Onko ihastuminen välttämmätöntä?

Olen sinkku nainen ja nyt tapaillut muutaman kerran erästä miestä. Hän on kunnollinen, on hyvä työ, liikuntaa harrastaa, arvot kohdillaan yms. tärkeät asiat mitä mieheltä toivoisin löytyy. Mutta kun minulla ei ole pienintäkään halua esim. kulkea käsi kädessä hänen kanssaan ja kun erotaankin, niin halauksen annan ihan kohteliaisuus syistä.
Onko kukaan aloittanut suhdetta vaikkei sitä "kipinää" olisi syttynytkään?

 

Ei se välttämätöntä ole, maailma on ns. järkiavioliittoja täynnä. Eri asia sitten viihtyykö sellaisessa, varsinkin, kun ihmisillä tuppaa olemaan myös ne seksiin ja läheisyyteen liittyvät tarpeet.

 

Ei se välttämätöntä ole, maailma on ns. järkiavioliittoja täynnä. Eri asia sitten viihtyykö sellaisessa, varsinkin, kun ihmisillä tuppaa olemaan myös ne seksiin ja läheisyyteen liittyvät tarpeet.

No näinpä ja itse odotan,että joku tulis ja "veis jalat alta"... oishan se ihana kokea se rakkauden huumakin. Liekkö se totta vain saduissa ja elokuvissa.....

 

Koetko ylipäätään, että se mies olisi ihana?

 

On aloitettu ja lopetettu aikoinaan muutamia kertoja..

Kun tapasin mieheni, ei meidän tarvinnut aloittaa suhdetta tai miettiä moista. Sitä vain alettiin kulkea samaan suuntaan.

Siinä kai se ero on.

 

Olen sinkku nainen ja nyt tapaillut muutaman kerran erästä miestä. Hän on kunnollinen, on hyvä työ, liikuntaa harrastaa, arvot kohdillaan yms. tärkeät asiat mitä mieheltä toivoisin löytyy. Mutta kun minulla ei ole pienintäkään halua esim. kulkea käsi kädessä

Olet törmännyt kelvolliseen, kunnolliseen ja kaikin puolin äitisi unelmavävyyn, mutta et ole äitisi.

 

En suosittele jatkamaan.

Ei puoliskon tarvitse elokuvien prinssi olla mutta tunteita täytyy löytyä. Itse menin naimisiin saakka kuvailemassasi tilanteessa. Suhde oli kuin veljen kanssa eläisi. Pinnallisesti täydellinen - mutta sisältä tyhjä. Ei hellyyttä. Ei seksiä. Ei oikeaa parisuhdetta.

Ero oli vääjäämätön kun heräsin kuvitelmista että tunteettomastikin voi elää (toki välitin jopa tavallaan rakastin - ainakin sitä mielikuvaparia joka oltiin). Olin aikani yksin ja kun vähiten sitä odotin, jalat vietiin altani. Ehkä jo siksi että olin oppinut itsestäni jotain enkä hakenut väkisin puolisoa saati sitten täydellistä ihmistä. Enhän minäkään täydellinen ole.

 

Koetko ylipäätään, että se mies olisi ihana?

Mies on siinä mielessä ihana, että huomioi minua tosi hyvin; on valmis tarjoamaan apuaan minulle, tarjoaa kahvit tai ruoat ravintolassa, ehdottaa mukavaa tekemistä yms. Kropaltaakin kait on ihan ok, ei mikään "kaljamaha" - kiitos liikunnallisuuden. Kaulasta ylöspäin sais mennä vaihtoon ulkonäöllisesti. Mutta itse kun odottaisin kun tavataan,että syttyis se halu olla lähellä, pitää toista hyvänä ja pussailla yms. Mutta ei :/

 

Kuulostaa, että suhde on ystävyyssuhde.

 

Tärkein kysymys kai se, että sit kun se joka vie jalat alta tulee vastaan, niin mitä teet. Pystyisitkö sen jälkeen jatkamaan nykyisen kanssa?

Jos et niin anna miesparan mennä ja löytää oikea.

 

Oma kokemukseni tuollaisesta on, että ei tule toimimaan. Itsellä on pari kertaa käynyt niin, että olen tapaillut miestä hetken aikaa, mutta ei vain ole sytyttänyt. Hyvin nopeasti olen sellaisen suhteen päättänyt koska on vain alkanut ahdistaa ajatuskin, että pitäisi olla miehen kanssa jota ei rakasta eikä edes kauheasti tykkääkään.

Kun tapasin nykyisen mieheni niin tunne oli aivan erilainen. Kun en ollut miehen kanssa niin kaipasin häntä ja yhdessä halusi vain olla toisen lähellä. Olemme nykyään naimisissa.

 

Ei tuosta mitään tule pidemmän päälle. Kyllä ihminen kaipaa ihastumisen tunnetta, ikävää toista kohtaan, perhosia vatsaan ja rakkautta.

Pari kertaa nuoruudessani yritin tuollaista seurustelua, mutta ei niistä mitään tullut. Omaa miestäni olen rakastanut jo 30 vuotta ja se liekki ei sammu koskaan, vaikka välillä on ollut vaikeitakin aikoja.

 

Entä, jos on sellainen, että tykkää toisesta, ajattelee että tämä on tosi ihana, on hellyyttä, seksiä, henkisesti ollaan samalla aaltopituudella, flirttiä on sekä viesteissä että livenä... mutta sitten itsellä ei ole sellaista tosi voimakasta hullaantumista tai sekopäistä rakastumista? Kuitenkin toista ikävöi silloin kun ei nähdä.

Minulla on tällainen. Tutustuin ihanaan ihmiseen, joka on suunnilleen kaikkea mitä olen toivonut ja voimakkaan ihastunut minuun. Omat tunteeni vaan ovat paljon rauhallisempia, jos vertaan vaikka siihen, mitä edellisen kanssa oli. Vaikka on vahva jännite ja kemia, niin puuttuu se voimakas rakastumisen tunne. Voiko se vielä tulla? Ja millainen ennuste tälle on?

 

Entä, jos on sellainen, että tykkää toisesta, ajattelee että tämä on tosi ihana, on hellyyttä, seksiä, henkisesti ollaan samalla aaltopituudella, flirttiä on sekä viesteissä että livenä... mutta sitten itsellä ei ole sellaista tosi voimakasta hullaantumista tai sekopäistä rakastumista? Kuitenkin toista ikävöi silloin kun ei nähdä.

Minulla on tällainen. Tutustuin ihanaan ihmiseen, joka on suunnilleen kaikkea mitä olen toivonut ja voimakkaan ihastunut minuun. Omat tunteeni vaan ovat paljon rauhallisempia, jos vertaan vaikka siihen, mitä edellisen kanssa oli. Vaikka on vahva jännite ja kemia, niin puuttuu se voimakas rakastumisen tunne. Voiko se vielä tulla? Ja millainen ennuste tälle on?

Kait se rakkaus tulee sitten sen jälkeen ku oppii toista tuntemaan. Mutta jos toista ikävöi, niin katsoisin,että se on jo hyvä merkki.

 

Tärkein kysymys kai se, että sit kun se joka vie jalat alta tulee vastaan, niin mitä teet. Pystyisitkö sen jälkeen jatkamaan nykyisen kanssa?

Jos et niin anna miesparan mennä ja löytää oikea.

Me emme seurustele, olemme tapailleet vaan. Pitäis saada aikaiseksi vaan kertoa hänelle, että tämä jää minun puoleltani ystävyyden tasolle.