Mistä moinen ero johtuu?
1.4.2012
Maahanmuuttajien työllistymisestä
Kuten tunnettua on, Suomen näkyvin, äänekkäin ja monikulttuuriselta rikastuttavuuskertoimeltaan merkittävin vähemmistö, somalit, ei suoriudu erityisen hyvin työmarkkinoilla. Maassamme asuvien Somalian kansalaisten työllisyysaste on 13,2%. Koska somaleita näkee usein tulkkeina, monikulttuurikoordinaattoreina ja vastaavina, on syytä olettaa, että "oikeissa" (ts. muitakin kuin työntekijää itseään hyödyttävissä) töissä heitä on huomattavasti vähemmän. Huonommin menee ainoastaan irakilaisilla (13,1%) ja myanmarilaisilla (9,8%), joskin viimemainittuja on Suomessa niin vähän, että luvut eivät välttämättä ole vertailukelpoisia.
Somalien integroitumista tuottaviksi yhteiskunnan jäseniksi on odoteltu toiveikkaasti yli 20 vuotta, irakilaisten hiukan vähemmän aikaa. Virallinen syy siihen, että tätä ei aivan vielä ole tapahtunut, ovat suomalaisilla työmarkkinoilla piilevät rasistiset rakenteet. Työnantajat eivät kuulemma palkkaa eivätkä edes kutsu haastatteluun vääränvärisiä tai -nimisiä työnhakijoita.
Päivän Helsingin Sanomissa (paperiversio) on ulkomaalaisten työllistymistä käsittelevä juttu, josta käy ilmi mm. se, että Nepalin ja Kenian kansalaiset työllistyvät kantaväestöäkin paremmin. Koska sekä nepalilaisten että kenialaisten nimistö ja pigmentti erottuvat vähintään yhtä selkeästi kuin somalien vastaavat, ensinmainittujen pärjääminen työmarkkinoilla asettaa yleisesti hyväksytyn rasismiselityksen kyseenalaiseen valoon. Ehkä kyse ei olekaan suomalaisten tekemisistä ja asennoitumisista vaan siitä, että eri paikoista tulevissa ihmisissä on keskimääräisiä eroja.
Maahanmuuttajien työllistymistä tutkinut Risto Karinen selittää asiaa näin:
"Tilaston loppupäässä on maita, joista tulleet ovat saapuneet Suomeen pakolaisina tai turvapaikanhakijoina. Työllistymisen kannalta on täysin eri asia, tuleeko maahan koulutettu työnhakija vai luku - ja kirjoitustaidoton pakolainen."
Tämä varmasti pitää osittain paikkansa, mutta kokonaisvaltaiseksi selitykseksi siitäkään ei ole. Jutun mannekiinina toimiva nepalilainen Kumar Khatri on nimittäin itse lähtenyt maastaan pakolaiseksi. Kumarin omista vastauksista löytyykin enemmän viisautta:
"Me emme halveksi mitään työtä, meillä insinööri voi hyvin lakaista lattioita."
En tiedä, mikä on nepalilaisten keskimääräinen koulutusaste maahan saapuessaan, mutta se, että kyseessä on yksi maailman köyhimmistä valtioista, antanee jotain osviittaa. Lisäksi, kuten Hesarin jutussakin todetaan, nepalilaiset työskentelevät erityisesti siivoojina, ravintolatyöntekijöinä, lähetteinä ja postinkantajina. Nämä tehtävät eivät vaadi pohjakoulutusta. Siivoaminen onnistuu tarvittaessa ilman lukutaitoakin.
Miksi siis somalien ja irakilaisten työllisyysaste on 13% mutta nepalilaisten 72%?
Koska erot eivät selity ihonvärillä, eivätkä ne mitä ilmeisimmin selity tulijoiden lähtöolosuhteillakaan, pitäisin todennäköisimpänä, että ne selittyvät tulijoiden erilaisella asenteella. Sillä, että nepalilaista ja kenialaista ns. kiinnostaa, kun taas irakilaista ja somalialaista ns. ei kiinnosta.
Suomalaiset eivät tietenkään voi tehdä juuri mitään sille, miten maailman eri kolkissa suhtaudutaan työntekoon ja itsensä ja perheensä elättämiseen, mutta Suomi on vastuussa siitä, millaista motivaatiota se tarjoaa tulijoille. Ongelma on siinä, että Suomessa voi aivan hyvin elää evää liikauttamatta. Somalivähemmistömme on elellyt lähinnä yhteiskunnan tukien varassa jo 20 vuotta ja voi oikein paksusti.
Nepalilaiset eivät työllisty siksi, että se olisi toimeentulon kannalta välttämätöntä, vaan siksi, että he ovat jo tullessaan motivoituneita. Ehkä he pitävät työn tekemisestä. Ehkä he kokevat, että joutilaana oleilu ja muiden rahoilla eläminen on ihmiselle häpeäksi.
Suomi ei ainoastaan ole harjoittamatta positiivista motivoimista; somalien tapauksessa se harjoittaa negatiivista motivoimista, eräänlaista kuoliaaksihalaamista. Olen kukkahattujen kanssa samaa mieltä siitä, että somaleilla oli epäkiitollinen rooli olla Suomen ensimmäinen yhtään merkittävämmän kokoinen näkyvä vähemmistö. Toisin kuin kukkahatut, en kuitenkaan koe, että somalit olisivat tämän vuoksi joutuneet erityisen rasismin kohteeksi. Sikäli kuin 90-luvun alkua muistan, rivikansalainen suhtautui Moskovan-tulokkaisiin lähinnä uteliaisuudella ja humoristisella hämmennyksellä.
Somalien rooli oli epäkiitollinen, koska niille, joiden mielestä valkoihoinen, ghetoton, yksikulttuurinen ja etnisesti konfliktiton Suomi on tunkkainen ja epäeurooppalainen takapajula, somalit olivat kuin märkä uni. Vihdoinkin Suomesta tulee monikulttuurinen! Vihdoinkin tulee säpinää!
Tämän asenteen seurauksena somaleista tuli toiseuden ja moninaisuuden toteemeita. Heidät pantiin lasikaappiin ja nostettiin jalustalle töllisteltäviksi, ihmeteltäviksi ja kaiken normaalin kritiikin ja keskustelun ylä- ja ulkopuolelle. On selvää, että riittävän pitkään jatkuessaan ja tarpeeksi naurettavia piirteitä saadessaan tällainen suhtautuminen vaikuttaa myös kohteeseensa. En lainkaan ihmettele, jos somalit ovat itse alkaneet pitää itseään juuri niin ihmeellisinä kuin ympäröivä yhteiskunta heitä pitää. Olentoina, jotka tuottavat yhteiskunnalle lisäarvoa pelkällä olemisellaan.
Olivat työllistymättömyyden ja integroitumattomuuden syyt mitkä hyvänsä, asialle pitäisi kiireen vilkkaa tehdä jotain konkreettista. Somalit ja irakilaiset kuuluvat suurimpiin maahanmuuttajaryhmiimme, ja heidän määränsä kasvaa sekä maahanmuuton että korkean syntyvyyden vuoksi. Kuten ylempänä totesin, on runsaasti työtehtäviä, joiden hoitaminen onnistuu ilman koulutusta tai kielitaitoa. Mielestäni Suomen pitäisi luopua - eurooppalaisittain omituisesta - asumisperusteisesta sosiaaliturvastaan, jonka nojalla kuka tahansa Suomessa laillisesti oleskeleva on oikeutettu toimeentulo- ja työmarkkinatukeen, lapsilisiin ja muihin etuisuuksiin. Kaikista maahanmuuttajille suunnatuista tulonsiirroista pitäisi tehdä ehdollisia ja vastikkeellisia. Tämän jälkeen julkisen vallan pitäisi järjestää vanhan mallin mukaan "hätäaputöitä" niille, jotka eivät onnistu työllistämään itseään.
Tärkeintä ei tässä vaiheessa ole se, tuottaako maahanmuuttajan työpanos yhteiskunnalle nettohyötyä. Tärkeintä on integroida tulijat elämäntapaan, johon sisältyy aamuherääminen ja töihinlähtö. Mikään ei tuhoa ihmisen työkykyä yhtä tehokkaasti kuin työttömyys ja päivärytmin puuttuminen, ja tämä pätee niin maahanmuuttajiin kuin kantaväestöönkin.
Tällä hetkellä tilanne on se, että Helsingin ja muutaman muun kaupungin lähiöihin on muodostumassa sisäänpäinlämpiäviä maahanmuuttajaenklaaveja, joiden ainoa kosketuspinta muuhun yhteiskuntaan on Kansaneläkelaitos. Näissä enklaaveissa varttuu seuraava sukupolvi, jonka kokemusmaailmassa ei ole ketään työssäkäyvää. Millaisia laajemman mittakaavan ja pidemmän tähtäyksen sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tästä seuraa, on nähtävissä muualta Euroopasta.
Kansanedustajakollega Teuvo Hakkarainen kohahdutti vuosi sitten lausumalla näin:
"Helsingissä on neekeriukkoja torien kulmat täynnä tyhjän panttina. Töihin ne pitää panna."
Vaikka sanavalinnat eivät vastanneet poliittisen korrektiuden vaatimuksia, Hakkaraisella oli hyvä ja tärkeä pointti (joka hautautui "neekeriukkojen" alle). Sallimalla vätystelyn ja pitämällä sitä yllä yhteiskunta ei suinkaan tee palvelusta maahanmuuttajille tai suvaitsevaisuudelle. Työelämän ulkopuolella oleminen eristää heidät yhteiskunnasta sekä ehkäisee kielenoppimista ja muuta integraatiota, minkä lisäksi syrjäytyminen periytyy. Kun tulijoilla ei ole mitään järkevää tekemistä, he päätyvät kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti notkumaan tyhjän panttina torien kulmille.
Eikä mikään lisää kantaväestön kielteisiä asenteita yhtä tehokkaasti kuin se, että tietynväriset ihmiset notkuvat tyhjän panttina yleisillä paikoilla. Jos asia jätetään somalien ja irakilaisten oman aktiivisuuden varaan, mitään ei selvästikään tapahdu. Siksi yhteiskunnan on otettava työllistymisasiassa aktiivinen rooli. Tulokkaille on järjestettävä aivan mitä hyvänsä työtä, vaikka kuopan kaivamista ja täyttämistä, koska tekeminen ylläpitää heidän työkykyään ja toisaalta estää heitä notkumasta tyhjän panttina torien kulmilla.
Maahanmuuttajien työllistymisestä
Kuten tunnettua on, Suomen näkyvin, äänekkäin ja monikulttuuriselta rikastuttavuuskertoimeltaan merkittävin vähemmistö, somalit, ei suoriudu erityisen hyvin työmarkkinoilla. Maassamme asuvien Somalian kansalaisten työllisyysaste on 13,2%. Koska somaleita näkee usein tulkkeina, monikulttuurikoordinaattoreina ja vastaavina, on syytä olettaa, että "oikeissa" (ts. muitakin kuin työntekijää itseään hyödyttävissä) töissä heitä on huomattavasti vähemmän. Huonommin menee ainoastaan irakilaisilla (13,1%) ja myanmarilaisilla (9,8%), joskin viimemainittuja on Suomessa niin vähän, että luvut eivät välttämättä ole vertailukelpoisia.
Somalien integroitumista tuottaviksi yhteiskunnan jäseniksi on odoteltu toiveikkaasti yli 20 vuotta, irakilaisten hiukan vähemmän aikaa. Virallinen syy siihen, että tätä ei aivan vielä ole tapahtunut, ovat suomalaisilla työmarkkinoilla piilevät rasistiset rakenteet. Työnantajat eivät kuulemma palkkaa eivätkä edes kutsu haastatteluun vääränvärisiä tai -nimisiä työnhakijoita.
Päivän Helsingin Sanomissa (paperiversio) on ulkomaalaisten työllistymistä käsittelevä juttu, josta käy ilmi mm. se, että Nepalin ja Kenian kansalaiset työllistyvät kantaväestöäkin paremmin. Koska sekä nepalilaisten että kenialaisten nimistö ja pigmentti erottuvat vähintään yhtä selkeästi kuin somalien vastaavat, ensinmainittujen pärjääminen työmarkkinoilla asettaa yleisesti hyväksytyn rasismiselityksen kyseenalaiseen valoon. Ehkä kyse ei olekaan suomalaisten tekemisistä ja asennoitumisista vaan siitä, että eri paikoista tulevissa ihmisissä on keskimääräisiä eroja.
