myöhäinen keskenmeno, 12 rv jälkeen

Viestiketju alueella 'Keskenmeno' , aloittaja Minttu-Maaria75, 04.06.2010.

  1. vauhtivekara

    vauhtivekara Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    12.03.2013
    Viestejä:
    30
    Saadut tykkäykset:
    0
    voi ambrosia :( olenkin oman tarinani tänne jo kirjoittanut. itsellä takana sektio 2011 josta terve poika, joten synnytys oli myös mulle uus homma. mulla käynnistettiin aamulla 9.30 sillä pillerillä, niitä sain 3h välein. viimeisen 15.30 jolloin lähti super supistukset käyntiin. muistat pyytää kipulääkettä. sitä saa tässä tilanteessa ihan niin paljon kuin koet tarvitsevasi. henkistä kipua ei voi helpottaa mutta fyysistä voi. meillä pieni tuli 3 ponnistuksella, helposti, tuntui, mutta ei sattunut. ainakaan mua (huom. mulla oli silloin epiduraali päällä). vauva pestiin, ja sain hänet syliin. muistksi saatiin myös jalanjäljet. itse synnytin rv 23+4. kaksi viikka sitten. suosittelen tuota enkelinkosketus-palstaa. siellä on "vain meitä"... voimia ja vielä kerran voimia...
     
    #76
  2. vauhtivekara

    vauhtivekara Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    12.03.2013
    Viestejä:
    30
    Saadut tykkäykset:
    0
    toivounelma:
    oikeastaan mielummin oisin ottanu vastauksen "nyt vaan kävi näin". syy selvisi vauvan kromosomeista kun osattiin etsiä vain tiettyä oireyhtymää, myös meidät testattiin. niitä tuloksia vielä odotellaan mutta lapsi ei voi tätä saada ellei vanhemmat molemmat kanna virhegeeniä. ja otamme riskin uudestaan, todiste kuitenkin on että voimme saada lapsen. mutta jos nyt näin käy useasti uudestaan (peräkkäin) niin tuskin sit hirveästi enää yritetään... tai en tie, se niin riippuu kuin rankaksi menee...tällä hetkellä yritetään raskautua uudestaan, ja kylmän rauhallisesti odottaa sinne istukka tutkimukseen ati...
     
    #77
    Viimeksi muokattu: 09.04.2013
  3. Miramanna

    Miramanna Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    08.04.2013
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Kirjoitanpa minäkin oman tarinani tänne muiden surullisten tarinoiden jatkoksi.

    Olemme reilu 30-kymppinen pariskunta, lasta on toivottu ja yritetty useita vuosia. Lopulta pääsimme lapsettomuushoitoihin, joissa niissäkin vierähti hyvä tovi ennen tulosta.

    Ensimmäinen raskaus sujui hyvin viikolle 15, jolloin yhtäkkiä meni vedet. Päivystyksessä ei ensin otettu todesta ollenkaan, istutettiin odotushuoneessa ja vielä yritti lääkärikin vakuuttaa ettei se lapsivettä ollut, kunnes teki sisätutkimuksen ja totesi, että valitettavasti tämä menee nyt kesken. Sikiö oli jo alkanut tulla ulos. Lähettivät meidät siinä kohtaa kotiin kaarimaljan kanssa. Sanoivat että tulkaa sitten takaisin kun syntyy.

    Pieni poikalapsi sitten syntyi kylppärissä käsiini, napanuorassaan tiukasti kiinni. Mies soitti ambulanssin ja matkasimme sairaalaan. Istukka ei meinannut irrota millään. Lääkityksellä se sitten tuli, mutta kohtuun jäi vielä pala, joka tulehtui. Lapsi oli täydellinen ja pieni. Hänet yhteissiunattiin, tuhkattiin ja me olimme sirottelemassa tuhkat. Mitään varsinaista syytä ei löytynyt. Sanottiin, vain että kohdunkaulassa voi olla heikkoutta. Omalla äidilläni on ollut lanka kohdunsuulla ja yritin kysellä lääkäreiltä, voisiko sellaisen tulevaisuudessa laittaa... ei kuulemma yleensä laiteta.

    Emme olleet uskaltaneet kertoa raskaudesta kenellekään. Tiesimme, että olen ns. riskiraskaus. Olimme tosin ajatelleet, että kerromme lähestyvänä äitienpäivänä isovanhemmille. No, emme ehtineet ja vietimme vappua 2012 surullisin mielin.

    Takaisin lapsettomuusklinikkalle syksymmällä, useampi hoitokierto ja joulun alla tärppäsi. Olimme niin onnellisia, mutta myös peloissamme, miten tämän kanssa käy. Kyselin vielä langan perään, mutta vastaus oli jyrkkä ei. Alkuraskaudesta minulla oli vuotoa, menimme yksityiselle varhaisultraan ja kaikki oli hyvin, vaikkakin kohdussa näkyi hematooma... Se sieltä kuivahti pois ja raskaus jatkui mallikkaasti.
    Viikolle 15 jännitettiin ja me molemmat pidimme sitä rajapyykkinä, varmaankin edellisen kokemuksemme takia, ja olimme huojentuneita kun kaikki oli hyvin.

    Tällä kertaa kerroimme perheellemme vauvasta, mutta samalla edellisestä surustamme ja sanoimme, että olkaa varovaisen optimistisia.

    Meillä piti olla rakenneultra 10.4. aamulla. Edellisenä päivänä alkoi runsas valkovuoto, se muuttui päivän mittaan hyytelömäiseksi ja siinä oli mukana rusehtavaa. Mahaa supisti. Iltapäivällä lähdimme päivystykseen. Lääkäri ultrasi, vauvalla (20+0) kaikki hyvin. Huokaisin helpotuksesta kunnes lääkäri kurkkasi alakautta. Maailmani pysähtyi siihen kun hän sanoi, että ei hyvältä näytä. Kohdunsuu on pari senttiä auki ja täällä pullottaa sikiökalvot. Mitään ei ole tehtävissä.

    Meidät siirrettiin toiseen huoneeseen odottamaan osastolle siirtymistä, kun vedet sitten meni. Yö kului supistellen. Aamulla lääkkeitä (cytoteciä ja kipulääkkeitä). Poltot oli kovia ja jouduin ponnistamaan, kunnes lapsemme syntyi ja jonkun ajan päästä istukkakin.

    Hoitaja pesi lapsen ja saimme jättää hyvästit. Toinen poikavauvamme. Niin kaunis!!

    Tällä hetkellä olo on epätodellinen. Istun ja itken kun en muutakaan osaa. Somasti pyöristynyt vatsani on tyhjä, koti on tyhjä.

    Lapselle tehdään testejä patologisella. Jälkitarkastus on 6 viikon kuluttua. Jokainen henkilökunnan edustaja puhui, että seuraavalla kerralla laitetaan lanka ja jälkitarkastuksessa keskustellaan vaihtoehdoista... ihan surrealistinen olo. Nytkö minut otetaan todesta? Pitikö toisenkin lapseni kuolla, että lääkärit tekevät asialle jotain? Tämä kerta oli erilainen siinä mielessä, että henkilökunta oli muutenkin enemmän mukana. Ystävällisiä. Ensimmäisellä kerralla kaikki olivat tylyjä, sai melkein anteeksi pyytää, että oli siellä heidän vaivoinaan. Kotona synnyttäminen oli myös traumaattista. Nyt oli sentään henkilökunta soittokellon päässä ja mies sai olla kanssani huoneessa.

    Koska isoveli on jo yhteissiunattu, päätimme näin tälläkin kertaa. Menevät sitten pojat samaan paikkaan... Meille tuo siunaustilaisuus ja tuhkansirottelu olivat tärkeitä hetkiä surussa selviämisessä. Saimme jättää hyvästi sekä lapselle että häneen liitetyille unelmille, niin toivottavasti myös tällä kertaa.

    En tiedä miten elämä tästä sitten jatkuu... kai sen on jotenkin jatkuttava.
     
    • Tykkään Tykkään x 1
    • List
    #78
    Viimeksi muokattu: 11.04.2013
  4. vauhtivekara

    vauhtivekara Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    12.03.2013
    Viestejä:
    30
    Saadut tykkäykset:
    0
    :( voi ei. ihemttelen kyllä tuota lanka hommaa, mutta niinhän se tuntuu menevän että aina ensin kaiken tarvii tapahtua ennen ku otetaa todesta. meillä siis epäillään perinnöllistä sairautta, varmistus saadaan 3vk päästä. pahimmillaan 25% mahd. myös seuraavassa raskaudessa että näin käy :( mutta se riski on otettava ja nyt kova yritys päällä... mutta eipä voi iloita alkuraskaudesta, vasta istukkabiopsian jälkeen... jos silloinkaan osaa siitä raskaudesta nauttia...
     
    #79
  5. Miramanna

    Miramanna Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    08.04.2013
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Voi oikeesti! Sairaalapastori soitti äsken, vastasi soittopyyntööni. Kävi ilmi, että yhteissiunauksia ei enää järjestetä (patologinen on remontissa), yksittäinen tilaisuus onnistuisi... mutta koska osasto ei tiennyt muuttuneesta järjestelystä, neuvoivat allekirjoittamaan "sairaala hoitaa hautauksen" kohdan ja nyt on mahdollista, että meidän lapsi on jo lähetetty tuhkattavaksi...

    Pastori lupasi maanantaina soittaa lapsen perään. Toivottavasti vielä ei ole liian myöhäistä. :'(
     
    #80
  6. toivounelma

    toivounelma Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    15.04.2012
    Viestejä:
    243
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hurjia kokemuksia toisensa perään. Surussa toisaalta lohduttaa se ettei ole yksin, vaan löytyy kohtalotovereita.

    Tietääkö joku onko tuossa hautaamisessa jokin raskausviikkoraja? Siis minkä viikon ylittäneet tuhkataan ja haudataan? Meidän sikiö kun meni sairaalajätteeseen :/ Hänhän oli "vain" 12+5 vaikka raskausvuukkoja oli 15+4.
     
    #81
  7. Miramanna

    Miramanna Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    08.04.2013
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Toivounelmia, sairaalasta saamani lapun mukaan ainakin Helsingissä 12-22 viikoilla.
     
    #82
  8. Ambrosia85

    Ambrosia85 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.09.2009
    Viestejä:
    3 234
    Saadut tykkäykset:
    0
    Meille kanss esitettiin asia näin että voitte hoitaa hautauksen ym itse tai sitten sairaala tekee sen.
    Sanoivat kyllä että pappi voi siunata vauvan, mutta mulle ei selvinnyt se, että itse pääsee siunaukseen mukaan.

    Kuulema 12 viikkosista eteenpäin voidaan haudata / tuhkata.

    Papin pyysin paikalle myös käymään, koska halusin jutella hänen kanssaan. Lopulta kun pappi tuli, niin mielessä ei ollut kuin se, että voiko vauvan siunata.
    tällöin sain kuulla että yksilösiunauksia tehdään ja että paikalle pääsee mukaan ja pieni laitetaan arkkuun.

    Tän siunauksen merkitys vaan kasvoi mulle, kun synnytys nyt oli mitä oli.

    Meillä tosiaan vauva siunataan, mutta yhteistuhkataan ja tuhkat toimitetaan honkanummelle.
     
    #83
  9. Miramanna

    Miramanna Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    08.04.2013
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei Ambro ja muut!

    Pappi soitti tänään, vielä ei tiedä miten sen meidän pikkuisen kanssa kävi, mutta sovittiin keskusteluaika torstaille (meillä ei jostain syystä ole kummallakaan kerralla onnistunut sairaalapapin tapaaminen osastolla) ja siunaus loppukuusta (sikäli kun vauva ei jo mennyt tuhkattavaksi).

    Selvitän Honkanummelta, milloin tuhkaus tehdään. Edellisellä kerralla olimme saattamassa yhteistuhkattujen uurnaa lasten muistolehtoon. Olimme silloin ainoat paikalla, joten mieheni sai kantaa uurnan ja sirotella tuhkat. Tuntui hyvältä olla sielläkin paikalla. Toivottavasti pääsemme tälläkin kertaa mukaan.
     
    #84
  10. Ambrosia85

    Ambrosia85 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.09.2009
    Viestejä:
    3 234
    Saadut tykkäykset:
    0
    Miramanna en tiennytkään että saattamaan pääsee. Mä jäin käsitykseen ettei sinne pääsis.

    Mä laitan sulle muutenkin yksityisviestiä !
     
    #85
  11. Mariah33

    Mariah33 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.04.2013
    Viestejä:
    373
    Saadut tykkäykset:
    67
    Hei kaikille,

    Tulin myös kertomaan tänne surullisen tarinani, koska vertaistukea on vaikea löytää ja sitä todellakin tällä hetkellä tarvitsisin.

    Rakas pieni vauvamme syntyi viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä klo 4:35. :'( Olin tuolloin raskausviikolla 15+4.

    Vielä kuukausi sitten olin onnellisempi kuin koskaan. Raskaus oli edennyt ihanteellisesti kaikki oli hyvin. Np-ultra oli 12.4. ja kätilö kehui kuinka täydellinen pieni ihminen sisälläni kasvoi. Julkistin asian facebookissa ja olin onneni kukkuloilla. Siitä kaksi päivää niin maailmani romahti. Äitini, joka oli minulle todella läheinen, niin kuin paras ystävä, tuki ja turva aina kaikessa, kuoli ihan yllättäen aivoverenvuotoon. Menin ihan shokkiin ja sen jälkeen kaikki on ollutkin yhtä pitkää painajaista. Jouduin järjestää kaikkia asioita, hautajaiset, kuolinilmoitukset ja stressi oli ihan valtava sen suuren surun keskellä hoitaa yhtäkkiä kaikkia tuollaisia asioita, mihin ei ollut yhtään voinut etukäteen varautua. Menin vain kuin juna eteenpäin koska oli pakko. Viime viikon torstaina alkoi sitten yhtäkkiä vähäinen vuoto. Kävin neuvolassa ja kaikki oli ok. Sydän sykki ja kohdunsuu oli kiinni. Lääkäri sanoi kuitenkin että jos vuoto pahentuu tai tulee kipuja, niin pitää soittaa heti. No perjantaina sitten alkoikin vuotaa hieman enemmän joten soitin hätäännyksissäni neuvolaan. Mut ohjattiin naistentautien päivystykseen tarkistukseen. Menin sinne, tutkittiin ja otettiin pissa- ja verikokeet. Tulehdusarvoni oli vähän koholla, joten määrättiin kahta eri antibioottia ja sanottiin että viikkoon ei saa nyt tehdä yhtään mitään ja tänään olisi ollut kontrolli. Lauantaina oli äitini hautajaiset, erittäin raskas päivä. Kokoajan pieni vuoto jatkui.

    Sunnuntaina iltapäivällä nousin sohvalta niin tunsin että nyt valahti aika paljon verta ja samantien alkoi maha- ja alaselkäkipu. Lähdettiin päivystykseen ja lääkäri totesi että sikiö on elossa ja kohdunsuu kiinni, mutta koska keskenmenon riski on suuri, niin otetaan osastolle. Kivut pahenivat ja sain kipupiikkejä ja lämpötyynyjä olon parantamiseksi, sekä antibioottia suoraa suoneen. Yöllä nukahdin joskus yhden maissa ja kolmelta heräsin siihen kun supisteli kokoajan. Hälytin yöhoitajan paikalle. Verta tuli paljon ja kivut olivat kovat. Minua oksetti ja kun kyökkäsin sängyssä kyljelläni, niin yhtäkkiä hän tuli vain pihalle. En voinut sille mitään. Shokki oli hirveä ja on vieläkin. Kaikki tuli tosi siististi pihalle ja hoitaja näytti minulle vauvaa. Aluksi pelkäsin katsoa, mutta kun katsoin niin yllätyin siitä kuinka kaunis hän oli. Hän oli kauneinta mitä mä oon ikinä nähnyt. Meidän oma pieni vauva, joka olis mahtunut kämmeneen ja jonka oma kämmen oli vain mun sormen kynnen kokoinen. :'(

    Seuraavana päivänä kävi kriisiapuhenkilö, mutta en kokenut siitä oikeastaan apua. Oma vointini oli huono. Edelleen tulehdusarvot korkealla ja verenpaineeni laski niin että yläpaine oli välillä vain n. 60-70. Olin niin kuin haamu joka makasi sängyssä voimattomana kyynelien keskellä. Olin sairaalassa keskiviikkoon asti, koska jouduin vielä kaavintaankin ja tulehdusarvot piti saada laskemaan ennen kuin pääsin kotiin.

    Sairaalapastori kävi luonani tiistaiaamuna ja hänen kanssaan oli oikeastaan hyvä puhua. Hän ei puhunu mulle mistään Jeesuksesta tai uskonnosta (kuten aluksi pelkäsin), vaan oli tosi maanläheinen ja itki mun kanssa. Me sovittiin vauvan hautauksesta, joka me tehdään itse, koska meillä on oma yksityinen hautausmaa ja äitini tuhkat siellä jo odottaa että laskemme sitten ne yhtä aikaa vierekkäin.

