Puolitoista vuotta olen potenut nousujohteista vauvakuumetta. Tunnen olevani valmis isyyteen. Olen valmistunut unelma-ammattiin ja kiinnostavassa vaiheessa työelämässä. Oloni on oikein aikuismainen.
Tämä tapahtui myöhään, vasta nelikymppisenä. Aiemmin en kaivannut jälkikasvua. Olen neljättä vuotta suhteessa ihanan naisen kanssa, joka haluaa viettää loppuelämänsä kanssani. Hän ei halua lapsia ja kertoi sen rakkautemme alussa. Se ei haitannut, koska en silloin tuntenut tarvetta lisääntymiseen, vaikka olimme molemmat iässä, jossa viimeistään pitäisi aktivoitua lasten hankintaan.
Olen aina pitänyt lapsista. Viime vuosina olen saanut mahtavia elämyksiä kurkistamalla lapsiperhe-elämään läheisteni jälkikasvun seurassa. En unohda ikinä vastasyntyneen vauvan tuhinaa sylissäni, puuron syöttämistä kaksivuotiaalle tai sitä miten sain kolmevuotiaan nukahtamaan iltasatua lukiessani.
Puolisoni hoitaa lapsia työkseen ja on hyvin läheinen sukulaislastensa kanssa. Työn ja lähipiirin tuomat lapsikontaktit riittävät hänelle mainiosti. Oman lapsen tuoma vastuu olisi hänen mukaansa liikaa. Ja vaikka lisääntymishaluja olisikin, niin aikaikkuna lasten hankintaan on sulkeutumassa.
Vauvakuumeeni on sitä tasoa, että uskon katuvani, jos en tee asialle mitään. Olemme keskustelleet tästä puolisoni kanssa. Hän ymmärtää, että saatan päätyä valitsemaan elämän ilman häntä, säilyttääkseni mahdollisuuden saada vielä lapsia. Tunnen tuskaa pohdintojeni aiheuttamista kärsimyksistä.
Kivutonta ratkaisua ei ole. Pitäisikö vain hyväksyä aiemmat valintansa, käydä läpi lapsettomuuden aiheuttama suruprosessi ja etsiä elämälle uusia merkityksiä? Vai lopettaa biologisen kellon torkutus ja hypätä tuntemattomaan? Saattaisin jäädä ilman kumppania ja perhettä, mutta olisin ainakin yrittänyt. Ehkä kävisi niin onnellisesti, että erosta toivuttuani, sopiva henkilö kumppaniksi ja lapseni äidiksi löytyisi. Pääsisin vielä väsymään vauva-arjessa, touhuamaan taaperon kanssa ja viisikymppisenä viemään ekaluokkalaista kouluun.
Oletko ollut vastaavassa tilanteessa? Minkälaisia valintoja olet tehnyt ja mitä niistä on seurannut? Lukisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta.
Tai kerro, minkälaisia ajatuksia teksti herätti, vaikka et olisikaan itse ollut samanlaisessa tilanteessa. Kaikki kommentit ovat tervetulleita
Tämä tapahtui myöhään, vasta nelikymppisenä. Aiemmin en kaivannut jälkikasvua. Olen neljättä vuotta suhteessa ihanan naisen kanssa, joka haluaa viettää loppuelämänsä kanssani. Hän ei halua lapsia ja kertoi sen rakkautemme alussa. Se ei haitannut, koska en silloin tuntenut tarvetta lisääntymiseen, vaikka olimme molemmat iässä, jossa viimeistään pitäisi aktivoitua lasten hankintaan.
Olen aina pitänyt lapsista. Viime vuosina olen saanut mahtavia elämyksiä kurkistamalla lapsiperhe-elämään läheisteni jälkikasvun seurassa. En unohda ikinä vastasyntyneen vauvan tuhinaa sylissäni, puuron syöttämistä kaksivuotiaalle tai sitä miten sain kolmevuotiaan nukahtamaan iltasatua lukiessani.
Puolisoni hoitaa lapsia työkseen ja on hyvin läheinen sukulaislastensa kanssa. Työn ja lähipiirin tuomat lapsikontaktit riittävät hänelle mainiosti. Oman lapsen tuoma vastuu olisi hänen mukaansa liikaa. Ja vaikka lisääntymishaluja olisikin, niin aikaikkuna lasten hankintaan on sulkeutumassa.
Vauvakuumeeni on sitä tasoa, että uskon katuvani, jos en tee asialle mitään. Olemme keskustelleet tästä puolisoni kanssa. Hän ymmärtää, että saatan päätyä valitsemaan elämän ilman häntä, säilyttääkseni mahdollisuuden saada vielä lapsia. Tunnen tuskaa pohdintojeni aiheuttamista kärsimyksistä.
Kivutonta ratkaisua ei ole. Pitäisikö vain hyväksyä aiemmat valintansa, käydä läpi lapsettomuuden aiheuttama suruprosessi ja etsiä elämälle uusia merkityksiä? Vai lopettaa biologisen kellon torkutus ja hypätä tuntemattomaan? Saattaisin jäädä ilman kumppania ja perhettä, mutta olisin ainakin yrittänyt. Ehkä kävisi niin onnellisesti, että erosta toivuttuani, sopiva henkilö kumppaniksi ja lapseni äidiksi löytyisi. Pääsisin vielä väsymään vauva-arjessa, touhuamaan taaperon kanssa ja viisikymppisenä viemään ekaluokkalaista kouluun.
Oletko ollut vastaavassa tilanteessa? Minkälaisia valintoja olet tehnyt ja mitä niistä on seurannut? Lukisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta.
Tai kerro, minkälaisia ajatuksia teksti herätti, vaikka et olisikaan itse ollut samanlaisessa tilanteessa. Kaikki kommentit ovat tervetulleita
Viimeksi muokattu: