Omista äideistämme...

  • Viestiketjun aloittaja MinäTäällä
  • Ensimmäinen viesti
MinäTäällä
"Kuuluisin" varmaan tonne äidit 20-30v ikäni (-82) puolesta, mutta kysymykseni on sellainen, että arvelen nuoremmilla äideillä olevan enemmän kokemusta asiasta. Siis miten kertoa omalle äidilleen raskaudestaan? Miten olette itse tehneet?

Itse en tällähetkellä seurustele (ainakaan siis äidin tieden, masuasukki on kuitenkin exäni, jonka kanssa on s-suhde jatkui noin vuoden päästä erosta, eikä meillä kummallakaan ole nyt muita, ja ollaan muutenkin todella läheisiä), muutin jokin aika sitten uudelle paikkakunnalle opiskelemaan (ja nyt siis ilmeisesti muutto takaisin edessä ja koulu jäihin vähäksi aikaa). Äitini ei ole mikään maailman avoimin ihminen, eikä oikein usko että osaan tehdä mitään oikein (esim: kerroin hankkivani koiran, hän oli todella vastaan tyyliin: "kuinka sä sen kanssa pärjäät?" ja meillä on AINA ollut koiria, "taakse jäi" kolme, ja ollaan hoidettu ne 50-50 eikä hän silti luota minuun??!!!!)

Raskaus on siis "vahinko", mutta kuitenkin toivottu, eikä äitini ole mikään hirviö, minusta tuntuu että hän ennemminkin pelkää puolestani jatkuvasti, eikä luota kykyihini. Mutta nyt siis hyvät sisaret, kuinka hänelle kerron?
 
sanna-cata
Minä ainakin sanoin äidille, että istuu alas. Sitten paukautin olevani raskaana ja kerroin ettei aborttia tule. Sen jälkeen äiti sanoi jotain (en muista enää). Lähin muutamaksi päiväkisi evakkoon jotta sai rauhassa sulatella asiaa. Kyllä se siitä. En voi tietää mitenkä paljon lisä painetta asettaa sinun mahdollinen yksinhuoltajuus. Itsekin olin seurustellut lapsen isän kanssa 3kk ajan. Joten ei sekään kovin varmalla pohjalla ollut, varsinkaan 17 vuotiaalle :) Mutta esim. kaverin (erittäin vanhoolliset) vanhemmat suhtautuivat loppujejn lopuksi erittäin hyvin. Paras kun kerrot kasvokkain asiasta. Saattaahan hyvinkin olla, että äitisi on vain iloinen asiasta.
 
Me kerroimme miehen kanssa yhdessä..
Pyysin vanhempiani istumaan sohvalle ja me istahdimme toisell sohvalle..
Siitens e meni suurinpiirtein näin "Mitä sitä nyt sen enempää selittelemään, teistä tulee isovanhemmat"
Ja molemmat oli tosi ilosia..
Isä oli lähdössä iltavuoroon ja kävi sitä ennen hakemassa kuoharipullon joka sitten illalla mökillä korkattiin ja kilisteltiin kun isäni oli tullut töistä..
 
Mamseli86
minä kerroin äitilleni kävelessämme että minä taidan olla juhannuksena lapsenvahtina...mutsi siihen et mitä..(arveli minun olevan menossa juhlimaan) ja arvasi heti...tietty oli vähän et mitä häh...olin tuolloin 17wee..mut hyvin sulatti asian, poikani oli hänelle 5 lapsenlapsi...
ja ei oo montaa päivää ollut etten ole käynyt pojan kanssa äitini luona, jos en ole puolenpäivän aikaan jo siellä tulee soitto et missä ootta :D :D :D :D
 
sanoin että käy istumaan ettet pyörry, ja tokasin että meille tulee vauva (mulle ja miehelle) äiti oli parit eka kuuta sitä mieltä että abortti on ainoa vaihtoehto ja soitteli siitä joka päivä, sit ku tajus ettei mun päätä käännetä ni lopetti ja oli hiukan mukanaki siinä raskaudessa. ku poika synty ni sekä mun äiti että isä (joka ei siis aluks edes puhunu mulle tän takia) olivat aivan polvillaan vauvan edessä. nyt ne paapoo sen pilalle.
 
MinäTäällä
Kiitos paljon vastauksistanne! Omalle äidilleni (ja isälleni) tämä on ensimmäinen lapsenlapsi (eikä niitä muualta kun mun "toimesta" tuu tulemaan, kun olen ainut lapsi). Äitini ja isäni ovat eronneet jo vuonna nakkisota, mutta varmaan puhelin pirisee iskällä heti kun kerron. Toivon ja luulen että isä tukee mua jos tilanne käy tiukaksi. Mun mutsi on vaan sellainen että mun täytyy todella tarkkaan kyllä ensin "tarkastaa tilanne" ennenkuin voin ketoa. Hyvä päivä => pilke silmäkulmassa paljastaa hymyn, huono päivä => voi tulla mitä vaan, todennäköisesti marttyyri-itku/ mökötys.