    Keskenmeno johtui todennäkoisesti siis jostain tulehduksesta, josta syystä kohtuni alkoi "työstää" vauvaa pihalle. Olin ollut edelliset kolme viikkoa niin sumussa, että en olisi huomannut jos olisin ollut esim. flunssassa, koska oli pakko painaa eteenpäin niin kuin juna niitten kaikkien järjestelyjen kanssa. Immuunijärjestelmäni ei siis toiminut siinä surussa laisinkaan. :(

    Tuleva sunnuntai tulee olemaan mulle synkin äitienpäivä ikinä. Menetin oman äitini ja oman lapseni ja vielä molemmat niin pienessä ajassa. Tämä taakka tuntuu niin raskaalta kantaa että vielä en tiedä kuinka tästä selviän. Kuinka voi ihmisen elämä muuttua kuukaudessa niin rajusti. Siitä hetkestä kun olin onnellisempi kuin koskaan, olenkin nyt yhtäkkiä surullisempi kuin olen ollut koskaan. :'(

    Tähän loppuun vielä kirjoitan tekstin mikä kuvastaa hyvin tämän hetkisiä tunteitani. Tämän tekstin aion laittaa myös vauvani haudalle jonkun pienen enkelin kanssa. Toivottavasti näistä sanoista on lohtua jollekin muullekin. :'(

    Lensi Enkeli luokse pienen, sanoi:
    Tule takaisin kanssani kotiin taivaan.
    "Mutta ei Äiti ja Isi ymmärrä."- Pieni Tuumi.
    Kyllä he joskus ymmärtävät, sanoi Enkeli, hymyhuulin.
    Olet liian kaunis kokemaan maailman pahuutta, tuskaa.
    Liian pieni, tuntemaan kipua koskaan.
    Otti kädestä pienestä kiinni hauraan.
    Kantoi paikkaan kauniiseen,
    ikuiseen rauhaan.
     
    #86
  12. Ambrosia85

    Ambrosia85 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.09.2009
    Viestejä:
    3 234
    Saadut tykkäykset:
    0
    voi Mariah.. en vain löydä sanoja.
    Olen todella, todella pahoillani. Sekä pienen vauvan, että äitisi puolesta
     
    #87
  13. Mariah33

    Mariah33 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.04.2013
    Viestejä:
    373
    Saadut tykkäykset:
    67
    Kiitos Ambrosia... Eihän tähän tosiaan sanoja ole... Suru on niin valtavan suuri. :'( Ja aina herää takaisin tähän samaan painajaiseen... :'(
     
    #88
  14. toivounelma

    toivounelma Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    15.04.2012
    Viestejä:
    243
    Saadut tykkäykset:
    0
    Mariah33, olen pahoillani. Mieletön surunmäärä on sinua kohdannut. Tekisi mieli kirjoittaa monia sanoja, mutta ne ovat vain sanoja ja voisivat kuulostaa latteilta. Joten :hug:

    Tänään on se päivä kun plussasin vuosi sitten. Ajatukset pyörii hänessä jälleen. Viime elokuu tulee mieleen tuo kyyneliä silmiin. Samalla koittaa pysyä toiveikkaana siitä että meillä on käynnissä IVF-hoito, josta toki toivon raskautuvani. Enkä edes uskalla ajatella, mitä sitten kun raskaus alkaa. Josko sitten jo pääsisimme tilanteeseen että lapsi saadaan kotiin ja elämme elämämme onnellisina kasvattaen lastamme.
     
    #89
  15. saveon80

    saveon80 Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    03.07.2013
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Niin surullista luettavaa nämä viestit...olen pahoillani jokaisen teidän puolesta.
    Tässä minun tarinani.
    Minulla on kaksi tervettä poikaa ja kolme keskenmenoa. Kaksi keskenmenoista on tapahtunut aikaisilla viikoilla, joten niistä olen selvinnyt hyvin... viikoilla 6+ ja 7+.
    Tätä viimeisintä pientä ihmettä olimme yrittäneet neljä vuotta ja huhtikuun alussa sainkin plussan tikkuun jo pari päivää ennen kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Se tuntui ihmeeltä. Ja tuntuu vieläkin...
    Olimme niin iloisia asiasta... Kävin varhaisultrissa... kolmessa ja aina oli hyviä uutisia... ja pieni kasvoi koko ajan viikon suurempana kuin kuukautisista laskettuna. NT-ultraa jännitin kovin, mutta sielläkin kaikki hyvin ja ei turvotusta nimeksikään. Samoin hyvät oli verikokeen tulokset.
    Juhannuksena 22.6.13 aamulla kuuntelin vielä pienen sydänääniä ja löysinkin ne samasta paikasta kuin aina ennenkin. Mutta saman päivän iltana en enää niitä löytänyt... etsin niitä koko yön ja seuraavan aamun, mutta ilman tulosta... soittelin sunnuntai aamulla vaikka mihin, että olisin päässyt varmistamaan asian... mutta ei. Missään yksityisillä lääkäriasemilla ei ollut ultraamistaitoista henkilökuntaa... ja tyksiin ei minua huolittu, koska viikkoja oli vasta 15+2, sinne päästäkseni minun piti saada jostain lähete. Lähetteen sain vidoin ja viimein Mehiläiseistä (puhelinlähetteen) laittoivat sen suoraan heiltä menenään tyksille ja sitä kautta vihdoin pääsin naistentautien osastolle, jossa parin tunnin odottelun jälkeen lääkäri ultrasi ja totesi jo sen mitä itse olin pelännyt... pieni oli kuollut.
    Sain ajan tiistaiksi 25.6.13 tulla lääkkeelliseen tyhjennykseen... maanantai meni sumussa.
    Tiistaina aamulla aloitettiiin käynnistys ja ne lääkkeet ei vaikuttaneet mitenkään koko päivänä. Viimeiset lääkkeet laitettiin noin puoli kahdeksalta illalla ja klo 22.00 alkoi menkkamaiset kivut ja hieman verta tulemaan. Siitä puoli tuntia, niin synnytin täydellisen pienen pojan. Ajattelin että tästä alkaa parantuminen kun hänet on saatu ulos, mutta ei se niin mennyt. En saanut nukuttua, mietin vain miksi näin.
    Ensin päätimme mieheni kanssa että pieni yhteistuhkataan ja sirotellaan muistolehtoon, ja kävinkin muistolehdossa istumassa ja miettimässä että tänne hänet sitten tuodaan, mutta se ei tuntunut meille oikealta vaihtoehdolta. Nyt eilen tiistaina pidimme pienelle siunaustilaisuuden papin kanssa ja veimme hänet itse tuhkattavaksi ja hautaamme hänet ensi viikolla sukuhautaan. Näin saan todellisen paikan, missä häntä käyn muistelemassa, vaikkakin hän on koko ajan mielessäni, olin sitten missä tahansa. Sairaslomalla olin viime viikon ja hain vielä lisää tämän viikon, koska tuntuu etten vielä kykenen töihin asiakaspalvelutehtäviin. Pojat täällä kotona ovat auttaneet kovasti eteenpäin, mutta kun ilta tulee ja kaikki ovat nukkumassa, iskee niin valtava suru ja kaipuu...vieläkin etsin tietä miten tästä seviän.
     
