Oliko teillä ollut ikäkriisiä?

Juu, oli.. ja onneksi menikin, eikä rikkonut mitään mennessään En jaksa selittää tarkemmin, mutta sanon näin, että onneksi järki säilyi päässä =)

 

\

Juu, oli.. ja onneksi menikin, eikä rikkonut mitään mennessään En jaksa selittää tarkemmin, mutta sanon näin, että onneksi järki säilyi päässä =)

Heh,veit sanat suustani

 

\

Mä koin kolmenkympin kriisin tuossa 27 vuotiaana jo ja sillon kun huomasin etten olekaan kaikkivoipa ja jaksa tehdä töitä siihen malliin kun ennen niin tuntu että kaikki tyrkkäs. Onko muut käyneet jossakin elämänsä vaiheessa taistelua vanhenemista vastaan? Olen nyt jo päässyt sen yli ja nautin kun saan katsella noita lapsia jotka varttuu isommiksi ihan silmänräpäyksessä.
[tttaitaaaaaa olla standardi-ikä naisella tuo 27, olen tehnyt havainnon. itse koin hurjan kypsymisharppauksen ko. iässä. kuin olisi vanhentunut 10v hetkessä ja silti yhä teini ! pidän tärkeänä säilyttää pikkutytön sisälläni, säilyttää luovuuden ja antaa kummaa voimaa jaksaa äh, niin tavallista arkea, joka on elämän tarkoitus oppia kulkemaan. nyt täytettyäni 30 tunnen olleeni tässä iässä jo iät ja ajat. paitsi toinen raskaus 10 tauon jälkeen tuntuu taasen opettelulta. ihanaa./quote] :heart:

 

Mun kolmenkympin kriisi alkoi 28-vuotiaana...ja jatkuu edelleen...

 

Oli ja paha olikin tuli ero ja elämä tuntu pas...lle!
Nyt on taas kaikki hyvin elämä loistaa ja jään odottamaan 4kympin kriisiä :ashamed:

 

Oli 28 vuotiaana, muutin koko elämäni (aloitin taas opiskelemaan, vaihdoin työtä ja otin miehen, lapsi oli jo koululainen). Uusi kriisi tuli vuosi sitten, neljänkympinkriisi siis. Aloitin opiskelemaan lisää työn ohessa ja pistin miehen koville avioliiton suhteen (parantuuko vai loppuuko) ja ajattelin taas vaihtaa työnkuvaakin. Jotenkin ennen komeakymmentä ja ennen neljääkymmentä on vaan tullut tarve uudistaa elämääni, ehkä olen muuttunut ihmisenä sen verran että entinen ei ole enää ollut hyvä.

 

Ei kai se kriisi ole mitään muuta kuin oman pään tuotetta. Ei mulla ole ollut mitään kriisejä ja täytän 36v. marraskuussa.

Ehkä kyse on vain niistä rajapyykeistä, joita jokainen itselleen asettaa. Pitäisi olla mies, lapset, talo ja kaksi autoa ja koirakin tietyn ikäisenä ja jollei näin ole, sitten iskee kriisi. No, minulla näitä tavoitteita oikeastaan ei ole ollut tai sitten ne on vaan toteutuneet niin hyvin, ettei ole tarvinnyt kriiseillä sen enempiä.

Jotenkin huvittaa nämä kaikenmaailman kriisit. Uhmaikähän on ekan kerran 2-vuotiaana (noin suurinpiirtein), sitten tulee taas uhmia vaikka kuinka usein, murrosikää ja kaikenmaailman kriisiä. Miks niitä pitää eritellä kolmenkympin kriisiksi tai viidenkympin kriisiksi? Eikö 40-vuotiaana siis kriiseillä ollenkaan? Vai onko se siinä tapauksessa myöhäinen 30 kriisi tai liian aikainen 50 kriisi???

 

Eli alkoi tuosta 27v. ja kesti pari vuotta;
aika kovaa menemistä suuntaan jos toiseen..., (vaikka olikin jo kaksi lasta)
Kovin kriittinen itseänsä kohtaan.
Mietti, mitä oikein elämältään tahtoo...
Se oli sellaista itsensä etsimisen aikaa...
Aikaa siitä jo kohta 10v., onneksi ei vielä 4-kympin kriisiä ilmassa.
Mä kyllä olen sanonutkin, että mulla ainakin tuo 3-kympin "kriisi" oli sen verran voimakas, että seuraavaksi tulee vasta se 5-kympin villitys!

 

\

Oli 3-kymppisenä just tuo sen ajan 'kriisi' joka tuotti bailausta ja menoa joka paikkaan tukka putkella -elämä älä jätä!-

Nyt kun lähenee rankasti 40, tulee ihan toisenlainen kriisi, sitä tuijottaa just toivottomana peilin edessä, sieltä ei todellakaan katso sama ihminen takaisin mikä mun sisälläni asuu! Tämä on niin julmaa, tunnen olevani vieläkin se sama nuori ja viehättävä nainen, mutta kun en ole! No joo, onhan sitä varmaan viehättävä edelleenkin mutta kun tuo IKÄ NÄKYY. Roikkuu luomet, juonteet suupielissä ja silmäkulmissa puhumattakaan menetetystä vyötäröstä (oma laiskuus) ja ne harmaat hiukset!! Jatkuvasti saa väriä laittaa juuriin. Kuulostaa valitukselta, en minä niin epätoivoinen ole, tulipahan listattua kaikkea tuntemuksia.

:hug:
Kuullostipa tutulta...

 

Heh... meillä tuo kolmenkympin kriisi tuolla sängyssään tuhisee.... Neiti täytti nyt alkukuusta 1-v.

 

\

Oli 3-kymppisenä just tuo sen ajan 'kriisi' joka tuotti bailausta ja menoa joka paikkaan tukka putkella -elämä älä jätä!-

Nyt kun lähenee rankasti 40, tulee ihan toisenlainen kriisi, sitä tuijottaa just toivottomana peilin edessä, sieltä ei todellakaan katso sama ihminen takaisin mikä mun sisälläni asuu! Tämä on niin julmaa, tunnen olevani vieläkin se sama nuori ja viehättävä nainen, mutta kun en ole! No joo, onhan sitä varmaan viehättävä edelleenkin mutta kun tuo IKÄ NÄKYY. Roikkuu luomet, juonteet suupielissä ja silmäkulmissa puhumattakaan menetetystä vyötäröstä (oma laiskuus) ja ne harmaat hiukset!! Jatkuvasti saa väriä laittaa juuriin. Kuulostaa valitukselta, en minä niin epätoivoinen ole, tulipahan listattua kaikkea tuntemuksia.

Kyllä olo on kuitenkin perustyytyväinen, tavallaan, on ihanat lapset ja kohta elämäkin rupee järjestyyn kun on selvitetty parisuhdetta (päättyy kylläkin). Että tämmösiä mulla. :flower:

Melkein peesaan - toi bailausvaihe oli mullakin kolmekymppisenä yh-äitinä aika hyvä! Hauskaakin toki oli...hih...muttei todellakaan koko ajan! Nyt myös täällä 40 lähestyy kauhulla...sitä numerosarjaa nimittäin kauhulla ajattelee...ryppyjä ei pahemmin, voimakkaampia juonteita kylläkin...ryppyvoiteita yms. mukavaa keski-ikäisen eukon hömpötyksiä...mulla vyötärö on tallella, kankut vaan tuppaa leviämään - kun joskus jaksais jumpata tän lastenhoidon välissä - huoh! Ja ah, aina väsyttää - ennen ei koskaan...

 

Nyt olen 37-vuotias kolmen lapsen onnellinen äiti. Lapset on 12 v., 3 v. ja 10 kk. Ikäkriisi oli ja vielä lievät mainingit ympärillä. Oli se kyllä ihmeellistä aikaa. Noissa edellisissä jutuissa on ihan samoja fiiliksiä. Ankaraa bailausta ennen keskimmäistä lasta, itsensä etsimistä, ammatinvaihtoa ja harmittelua kun ei saanut sitä mitä toivoi joskus aikoinaan ennen lapsia. Mihinkään en ollut tyytyväinen. Ihme kun ukko pysyi järjissään. Nyt on sellainen mietiskely ohitse ja olen tosi tyytyväinen siihen mitä minulla nyt on. Tosin vielä on välillä väsynyt olo tuon kuopuksen syntymän aiheuttamasta kaaoksesta (koliikki). Että eiköhän sitä tästä selviä jokainen - toivottavasti. Luulin jo että nyt kaikki muuttuu niin antakaahan olla - BÄNG!!! Mun mies on mua 6 v. nuorempi ja nyt se ikäkriisi on miehellä!!! ÄÄÄK. Nyt mä saan kokea samaa kakkaa kuin mies muutama vuosi sitten. Olen vaan tässä miettinyt että kuinkahan kauan tuo kestää ja mitä sinä aikana ehtii tapahtua. Ei jaksais, mutta on kait se mun vuoroni nyt tukea ja kärsiä - niin myötä- kuin vastamäessähän sitä luvattiin pari vuotta sitten. Sellaista täällä. :headwall:

 

Moi

Jos jotakuta kiinnostaa ajatusten vaihto niin laittaa vaan yksityisviestiä tuleen!
Mulla on elämäntilanne siis tämä; ero ja 4-kympin kriisintynkää.. eikä oikeen lähiystävissä semmosta joka 'ymmärtäis' mun olojani, ovat reilusti nuorempia ja auvoisissa avioliitoissa...
Vois olla mukavaa vaihtaa ajatuksia?!

 

Mulla ei oo (kai?) ollut ikakriisia, kaikki olleet yksilokriiseja. Oon 38v. ja ensimmaista odotan ja plussattua ajattelin viela etta oishan tassa ehtinyt viela odottaa. No, sittemmin olen huomannut etta olen aika vanha verrattuna valtavirtaan... Mun mielesta ikakriisi on ollut mun ymparilla: oli vaikea hyvaksya etten kuulunut 20jotain piirin "in"-porukkaan tyopaikalla jossa valtaosa on alle 30. Ajattelin etta se johtuu mun persoonasta, mutta sitten tajusin etta kylla se on tama seniorius (ika ja asema) joka vieroittaa. Kaverit hankkivat lapset 5-10 vuotta sitten ja keski-ikaistyivat siina. Olen aina ollut kaikessa jotenkin jalkijunassa, mutta olen muutenkin hiihtayt omia polkujani joten ei ole tarvinnut vertailla. Vaikeaa on luopumisen hyvaksyminen koskien terveytta ja ulkonakoa.

 

Mulla alkoi ikäkriisit tulla kuvioihin, tuossa 25 vuoden paikkeilla. Aina siinä synttäreiden aikoihin rupesin miettiin, että mitä tässä on tullu saavutettua. Kun se vauvakuumekin alkoi vaivata tuossa 18v kieppeillä. Tänä vuonna30v, ei tullu ikäkriisii olleskaan, kun esikoinen tuhisi kopassa. Kummasti vei ajatukset muualle.... :heart: