Raskaus ja ero

itse ajattelen niin, että siitä huonosta seurasi jotain niin hyvää, etten ole tuotakaan suhdetta katunut. Enkä todellakaan kadu lapsen tekoa - se oli aivan loistava juttu! Ei se yksinhuoltajuus mitään sellaista tervanjuontia todellakaan ole ollut, että joku tuollainen kaduttaisi.

 

Lapset ovat maailman hienoin asia. Jotenkin vaan tuntuu et joillakin harkinta pettää ja pahasti kun päättävät kenen kanssa niitä tekevät.
Tottakai sinun pitää sallia lapsesi tavata isäänsä, hän tarvitsee molemmat vanhemmat.

 

kertokaas muuten joku oikeen viisas isän oikeuksista,tuntuu vaan ettei oo muuta kun velvollisuuksia.

 

just niin vähän tai paljon kuin lapsen äiti sallii hänellä olevan. Elikkä jos äiti ei halua isän tapaavan lasta, niin sit hän ei tapaa, vaikka Suomen oikeuslaitoskin olisi eri mieltä. Sellaista tasa-arvoa Suomessa.

 

kertokaas muuten joku oikeen viisas isän oikeuksista,tuntuu vaan ettei oo muuta kun velvollisuuksia.

No kerroppas sinä mitä ne velvollisuudet ovat? Elatukseen osallistuminen,muuta ei sitten taida ollakaan..

 

Niin siis lähinnähän LAPSELLA on oikeus tavata isäänsä. Mun lapsen isä ei ole yhteyttä pitänyt, en estäisi yhteydenpitoa/tapaamisia, mietin vain miten neutraali osaisin kyseisessä tilanteessa olla. En tietenkään ole lapselle mollannut hänen isäänsä, enkä sitä haluaisi tehdäkään - en halua antaa lapselle sellaista mielikuvaa, että hänessä on jotakin mielestäni negatiivista. Rakas lapsi on mulle, vaikka isästä en niin voi sanoakaan. MUTTA, en ala myöskään isän velvollisuuksia hoitamaan - en siis ala järjestämään mitään tapaamisia hänen puolestaan. Jos haluaa, ottakoot yhteyttä meihin päin.

 

Itse olen seurustellut 4 vuotta exäni kanssa.. viime syksynä en enää jaksanut rikottuja lupauksia, ryyppyreissuja ja elämää johon en voinut luottaa.. otin eron miehestä mutta fyysisesti emme päässeet toisistamme eroon. itsekkään en lakannut rakastamasta.. en vain enää jaksanut. Olimme todella paljon eron jälkeen tekemisissä ja intiimi elämä oli vilkkaampaa kuin aikoihin.. kuitenkin heti eron jälkeen minulla oli pieni ylipääsy suhde (puhdasta sekoilua jota kadun ja joka ei ole koskaan ollut tapaistani) ongelmat alkoivat kun pari kuukautta sitten kuulin olevani raskaana. tähän asti olen uskotellut että lapsi on exäni, mutta enää en voinut salata yhden illan juttuani eromme jälkeen.. Kun kerroin sen exälleni, joka on ainakin vähän koittanut tukea tähän asti.. sekin tuki ymmärrettävästi loppui.. Nyt isän voi selvittää vasta kun vauva syntyy ja murehdin sitä jo nyt joka päivä.. Toivoisin todella että exäni olisi lapsen isä, koska hänet tunnen ja tiedän ja häntä edelleen rakastan vaikka olemmekin asiamme sotkeneet lopullisesti. Nyt olen opiskelupaikkani asntolassa ja viikonloppuisin koitan aina keksiä jonkun paikan jossa asua.. oma perheeni ja läheiseni asuvat monen sadan kilometrin päässä ja täällä pienellä paikkakunnalla alkaa kohta minua hajottavat juorut levitä.. tuntuu että ainoa keino selvitä ja saada itseni vahvaksi vauvan tuloa varten, on päästä mahdollisimman nopeasti takaisin helsinkiin. siellä vanhempani, ystäväni ja sisarukseni auttavat täällä vain tuomitaan.. vakka en ole edes vääryyttä tehnyt.. en ketään pettänyt.. ainoastaan masentunut ja yksinäinen.. Tahtoisin niin päästä tilanteeseen jossa voisin avoimesti nauttia raskaudestani ja olla onnellinen.. Jos helsingin seudulla on yksinhuoltajia tai odottajia olisin tosi iloinen jos voisin keskustella asioista ja sitä kautta keskittyä hyviin puoliin elämässäni. mailia saa laittaa osoitteeseen karwa_87@hotmail.com
Ottakaa yhteyttä, siitä olisi korvaamattoman suurta apua!!

 

Nyt heti ensin unohdat ne mokomat ämmätten juorut - annat heidän juoruta, jotain tekemistä hekin säälittävään elämäänsä tarvitsevat. Aina löytyy noita p*n jauhajia, mutta älä sä käytä energiaa niiden juttujen miettimiseen - nyt on sulla suuremmat kuviot. Sulla on varmasti vielä se surkein aika raskaudesta menossa, eli juuri siinä alussa kaikki on sekaisin ja onnetonta - jos helpottaa, niin monet onnellisessa suhteessakin elävät itkevät surkeina ekojen kolmen kuukauden aikana.
Toinen asia on se, että tulevaisuudesta ei voi ikinä tietää. Oli lapsi sitten ex-miehesi tai yhden illan suhteesi, niin se on kuitenkin sinun, ja ihan varmasti ihan yhtä rakas sinulle ja lähipiirillesi! Vaikka nyt saattaakin tuntua siltä että kaikki on menetetty, niin asioilla on tapana järjestyä - ehkei ihan niinkuin toivoit, mutta ehkä jopa paremmin! Älä pelkää, pärjäät varmasti, kun olet sen päättänyt. Surra saa ja itkeä, mutta pitää muistaa katsoa tulevaisuuteen uteliaisuudella. Jos sulla on mahdollista käydä siellä neuvolapsykologilla, niin käy ihmeessä - saat keskusteluapua, etkä tunne olevasi niin yksin vaikka perheesi onkin kaukana. Vielä hatunnosto sulle siitä, että kerroit exällesi miten asiat ovat, vaikka epävarmuudessa nyt elätkin isyyden suhteen! Voimia! :hug:

 

Mulla avioeron jälkeen 10 vuotta kestäneeseen suhteeseen (on/off seurustelua) syntyi pari vuotta sitten lapsi, jonka isä odotusaikana halusi abortoida. Hän teki selväksi, että olen maailman itsekkäin ja paskamaisin ihminen, kun en pystynyt noudattamaan hänen toiveitaan. Itselläni oli kolme teini-ikäistä edellisestä liitosta, joiden isä ei ansaitse tulla mainituksi (onnistui kiertämään jopa sen elatusvelvollisuusosuuden), vaavin isälle hän oli ensimmäinen. Odotusaika oli aika kurjaa, mutta kuten jotkut naisystäväni uhkasivat, isä ilmestyi synnärille yllättäin. Nyt odotamme yhdessä toista vaavia, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on toinen aikuinen tukena raskaudessa (exän mielestä noi oli naisten hommia ja niin vähäpätöisiäkin, ettei kannattaisi ääneen mainita, siis hän oli se, jolle ja suvulle lapset olivat kuitenkin pakkohankittava statusjuttu). Eli kait ne asiat kääntyy aina parhainpäin, yksin tai yhdessä, itselläni kannatti pitää mieli avoimena, kun isällä ei ollut muitakaan suhteita ja olin aina kuvitellut hänet fiksuksi ja vastuuntuntoiseksi. On ollut tuon alkujärkytyksen jälkeen niin ihana isä lapselle, etten osaa parempaa toivoa.

 

Joo tottahan se on että ei pidä nyt ajatella sitä mitä muut ajattelee ja pitää koittaa pysyä positiivisena.. Se että kerroin exälleni on osoittautunut tosi hyväksi asiaksi, koska nyt syyllisyys ei enää ahdista ja ensi suuttumisen jälkeen exäni on alkanut taas suhtautua minuunkin paremmin. Kyllä kai se niin on, että asioilla on tapana järjestyä ja ennen niiden järjestymistä kannattaa keskittyä iloisiin asioihin, eikä kokoajan pyöritellä ahdistavia asioita päässä. Eteenpäin mennään vaikka väkisin.

 

Joo tottahan se on että ei pidä nyt ajatella sitä mitä muut ajattelee ja pitää koittaa pysyä positiivisena.. Se että kerroin exälleni on osoittautunut tosi hyväksi asiaksi, koska nyt syyllisyys ei enää ahdista ja ensi suuttumisen jälkeen exäni on alkanut taas suhtautua minuunkin paremmin. Kyllä kai se niin on, että asioilla on tapana järjestyä ja ennen niiden järjestymistä kannattaa keskittyä iloisiin asioihin, eikä kokoajan pyöritellä ahdistavia asioita päässä. Eteenpäin mennään vaikka väkisin.

Laitoin sulle sähköpostia, jos ois tullu perille

:hug:

 

Näin tässä sitten kävi, että vaikka seurusteluaikaa on takana yli 3 vuotta niin mies(ei aviomies) häipyi kun kuuli, että raskaustestini näytti plussaa. Nyt r-viikkoja siis takana 6. En tiedä mitä tehdä. Koko ajatus perheen perustamisesta ja lapsesta kuulemma ahdisti miestä..vaikka ikääkin on jo 33. Minulla on entuudestaan edellisestä liitostani ihana 6-v poika, joka asuu vuoroviikoin isällään. En taida pystyä aborttiin, mutta ajatus yksinolosta pienen vauvan kanssa ahdistaa..pelkään, että voimani eivät siihen riitä.. miehelleni raskaus ei kuitenkaan pitänyt olla mikään kovin suuri yllätys..olihan meillä ehkäisykin vähän niin ja näin..mutta näin ne miehet vastaavat tekojensa seurauksista pahimmillaan...

 

Heippa Zebra10 ! Musta tuntuu että täällä meilläpäin mennään samoilla linjoilla, tosin raskausviikkoja takana jo 30. Mulla on ennestään ekaluokkalainen (7-v) villi, hermojaraastava, itsepäinen, temperamenttinen äipän silmäterä ja "henkireikä". Nyt odotan jo hyvällä vauhdilla toista lastani uudelle miehelle. Tosin emme tunteneet kovin kauaa ennen kuin tulin raskaaksi. Miehellä ikää kohta 33-v, eikä lapsia entuudestaan. Nyt kuitenkin alkanut käyttäytyyn siihen malliin että tulen todennäköisesti synnyttämään, elämään ja kasvattamaan tämänkin pojan yksin. Ajatus pelottaa aivan helkutasti!!! Mutta mä oon päättänyt että nokkapystyyn ja eteenpäin, alaspäin ei voi mennä.

Joskus mut valtaa ajatus että mun elämä ( minä ) toistan samoja "virheitä" yhä uudestaan ja uudestaan... :headwall: Edellinen suhteeni alkoi yhtä vauhdilla kuin nykyinenkin... Mentiin eikä meinattu. Silloin jo kyllä päätin että en aio tehdä lisää lapsia, tai jos teenkin, niin harkitsen todella tarkkaan ja elän parisuhteessa tulevan laspen isän kanssa useamman vuoden... Toisin kuitenki kävi ku uusi suhde pääsi "rakstumisvaiheeseen". Toisinaan kadun, että valitsin tämän tien, mutta pidemmän päälle valitsen ennemmin lapsen kuin miehen.

Niin, ja ainoana aikuisena on paaaljooon helpompi elää, vaikka sitä toista osapuolta kaipaakin välillä. Niin ja auttavaa kättä lasten hoidossa. Mutta sitä varten on sukulaisia ja ystäviä ja ammatti-ihmisiä. Koskaan ei tarvitse jaksaa/pärjätä lasten kanssa yksin!! =)

Voimia sulle, mitä sitten päätätkin tehdä!!!

 

voisin minäkin tänne tarinani kertoa, sillä odotan toista lasta ja mies päätti sitten että meidän tulee erota. Nyt on menossa rv20 ja erosta on nyt n. 2 kuukautta aikaa, tosin vain kuukausi siitä kun mies muutti pois. Mies löysi heti uuden naisen itselleen ja se tässä ehkä kaikkein pahinta onkin, kun toinen vaan tuosta noin vaan pystyy jatkamaan elämää. Maaliskuussa mies oli vielä sanonut että voisi mennä mun kanssa naimisiinkin, mutta kummasti se mieli muuttui kun toinen lapsi ilmoitti olemassaolostaan, esikoinen on nyt vajaa 2v.
Mulle on ollut todella vaikea hyväksyä tätä uutta ja mä en pysty ainakaan vielä hyväksymään sitä niin, että se olisi osa mun lasten elämää, vaikka onhan se jossain vaiheessa hyväksyttävä.

Mitä nyt asiasta olen miehen kanssa pystynyt keskustelemaan, välillä se on vähän vaikeaa, niin hän haluaa mennä, eli ilmeisesti tää toisen toisen lapsen odotus toi mukanaan paniikin, että elämä on nyt ohi, vastuuta ei ole valmis ottamaan siinä suhteessa lapsista.

 

miehen kanssa yhteistätaivalta on/off-linjalla n. 4 vuotta. Puhuttu oltiin perheestä ja yhdessä asettumisesta aloilleen. Kunnes sain tietää hetki stten että olen raskaana. Ensin mies ei oikein reagoinut asiaan,eikä kyllä ollut mitenkään shokissa. Ajattelin että hienoa,tämähän menee hyvin. Kunnes mies yhtäkkiä muuttui hetkessä. Ei rakastanutkaan minua,ei halua lasta ja haluaa että teen keskeytyksen. Ei ollut valmis tähän. Minä pidin pintani että keskeytystä en tee johon hän vetosi että häneltä et tule silloin mitään vaatimaan ja uhkasi asianajajalla. Nyt on menossa 9 + 3 rv ja luultavasti yksin tästä jatkan eteenpäin. Onneksi itsellä on taustatuet todella hyvät. Vanhemmat jotka auttavat aina ja ystävät jotka ovat tukena. Kiitos siitä heille!
Toivon että mies meni vain paniikkiin ja palaa vielä järkiinsä. Ehkä näin ei tule käymään. Ja enemmän psyykkaan itseäni tähän vaihtoehtoon.

 

me olemme juuri muutamia päiviä sitten eronneet miehen kanssa. 10vuotta tuli seurusteltua ja asuttua yhdessä, meillä on kohta 4 lasta, eli siis 3 lasta ja yksi mahassa. olen puolivälissä raskaana. mua niin ahdistaa kuinka jaksan, onneks noi lapset pitää mut pystyssä, kun on tekemistä,mut silti mulla on ollut helvetin yksinäistä nyt ja masentaa. mietin myös tulevaa kun vauva syntyy,kuinka pärjään neljän lapsen kanssa,vaikka tiedän että pärjään.
mulla ei asu täällä ketään sukulaisia, ne asuvat yli 600km päässä,että yksinäistä on. muutama kaveri on kyllä. (perheellisiä).

me mietittiin monta viikkoo tätä eroa, kun riideltiin joka päivä tai ainakin aamu. oon ollut väsynyt tän raskauden takia ja miehen ryyppyreissujen takia, sekä varsinkin valehtelun! on jotenkin tyhjä olo. nytkin mies juomassa vaan,tuntuu että se olis innoissaan vaan tästä erosta. mietityttää kovasti kuinka ottaa lapsia kun saa asunnon ja pitääkö silloinkaan lupauksiaan.

ei varmasti olis näin yksinäistä jos muuttaisin omien sukulaisten lähelle,mutta en viitsi tehdä sitä lapsille ja isälle kuitenkaan.. tää on niin peestä.

 

HEIOlen 20v, kohta kahden lapsen yksinhuoltajaäiti.. olen raskausviikoilla 16+3. Kummatki lapset ollaan suunniteltu saapuvaksi, mutta heti ku esikko syntyi, alkoivat ongelmat.. Ukko oli vain ja makasi, paskoi, huusi, haukkui, ja söi ja oli kavereidensa kans.. En saanut mistään kiitosta, olin aina se "paska lehmä." Nyt syyskuussa alettiin yrittään toista, ja se tärppäs heti ekasta kerrasta.. jonka jälkeen heti muutettiin erilleen, olen pärjänny ilman sitä paskiaista paremmin.. Mutta nyt on tullu kauhee kaipuu johonki mieheen, ihanaan, rakastavaan mieheen.. joka pitää minua hyvänä! Onko muita jotka melkeen samassa tilanteessa? olen niin turta. mutta silti onnellinen lapsista <3