    #90
  16. Ambrosia85

    Ambrosia85 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.09.2009
    Viestejä:
    3 234
    Saadut tykkäykset:
    0
  17. Nadine

    Nadine Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    25.10.2013
    Viestejä:
    2
    Saadut tykkäykset:
    0
    Täällä myös yksi myöhäisen keskenmenon kokenut. Olin viikolla 18+3, kun hakeuduin naistenklinikan päivystykseen verenvuodon ja alavatsakivun takia. Sain viikon sairausloman ja antibioottikuurin, koska tulehdusarvoni olivat aavistuksen koholla. Bakteerikokeet (streptokokki yms.) olivat negatiivisia.

    Neljäntenä päivänä oireet pahenivat ja menin uudelleen poliklinikalle. Jouduin saman tien sisään, koska kohdunkaula oli lähes kadonnut. Sain suonensisäisesti antibioottia ja supistuksen estäjää. Vauva voi koko ajan hyvin ja koko vastasi viikkoja. Emättimestä otetut näytteet olivat edelleen negatiivisia.

    Langan laittamista kohdun suulle suunniteltiin, mutta lääkärit sanoivat, että vuodon ja supistelun pitää ensin loppua. Ei myöskään ollut varmaa saisiko langan laitettua, koska ”tarttumispintaa” oli niin vähän. Elin kolme päivää pelon vallassa: mitään takeita raskauden jatkumiselle ei annettu.

    Valoa näkyi tunnelin päässä, kun vuoto hieman väheni ja kivut saatiin kuriin. Tästä huolimatta lapsivedet menivät 19+3 ja jouduin synnyttämään poikavauvamme, joka oli vielä liian pieni pysyäkseen hengissä. Tällaista surua en koskaan aiemmin uskonut kohtaavani. Olen nyt pienen enkelipojan äiti.

    Myöhemmin patologin lausunnosta selvisi, että vauva, istukka ja napanuora olivat kaikki kuten pitääkin. Sen sijaan sikiökalvot olivat pahasti tulehtuneet. Lääkäri ei osannut sanoa mikä bakteeri tämän aiheutti. Mitään oireita minulla ei ennen verenvuotoa ollut, joista olisin voinut päätellä tulehduksen. Lääkärit vakuuttivat, etten itse ole tehnyt mitään väärää, joka olisi keskenmenon aiheuttanut. Kyse on kuulemma erittäin huonosta tuurista.

    Saimme jälkitarkastuksessa (10/2013) luvan yrittää uutta raskautta. Uuden raskauden kohdalla vastaavaa riskiä ei pitäisi olla, mutta pääsen silti tarkempaan seurantaan. Toivottavasti meillä vielä tärppäisi ja saisimme vauvan. Tietenkin rakas enkelipoikamme säilyy muistoissamme aina.
     
    #92
  18. Ansu <3

    Ansu <3 Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    15.03.2014
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Vaikka näyttää siltä, että ketju ei ole ollut hetkeen aktiivinen, lisään tänne myös oman tarinani, joka ei ole ihan lyhyt. Syvät pahoitteluni kaikille myöhäisen keskenmenon kokeneille!

    Olemme kolmekymppinen pariskunta. Kun saimme tietää ensimmäistä kertaa odottavamme lasta, olimme onnesta sekaisin. Lapsi oli odotettu ja toivottu. Olin juuri menettänyt työni, joten uskoin, että oli tarkoittu, että nyt minusta tulee äiti. Päätimme mennä yksityiselle varhaisraskauden ultraan. Jännitin sitä kovasti. Ultassa tuli huonoja uutisia sikiöpussi ja ruskuaispussi löytyi, mutta ei sydämensykettä. Puolitoista viikkoa odotusta ja uusi ultraus sydän syrjällään. Sydämensyke löytyi ja huokaisimme helpotuksesta, olimme liian varhain liikkeellä, koska kiertoni oli sekaisin. Alkuraskaus sujui muuten hyvin, mutta rv 9 koin säikäyksen kun keskellä yötä vessassa käydessäni vuosin runsaasti verta. Tuona yönä en nukkunut juuri ollenkaan ja taas pelkäsin, että nyt tämä onni otetaan meiltä pois. Aamulla vaadin mieheltäni, että lähdemme yksityiselle ultraan. Ultrassa kaikki näytti olevan hyvin ja pieni heilutteli meille käsiään. Kun ensimmäinen kolmennes oli ohi, rauhoituin, oloni rupesi helpottamaan ja aloin suunnitella tulevaa. Eräänä päivänä n. 16+ säikähdin vessassa kun tuntui siltä, että emättimestä olisi lorahtanut jotain. Kävin suihkussa ja soitin neuvolaan, epäilivät runsasta valkovuotoa, rauhoituin. Rv 18+4 vessassa koin elämäni järkytyksen kun napanuora valahti ulos emättimestä. Menin paniikkiin, soitin neuvolaan, josta ohjeistivat soittamaan ambulanssin. Naistentautien päivystyksessä se sanottiin ääneen: mitään ei ollut tehtävissä. Siirryin osastolle, jotta synnytys käynnistettäisiin. Olimme mieheni kanssa järkyttyneitä ja surusta sekaisin. Synnytys oli kolmessa tunnissa ohi, mutta kivut olivat niin kovat, että oksensin. En tajunnut surultani pyytää riiittävästi kipulääkettä. Saimme pienen tyttömme kaarimaljassa syliimme, olimme häkeltynyitä, että siinä hän nyt oli. Ihan liian aikaisin! Vuodin niin paljon verta, että hetken päästä minut jouduttiin kiidättämään kaavintaan. Istukka ei suostunut irtoamaan. Saimme järjestettyä asiat niin, että saimme pienen siunaustilaisuuden pienellemme, joka yhteistuhkattiin ja tuhkat siroiteltiin läheisen hautausmaan muistolehtoon. Surutyössä auttoi se, että oli joku paikka mihin viedä kynttilä, muistella pientä ja päästää suru ulos. Jälkitarkastuksessa emme saaneet syytä tapahtuneelle.

    Puoli vuotta tämän jälkeen olimme taas raskaana. Olimme niin onnellisia, meille annettiin toinen mahdollisuus. Silti toista raskautta varjosti pelko. Keskenmenon jälkeen olin lukenut kaiken tiedon minkä löysin ja olin varma, että minulla oli heikko kohdunkaula. Tuntemattoman syyn aiheuttama keskenmeno ilman verenvuotoa, supistuksia tai muita oireita alkaen vedenmenolla. Toinen raskaus sujui hyvin. Saimme ylimääräisen ultrauksen viikolle 15+2 edellisestä keskenmenosta johtuen. Kaikki vaikutti olevan hyvin, kohdunkaula pitkä, vettä riittävästi jne. Ylilääkäri, joka minut ultrasi sanoi, että eiköhän se edellinen mene sattuman piikkiin. Toivoin, mutta en luottanut. Jo ennen tuota ultrausta minulta oli tullut hieman outoa paksua limaista vuotoa, mutta kun kaikki oli hyvin ultrassa en ajatellut asiaa enempää. Vuoto jäi pois mutta alkoi viikon päästä uudestaan. Pelkäsin, että vuoto olisi limatulppaa kohdunsuulta. Kun olin tuntenut kipuja emättimessä ns. sukkapuikkokipuja, päätin mennä tarkistuttamaan tilannetta neuvolalääkärille. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja näytti huolestuneelta. Hän antoi lähetteen päivystykseen. Naistentautien päivystyksessä, samassa huoneessa, jossa olin viimeksi saanut huonot uutiset, neuvolalääkärin epäilyt osoittautuivat todeksi. Kohdunkaulani oli lyhentynyt ja avautunut niin, että sikiökalvot pullottivat emättimessä. Osastolla kohdunkaulaan yritettiin vielä laittaa hätäommelta pitämään kohdunakaula kiinni, mutta leikkaussalissa lääkäri totesi, että hänellä ei ole mitään mihin ommella. Aloimme jo surra lasta, koska toivoa ei juuri ollut. Vedet menivätkin seuraavana aamuna ja sitä seuraavana päivänä synnytystä alettiin käynnistää. Minua pidettiin varmuuden vuoksi ilman ruokaa/juomaa, koska viimeksi vuodin niin paljon ja istukka ei irronnut. Lopulta 20 tunnin jälkeen rv 19+2 voipuneena, väsyneenä, nälkäisenä ja henkisesti ihan lopussa synnytin pienen poikamme. Tällä kertaa en huoneessa vaan juuri viime hetkellä minut kärrättiin synnytyssaliin, jossa sain viimeisiin kipuihin ilokaasua. Pieni poika oli niin täydellinen, ihana ja pieni. Sain hänet rinnalleni käärittynä kankaaseen, en olisi millään halunnut antaa häntä pois. Myös isä sai pidellä häntä, kun istukkaa yritettiin saada minusta pois supistuksia aikaansaavilla lääkkeillä. Saimme ottaa valokuvia pienestä ja jättää rauhassa hyvästit. Lopulta istukkakin lähti irtoamaan.

    Kaiken kokemamme jälkeen seuraava raskaus pelottaa todella paljon. Emme pysty vielä luovuttamaankaan. Vasta kahden pienen menetys on tuonut meille diagnosin ja seuraavassa raskaudessa asia otetaan tosissaan ja tukilanka tullaan laittamaan kohdunsuulle jo suunnitellusti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Tukilangan lisäksi luvassa on luultavasti sairauslomaa ja vuodelepoa, mutta toivoa omasta pienestä vielä on.
     
    #93
    Viimeksi muokattu: 15.03.2014
  19. MiNalo

    MiNalo Tunnettu jäsen

    Rekisteröitynyt:
    23.12.2011
    Viestejä:
    1 682
    Saadut tykkäykset:
    52
    Ansu <3 Menin sanattomaksi luettuani kokemistasi kauheuksista...Kyyneleet alkoi valua solkenaan pitkin poskia... :'( Todella paljon voimia sinulle ja miehellesi! :hug: Eihän tuollaista pitäisi kenenkään joutua kokemaan, ja vielä kahdesti. Sydämestäni toivon teille uutta raskautta, joka jatkuisi onnellisesti loppuun asti. :heart: Aivan varmasti toivoa on.
     
    #94
  20. mymosa

    mymosa Vieras

    ^^ Kovasti voimia, toivon todella, että saatte vielä itkeä ilostakin pieni nyytti sylissä <3
     
    #95
  21. väpä

    väpä Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    09.04.2008
    Viestejä:
    296
    Saadut tykkäykset:
    0
    Täällä on niin kovin surullisia tarinoita :'(. Otan osaa jokaisen menetykseen :hug: ja valitettavasti tiedän itsekin, että myöhäinen keskenmeno (itsellä viikolla 16+ todettiin keskeytynyt keskenmeno) on sekä fyysisesti että henkisesti kova paikka. Muista, kuinka olin keskenmenon jälkeen (11/13) vihainen, kun ei ollut mennyt kesken jo varhaisilla viikoilla ja samalla kiitollinen siitä, että en joutunut tilanteen eteen vasta myöhemmin niin kuin moni täällä on joutunut. Nyt jälkeenpäin surettaa eniten se, että päivystyksessä annettu valmisteleva pilleri, jonka ei pitänyt aloittaa vielä mitään, tehosikin niin hyvin, että en ehtinyt osastolle tyhjennykseen vaan pikkuinen ehti kotona holahtaa pönttöön :'(... enkä tajunnut häntä sieltä onkia :ashamed: . Keskenmenon syy jäi arvoitukseksi, se materiaali, joka sairaalassa portaaliin kertyi, ei antanut mitään hyödyllistä tietoa patologin tutkimuksissa. Nyt olen taas raskaana (tosin en suunnitellusti, mutta alkushokin jälkeen päätin luottaa kohtaloon) ja kun tuo viikko 16 lähestyy, niin jännitys kasvaa. Toivon kaikille tämän pinon kirjoittajille ja lukijoille vain kaikkea parasta :hug:!
     
    #96
  22. Milzi

    Milzi Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    09.09.2014
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Mukava huomata, että täällä on vielä keskustelua. Itse menetin oman pienen kesällä. Otan osaa muiden menetykseen ja olen pahoillani niiden puolesta, jotka ovat joutuneet "yksin"kotona synnyttämään. Tällä hetkellä mietin miten jaksan kulkea tässä surussa. Aluksi suru oli helpompaa nyt vähitellen vasta ymmärrän miten suurersta surusta on kyse. Tuntuu, että olen aivan yksin surun kanssa ja kaipaisin vertaistukea. Ikäviä tunteita on niin paljon surua, vihaa, itsesyytöksiä kateutta raskaana olevia kohtaan. Itse en olisi selvinnyt ilman hoitajan tukea ja ammattitaitoa. Lääkäri antoi myös valoa tulevaan ja sanoi, että seuraavaa raskautta seurataan alussa ja tukilanka laitetaan tarvittaessa. Tuntuu siltä, että tapahtuman jälkeen jäin/jäimme yksin ja sairaalassa ei kerrotu mitä tapahtuisi. Olen hyvin "traumatisoitunut" kokemuksesta ja se vaivaa minua. Pystyykö tämän surun kanssa elämään ja tuleeko vielä joskus onnellinen ja kevyt olo.
     
    #97
  23. Clomiksi

    Clomiksi Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    05.01.2015
    Viestejä:
    4
    Saadut tykkäykset:
    0
    Enkelivauvani syntyi alku syksystä ja siitä asti olen ollut aivan epätoivoinen.Esikoinen lähtee syksyllä kouluun ja haave pikkukakkosesta vai onko se sitten pikkukolmonen elää. Kuukaudet kulu: kuukautiset-ovulaatio-kuukautiset- miksi ei vieläkään kahta viivaa? Joulu oli todella raskas, kaikkialla enkeleitä, missä minun on? Mulla on niin kamala ikävä- Keskenmenon jälkeen viikolla 19- ei todellakaan lohduta, että sanotaan- onhan sinulla kuitenkin yksi terve lapsi, tai jos siinä oli jotain vikaa, mitä vikaa? Tai onhan teillä mahdollisuus vielä yrittää.
     
    #98
  24. Meikku83

    Meikku83 Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    28.08.2012
    Viestejä:
    12
    Saadut tykkäykset:
    0
    Surullisia tarinoita :(
    Itselläni on 3 hyvinmennyttä raskautta takana. Viimeiset 2 ovat kuitenkin menneet huonosti.
    Rv 32 neuvolassa huomattiin että kohtuni ei ole kasvanut. Sairaalaan ultraan jossa ei juuri toiveita annettu. lapsi kuitenkin elossa.
    Taksilla yliopistolliseen sairaalaan. Muistan kun soitin miehelleni, ja sanoin että nyt vika kuitenkin löytyi ajoissa, saamme lapsen elossa pitää.
    Kuinkas kävikään, sektio samana iltana, ja lapsi kuoli teholle viikon iässä.
    Tämän raskauden aikana olin koko ajan sitä mieltä että kaikki ei ole hyvin!

    Aloimme nopeasti yrittämään uutta lasta, heti kun luvan lääkäriltä saimme. Ihan erilainen olo koko raskauden ajan.
    nt-ultrassa huomattiin kuitenkin jo ettei kaikki ole hyvin. Loppujen lopuksi, istun nyt tässä, ensimmäinen pilleri nieltynä, ja lauantaina synnytän vauvan rv 16. Vauvalla vakava sydänvika.

    Pelkään synnytystä aivan älyttömästi. Olen lähes romahtamispisteessä. Miestä en halua enää kauheasti kuormittaa, hän oli sokissa vauvamme kuoltua. Lähinnä olen antanut ymmärtää että saamme näillä lääkkeillä aikaiseksi keskenmenon.
    Tosiasiassa ei ole tajunnut että raskauden ollessa näin pitkällä. kyseessä on synnytys ja lapsi ihan väuvännäköinen jo.

    Täällä ei alle 22 viikkoista saa tuhkaukseen, eli haudataan.
     
    #99
  25. kudottu

    kudottu Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    21.02.2017
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Kahden ihanan lapsen äitinä sitä on kiitollinen ja ihmettelee, voiko todellakin olla niin onnekas, että vielä kolmas raskaus voisi paitsi alkaa ongelmitta myös sujua hyvin. Meille ei sitä onnea suotu, vaan koimme keskeytyneen myöhäisen keskenmenon, joka paljastui rakenneultran yhteydessä 21 raskausviikolla. Pienellä ei ollut enää sykettä.

    Np-ultrassa juuri ennen joulua pikkuinen väisteli ja kieppui niin, että ultraava kätilö sai tehdä töitä löytääkseen hyvän kuvakulman. Kaikki näytti olevan kunnossa eikä seula hälyttänyt. Pieniä liikkeitä alkoi tuntua ja odotin innolla ja onnellisena kevättä ja kesää, vatsan kasvamista ja jo sitä päivääkin, jona saisin pienen syliini.

    Lapsen liikkeet pysyivät pieninä ja satunnaisina muljahduksesta ja tunsin välillä epävarmuutta niiden suhteen. Yritin kuitenkin pysyä rauhallisena, koska olin äitini mukaan ollut itse hyvin hissukseen kohdussa, suunnilleen kääntänyt kylkeä parin viikon välein eikä juuri muuta.

    Lääkärin tarkastuksessa rv 17+5 lääkäri ei meinannut saada sydänääniä kuulumaan. Säikähdin ja se taisi näkyä, koska lääkäri sanoi laitteen kyllä näyttävän sykkeen, vaikkei sitä kuulukaan. Lopulta syke kuitenkin saatiin kuuluviin mutta se kuulosti jotenkin erilaiselta kuin aiemmissa raskauksissa, vähemmän siltä "hevosen laukalta", jollainen se oli ollut vielä np-ultrassa ja enemmän tasaiselta läpsytykseltä. Lääkäri ei näyttänyt kiinnittävän asiaan huomiota, olin huojentunut.

    Jossain vaiheessa ennen rakenneultraa aloin miettiä, koska olin viimeksi tuntenut selkeitä liikkeitä. Olin ollut tuntevinani liikkeitä mutta ne olivat viikkoihin ja odotuksiini nähden pieniä ja epämääräisiä. Liekö halu uskoa siihen, että kaikki menee lopulta hyvin, vai jonkinlainen alistuminen sille, mitä ikinä vastaan tuleekaan, vaikuttanut siihen, etten ollut ottanut yhteyttä neuvolaan lääkärikäynnin jälkeen? Ultraan menin epävarmana ja kerroin kätilölle huolestani käydessäni makuulle.

    Kohdussa ei näkynyt liikettä, sikiö oli hiljaa paikallaan. Virtauksia näkyi kohdun ulkopuolella mutta kohdussa ei mitään. Kätilö kertoi, ettei näe sykettä ja pahoitteli. Tunsin itseni turraksi, puristin vain mieheni kättä ja tunsin kuinka hän puristi omaani.

    Kohdunsuu oli täysin kiinni ja kypsymätön. Sain esilääkityksen ja ajan lääkkeillä käynnistettävälle synnytykselle seuraavaksi päiväksi. Voimakkaasti tuntunut syke kohdun molemmin puolin vaimeni esilääkityksen ottamisen jälkeen. Tuntui kuin elimistöni olisi tehnyt ylikierroksilla töitä ylläpitääkseen raskautta, vaikka pieni oli jo kuollut.

    Seuraavana aamuna menimme mieheni kanssa Kättärille. Olin surullinen ja murruin täysin laittaessani synnytyksen käynnistävät lääkkeet paikoilleen. Tuntui pahalta aiheuttaa pienen liian aikainen syntymä, vaikka hän ei enää elossa ollutkaan. En olisi halunnut luopua hänestä.

    Pieni syntyi lopulta juuri ennen kuin olisi ollut aika laittaa kolmas annos lääkkeitä. Supistukset vaimenivat saman tien ja niiden tilalle tuli lohduton suru ja itku. Pieni oli poissa, irti minusta ja minä olin vain tyhjä.

    Saimme nähdä pikkuisemme ennen kotiinlähtöä. Pitää häntä lähellä ja hyvästellä, kertoa kuinka häntä rakastamme. Ettemme koskaan unohda. Lauloin, tai lähinnä kuiskailin, hänelle saman tuutulaulun, jota olen laulanut vanhemmille lapsillemme vauvasta asti.

    Kuoleman tarkkaa aikaa ei kukaan osannut sanoa mutta koon perusteella pieni oli ollut elossa vielä viikolla 18+. Olin siis ilmeisesti ollut tuntevinani pieniä epämääräisiä liikahduksia jopa kahden viikon ajan. En käsitä miten se on mahdollista. Toivoinko niin kovasti? Vai hämäsikö voimakkaasti alavatsalla tuntunut oma sykkeeni niin pahasti?

    Menetys on vielä tuore emmekä ole vielä saaneet tietää löytyykö kromosomeista tai ruumiinavauksesta selitystä tapahtuneelle. Päätimme järjestää pienen hautaamisen itse, koska vaikka yhteinen siunaaminen muiden pienten kanssa lasten muistolehtoon olisi sinällään ollut hyvä vaihtoehto, emme halunneet pikkuistamme niin kauas kotoa.

    Suru ja fyysinen toipuminen tuntuvat etenevän vaihtelevasti. Välillä olo on fyysisesti hyvä ja muutamia hieman valoisampia hetkiäkin on ollut mutta niiden jälkeen tuntuu toivottomalta kun vuoto ja jälkisupistelu taas (toistaiseksi vain hetkellisesti) voimistuvat ja mieli kiertää kehää surun ja menetyksen keskellä. Silmät ovat turvonneet ja kipeät itkemisestä ja silmänaluset hilseilevät rohtuneina.

    Jos joku aiemmin lapsensa myöhäisessä keskenmenossa menettänyt vielä täällä käy lukemassa, olisi kiva kuulla miten toipuminen, henkinen etenkin, on teillä mennyt. Tai onko täällä erillistä ketjua menetyksestä toipuville?

    Liityin tänne ihan vain saadakseni kirjoittaa omasta kokemuksestamme käytyäni ensin vain lukemassa ketjua. En tiedä voiko sanoa muiden kokemusten lukemisen tuntuvan hyvältä, koska se tuntuu oikeasti surulliselta ja kokemukset kohtuuttomilta, mutta ehkä helpottavalta kuitenkin. Kiitos ketjun aloittajalle ja kaikille kirjoittajille. Toivon, että olette saaneet kokea onnellisempia tapahtumia näiden surujen jälkeen. ❤️
     
    #100
Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti