei kukaan jaksa tuollaista veemäistä akkaa, jolla naama kokoajan nurinpäin.
 
vierailija
Kipeä, totta vitussa juuri kun edellisestä flunssasta taapero ja mä selvittiin.
Eipä ole 9- vuotiaan syytä!
Nyt jumalauta nainen! Katse peiliin ja kunnolla! Älä valita itse kaikesta! Älä näe kumpaakaan lasta taakkana koska sitä eivät ole!

Itse olet taakaksi itsellesi ja toisille! Älä taannu 9- vuotiaaksi mitä jo olet kun nariset jokaisesta asiasta. Älä aliarvioi kolmevuotiaankaan hoksottimia. Opetat hänelle parhaillaan että äiti/aikuinen on aina kiukkuinen. Lapsi näkee sen kyllä vaikka peittelisit kuinka.

Aikuistu itsekin!
 
vierailija
Kuulostaa siltä että olet suistanut itsesi jatkuvan negaation kierteeseen. Sä näet elämän yhtenä isona EI-sanana. Se näkyy vastauksistakin. Sulle on ehdoteltu apuja ja torppaat ne. Osan ihme tekosyilläkin. Se tosin ymmärrettävää koska olet "mikään ei käy, kaikki ärsyttää"-kierteessä.

Ota oikeasti omaa aikaa päivääsi. Mutta et niin että jäät taloon sisälle koska seinät kaatuvat. Vaan ulos! Vaatteita varmasti löytyy jotta lämpimänä pysyt joten siihen turha vedota. Otat kolmevuotiaan mukaan - tai sitten et! Kyllä se mies siellä pärjää ja jos mukamas ei, niin on jo aika!

Mitä tulee 9- vuotiaaseen lapseen... Niin, hän on lapsi. Esimurkkuikäinen. Joka koettelee. Mutta - valitse taistelusi viisaasti. Ihan jokaiseen kitinänarinaan kun ei tarvitse puuttua, jokaiseen kaipailuun. Koska siitä syntyy ei-sanoittamisen kierre ja pian jokainen tilanne on ärsytyskeskusta kuormittava.

Ja keskusteluyhteys auki miehesi kanssa! Teidän on puhuttava läpi yhteiset toimintatavat, vaikka sua asia kuinka nyt ällöttäisikin. Mutta - teidän kahden yhteinen perhe. Teillä on oltava yhteiset linjaukset siitä mitkä ovat niitä asioita mihin puututte ja miten puututte - kummankin lapsen osalta. Mitkä ovat sanktioina mutta - ja tämä on unohtunut! - mitkä ovat palkkioina. Muista palkita itsesikin tavalla tai toisella kun olet yhden päivän taas jaksanut:).

Ei vanhemmuus helppoa ole. Mutta se on vain hetkellistä. Oikeasti. Pian on teidänkin talo tyhjänä kun lapset ovat maailmalla.

Hetki kerrallaan. Siinä on se viisaus.
Ei mulla ole enää energiaa edes paeta, koetan piiloutua. Ei ole sukulaisia tai kavereita, jonka kanssa relata. Jos lähdenkin vaikka ulos, niin koko aika menee sen miettimiseen, että en halua takas kotiin, en halua.

Hienolta kuulosti tekstisi, mutta ei musta ole enää tuommoseen ajatteluun. Ymmärrätkö, mulla ei ole enää paikkaa minne mennä. Kotona kuulen, nään ja haistan kokoajan. Mä haluan vaan hiljaisuutta ja rauhaa, mun kodin takaisin.

Kyllä olen negaatiokierteessä, ei täältä nousta vaan päättämällä että tänään minä hymyilen maailmalle.
 

Yhteistyössä