Maahanmuuttajien työllistymistä tutkinut Risto Karinen selittää asiaa näin:
"Tilaston loppupäässä on maita, joista tulleet ovat saapuneet Suomeen pakolaisina tai turvapaikanhakijoina. Työllistymisen kannalta on täysin eri asia, tuleeko maahan koulutettu työnhakija vai luku - ja kirjoitustaidoton pakolainen."
Tämä varmasti pitää osittain paikkansa, mutta kokonaisvaltaiseksi selitykseksi siitäkään ei ole. Jutun mannekiinina toimiva nepalilainen Kumar Khatri on nimittäin itse lähtenyt maastaan pakolaiseksi. Kumarin omista vastauksista löytyykin enemmän viisautta:
"Me emme halveksi mitään työtä, meillä insinööri voi hyvin lakaista lattioita."
En tiedä, mikä on nepalilaisten keskimääräinen koulutusaste maahan saapuessaan, mutta se, että kyseessä on yksi maailman köyhimmistä valtioista, antanee jotain osviittaa. Lisäksi, kuten Hesarin jutussakin todetaan, nepalilaiset työskentelevät erityisesti siivoojina, ravintolatyöntekijöinä, lähetteinä ja postinkantajina. Nämä tehtävät eivät vaadi pohjakoulutusta. Siivoaminen onnistuu tarvittaessa ilman lukutaitoakin.
Miksi siis somalien ja irakilaisten työllisyysaste on 13% mutta nepalilaisten 72%?
Koska erot eivät selity ihonvärillä, eivätkä ne mitä ilmeisimmin selity tulijoiden lähtöolosuhteillakaan, pitäisin todennäköisimpänä, että ne selittyvät tulijoiden erilaisella asenteella. Sillä, että nepalilaista ja kenialaista ns. kiinnostaa, kun taas irakilaista ja somalialaista ns. ei kiinnosta.
Suomalaiset eivät tietenkään voi tehdä juuri mitään sille, miten maailman eri kolkissa suhtaudutaan työntekoon ja itsensä ja perheensä elättämiseen, mutta Suomi on vastuussa siitä, millaista motivaatiota se tarjoaa tulijoille. Ongelma on siinä, että Suomessa voi aivan hyvin elää evää liikauttamatta. Somalivähemmistömme on elellyt lähinnä yhteiskunnan tukien varassa jo 20 vuotta ja voi oikein paksusti.
Nepalilaiset eivät työllisty siksi, että se olisi toimeentulon kannalta välttämätöntä, vaan siksi, että he ovat jo tullessaan motivoituneita. Ehkä he pitävät työn tekemisestä. Ehkä he kokevat, että joutilaana oleilu ja muiden rahoilla eläminen on ihmiselle häpeäksi.
Suomi ei ainoastaan ole harjoittamatta positiivista motivoimista; somalien tapauksessa se harjoittaa negatiivista motivoimista, eräänlaista kuoliaaksihalaamista. Olen kukkahattujen kanssa samaa mieltä siitä, että somaleilla oli epäkiitollinen rooli olla Suomen ensimmäinen yhtään merkittävämmän kokoinen näkyvä vähemmistö. Toisin kuin kukkahatut, en kuitenkaan koe, että somalit olisivat tämän vuoksi joutuneet erityisen rasismin kohteeksi. Sikäli kuin 90-luvun alkua muistan, rivikansalainen suhtautui Moskovan-tulokkaisiin lähinnä uteliaisuudella ja humoristisella hämmennyksellä.
Somalien rooli oli epäkiitollinen, koska niille, joiden mielestä valkoihoinen, ghetoton, yksikulttuurinen ja etnisesti konfliktiton Suomi on tunkkainen ja epäeurooppalainen takapajula, somalit olivat kuin märkä uni. Vihdoinkin Suomesta tulee monikulttuurinen! Vihdoinkin tulee säpinää!
Tämän asenteen seurauksena somaleista tuli toiseuden ja moninaisuuden toteemeita. Heidät pantiin lasikaappiin ja nostettiin jalustalle töllisteltäviksi, ihmeteltäviksi ja kaiken normaalin kritiikin ja keskustelun ylä- ja ulkopuolelle. On selvää, että riittävän pitkään jatkuessaan ja tarpeeksi naurettavia piirteitä saadessaan tällainen suhtautuminen vaikuttaa myös kohteeseensa. En lainkaan ihmettele, jos somalit ovat itse alkaneet pitää itseään juuri niin ihmeellisinä kuin ympäröivä yhteiskunta heitä pitää. Olentoina, jotka tuottavat yhteiskunnalle lisäarvoa pelkällä olemisellaan.
Olivat työllistymättömyyden ja integroitumattomuuden syyt mitkä hyvänsä, asialle pitäisi kiireen vilkkaa tehdä jotain konkreettista. Somalit ja irakilaiset kuuluvat suurimpiin maahanmuuttajaryhmiimme, ja heidän määränsä kasvaa sekä maahanmuuton että korkean syntyvyyden vuoksi. Kuten ylempänä totesin, on runsaasti työtehtäviä, joiden hoitaminen onnistuu ilman koulutusta tai kielitaitoa. Mielestäni Suomen pitäisi luopua - eurooppalaisittain omituisesta - asumisperusteisesta sosiaaliturvastaan, jonka nojalla kuka tahansa Suomessa laillisesti oleskeleva on oikeutettu toimeentulo- ja työmarkkinatukeen, lapsilisiin ja muihin etuisuuksiin. Kaikista maahanmuuttajille suunnatuista tulonsiirroista pitäisi tehdä ehdollisia ja vastikkeellisia. Tämän jälkeen julkisen vallan pitäisi järjestää vanhan mallin mukaan "hätäaputöitä" niille, jotka eivät onnistu työllistämään itseään.
Tärkeintä ei tässä vaiheessa ole se, tuottaako maahanmuuttajan työpanos yhteiskunnalle nettohyötyä. Tärkeintä on integroida tulijat elämäntapaan, johon sisältyy aamuherääminen ja töihinlähtö. Mikään ei tuhoa ihmisen työkykyä yhtä tehokkaasti kuin työttömyys ja päivärytmin puuttuminen, ja tämä pätee niin maahanmuuttajiin kuin kantaväestöönkin.
Tällä hetkellä tilanne on se, että Helsingin ja muutaman muun kaupungin lähiöihin on muodostumassa sisäänpäinlämpiäviä maahanmuuttajaenklaaveja, joiden ainoa kosketuspinta muuhun yhteiskuntaan on Kansaneläkelaitos. Näissä enklaaveissa varttuu seuraava sukupolvi, jonka kokemusmaailmassa ei ole ketään työssäkäyvää. Millaisia laajemman mittakaavan ja pidemmän tähtäyksen sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tästä seuraa, on nähtävissä muualta Euroopasta.
Kansanedustajakollega Teuvo Hakkarainen kohahdutti vuosi sitten lausumalla näin:
"Helsingissä on neekeriukkoja torien kulmat täynnä tyhjän panttina. Töihin ne pitää panna."
Vaikka sanavalinnat eivät vastanneet poliittisen korrektiuden vaatimuksia, Hakkaraisella oli hyvä ja tärkeä pointti (joka hautautui "neekeriukkojen" alle). Sallimalla vätystelyn ja pitämällä sitä yllä yhteiskunta ei suinkaan tee palvelusta maahanmuuttajille tai suvaitsevaisuudelle. Työelämän ulkopuolella oleminen eristää heidät yhteiskunnasta sekä ehkäisee kielenoppimista ja muuta integraatiota, minkä lisäksi syrjäytyminen periytyy. Kun tulijoilla ei ole mitään järkevää tekemistä, he päätyvät kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti notkumaan tyhjän panttina torien kulmille.
Eikä mikään lisää kantaväestön kielteisiä asenteita yhtä tehokkaasti kuin se, että tietynväriset ihmiset notkuvat tyhjän panttina yleisillä paikoilla. Jos asia jätetään somalien ja irakilaisten oman aktiivisuuden varaan, mitään ei selvästikään tapahdu. Siksi yhteiskunnan on otettava työllistymisasiassa aktiivinen rooli. Tulokkaille on järjestettävä aivan mitä hyvänsä työtä, vaikka kuopan kaivamista ja täyttämistä, koska tekeminen ylläpitää heidän työkykyään ja toisaalta estää heitä notkumasta tyhjän panttina torien kulmilla.