Onneksi muutamalla ystävälläni on jo lapsia, jotka äitikin on nähnyt ja pitää kyllä lapsista ja ollaan puhuttukin muutaman kerran siitä, että mitä jos mulla "vahinko kävisi", ja ihan avoimia keskusteluja on olleet.

Mutta kuulisin todella mielelläni lisää kokemuksistanne perheelle kertomisesta!
 
harmaahiiri
Nyt en tosiaankaan tarkoita pahoittaa kenenkään mieltä, mutta ajattelin jakaa mielipiteeni kun sattumalta aiheeseen törmäsin (se on siis VAAN mun MIELIPIDE, ei sodanjulistus tms)...

Itse olen jo vajaa 3-kymppinen ja joskus aikanaan miettinyt sitä, että mitäs jos olisin saanut lapsia nuorempana (nuorihan minä vieläkin olen :))... en olisi uskaltanut helpolla kertoa äidille ja siitä olisi tullut itkua ja huutoa yms yms. Mutta nyt kun tulin syksyllä raskaaksi, soitin melkein heti äidille ja itkettiin yhdessä onnesta. Että jälkeenpäin ajattelin, että ihminen on oikean ikäinen ja kypsä lisääntymään, kun asiasta kertomista ei tarvitse pelätä tai jännittää tms. Yleensäkin mitä tahansa on tarpeeksi kypsä tekemään, kun on kypsä aiheesta tiedottamaan... Tajusikohan kukaan? :x
 
MinäTäällä
Tajusin kyllä. Ja olisihan tämä huomattavasti helpompaa sitten viiden vuoden päästä, ihan pelkästään tuon ikäpolitiikan takia. Ja jos olisi opiskelut päätöksessä, varma työ, pysyvä parisuhde... ym. ym. Mutta minun äitini tuskin tuon kummemmaksi tuosta enää muuttuu, ehkä vähän "rauhoittuu", mutta ei sitä valitettavasti voi kukaan tietää minkälainen pelko voi omaa äitiä kohtaan olla jos ei ole minun lapsuuttani elänyt.

Ja toisaalta oma kokemus kertoo että ikä ei ole kaikki kaikessa. Omat vanhempani olivat 33- ja 34-vuotiaita kun minut saivat. Asunnot, työpaikat ja muut "varmistettu". Silti päin metsää meni.

Muutoin olen hyvin itsevarma ja kunnianhimoinen ihminen, ja tiedän että tulen aina pärjäämään, olen tähänkin asti, ja itse olen tyytyväinen elämääni mutta en vain jaksaisi sitä voivottelua... :\|
 
Mä melkolailla suoraan ilmotin molemmille, sekä äidille että iskälle: ajattelin että mitä nopeemmin ja varmemmin mä kerron miten juttu on, sitä paremmin ne ottaa asian. Äidille soitin heti raskaustestin jälkeen. Olin jo valmistellut kyllä aiheeseen (koska siis olimme päättäneet tehdä lapsen, en tosin tätä äidillä tässä muodossa täräyttänyt vaan "entä jos mä oisinkin raskaana" tai "menkat taitaa olla myöhässä") Näihin mun valmistaviin kommentteihin äiti ei vastannut, mulkaisi vaan ja mä ajattelin että se ei ehkä parhaalla mahdollisella tavalla asiaa ota (oltiin kuitenkin tunnettu miehen kanssa vasta pari kuukautta ennen tätä). Ei se sinällään huolettanut, ajattelin että sopeutuu kuitenkin vaikka sitten ajan kanssa. Mutta yllätys oli melkoinen kun ilmoitin asiani: äiti puhkesi sellaseen nauruun, mistä ei loppua tullut: ei sanonut mitään, nauro vaan koko puhulun ajan. Loppujen lopuksi mä lopetin puhelun niin ettei äiti ollut yhä sanonut mitään muuta kuin nauranut vaan toisessa päässä. Myöhemmin soitti mulle itse (hekotellen vieläkin) ja kertoi olevansa oikein onnellinen mun puolesta ja ilmoitti että on vuosia jo henkisesti valmistautunut siihen että minä alta täysi-iän lapsen tulen pyöräyttämään, oon kuulemma aina ollut "sen luontonen". :D

Isukki oli sitten hankalampi: mun miehessä oli vialla isin mielestä ammatin takia lähestulkoon kaikki ja ilmoitti heti kun olin kertonut seurustelevani että "yhtäkään tollasta meidän sukuun kyllä sitten tarvitse enää tulla, sen kanssa et mene sitten naimisiin etkä varmasti tee lapsia.". Pari päivää tämän kommentin jälkeen ilmoitin että muuten, ei olla naimisiin menossa mutta lapsi olisi tulossa. Se puhelu loppui hyvin lyhyeen. :LOL: Mutta kummasti sekin sopeutui raskausaikana jopa siinä määrin, että oli ainoa joka kävi jokaisena sairaalassa vietettynä päivänä tytön syntymän jälkeen meitä katsomassa. ;) Luulen, että äippä on toiminut mun puolesta puhujana isukin kohdalla.
:D
 

Yhteistyössä