Riittääkö rakkaus toisellekin lapselle?

Otsikko on hieman harhaanjohtava, koska en itse varsinaisesti mieti kyseistä asiaa omalla kohdallani, en siis odota toista lasta.

Suurin osa äideistä (ja isistä?) miettii kuitenkin rakkauden riittämistä. Näin kertovat julkkikset, tavikset ja kaiken ikäiset äidit. Marita Taavitsainenkin kertoi aikanaan julkisesti PELKÄÄVÄNSÄ ettei voisi rakastaa kuopusta yhtä paljon kuin esikoistaan. Kun esikoinen kasvaa, ja on aika harkita toista lasta, moni huomaa pohtivansa ennemmin tai myöhemmin, riittääkö rakkaus.

Mua kiinnostaisikin nyt kysyä kaikilta teiltä jotka muistatte tuon huolen, että mikä siinä huolestuttaa?

Jos kävisi niin että yhä edelleen esikoinen olisi jollain tavalla lähimpänä sydäntä, niin...mitä sitten?

Huolestuttaako siinä se, että se olisi kurjaa nuorempaa lasta kohtaan, vai se, että siinä äiti joutuu koville: koska hän joutuu tsemppaamaan kohdellakseen lapsia tasapuolisesti? Kumpi siinä on se pelko: se lapsen osa vai se äidin osa, että ei saakaan kahta kertaa "lottovoittoa". Vai joku muu asia?

Kiitos paljon pohdinnoistanne!

 

Minä satuin pienenä kuulemaan isäni keskustelun kavereidensa kanssa että kyllä se esikoinen on aina tärkeämpi (siis minä) tuntuihan se nyt vähän kurjalta siskon puolesta. Olin kyllä muutenkin aina isän tyttö ja nuorempi sisko äidin..

 

Minä olen miettinyt tuota usein.. Että voiko sitä toista rakastaa yhtä paljon, kun sitä ensimmäistä ainakin rakastaa niin mielettömästi, etten voinut kuvitellakaan miten paljon rakkautta voi tuntea.

Minulla siis vain yksi lapsi.

 

Riippuu esikoisen sukupuolesta. Jos esikoinen on poika niin on selvää ettei toinen voi olla yhtä rakas. EsikoisPOIKA on sentään parasta mitä voi elämältä saada!

 

Mutta jos esikoinen on tyttö ja sitten tuleekin se poika... niin silloin voi olla tasapuolisempi tilanne sisaruksille. Tietysti poika on aina äidille erityinen <3 mutta esikoisellakin on pieni erityisasema... joten tuossa tapauksessa tytär ei ole yhtä halpa veljeensä verrattuna kuin kuopuksena, kun hän on sentään esikoinen ja äidille avuksi.

 

[QUOTE="Anne";29581504] niin on selvää ettei toinen voi olla yhtä rakas. [/QUOTE]

Anne, et valitettavasti vastannut kysymykseeni.

En kysynyt kuka lapsista on rakkain, vaan tässä ketjussa jutellaan siitä, mitä vanhemmat pelkäävät sanoessaan että heitä huolettaa usein, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä.

 

Kyllä se minuakin mietitytti, mutta yhtä rakkaita ovat molemmat. Esikoinen on tietysti se, jonka kanssa olimme pari vuotta paljon kaksin ja siinä mielessä hänellä on aina erityinen asema, mutta toisen lapsen kanssa olemme jollain tapaa vielä läheisempiä.

 

[QUOTE="veiras";29581606]Kyllä se minuakin mietitytti, mutta yhtä rakkaita ovat molemmat. Esikoinen on tietysti se, jonka kanssa olimme pari vuotta paljon kaksin ja siinä mielessä hänellä on aina erityinen asema, mutta toisen lapsen kanssa olemme jollain tapaa vielä läheisempiä.[/QUOTE]

Kiitos, mutta tämäkään ei ollut vastaus kysymykseeni.

Kysyin, MIKÄ siinä pelottaa että toista ei rakastaisi yhtä paljon kuin ensimmäistä. Eli mitä siinä pelätään?

 

Kai ihmisillä on ihanne tasapuolisuudesta, että sisaruksia pitää rakastaa yhtä paljon. Että sitä on sitten vähän tunnekylmä ja epäonnistunut, jos on yksi lapsista läheisempi. Minä tosin olen miettinyt tätä vähän eri tavalla, siis että entäpä jos sitä vauvaa rakastaakin sitten enemmän kuin esikoista. Esikoinen kun oli ja on edelleen aika haastava lapsi

 

Kiitos, mutta tämäkään ei ollut vastaus kysymykseeni.

Kysyin, MIKÄ siinä pelottaa että toista ei rakastaisi yhtä paljon kuin ensimmäistä. Eli mitä siinä pelätään?

No varmaan juuri sitä, että se rakkaus ei jotenkin riitä. Ei siinä välttämättä ole kamalasti sijaa rationaalisella ajattelulla, mutta yleensä se ensimmäinen lapsi on kuitenkin kokemus sellaisesta rakkaudesta, mitä ei koskaan ennen ole tuntenut.
Kai sitä sitten viimeistään jossain raskaushormoneissa toista odottaessa kelailee, että kun sitä ekaa rakastaa NIIIN paljon, niin mistä sitä rakkautta enää sille toiselle riittää sitten?

Itse muistan tällaisen pelon vain hyvin hämärästi ajalta kun odotin toista. Nyt noita muksuja on neljä, ja ihan vallankin on kaikille riittänyt.

Edit. Ja kai se on juuri se yleinen oletus tasapuolisuudesta, yleinen ihannehan on se, että kaikkia lapsiaan rakastaa yhtä paljon. Aisanahan on aik atabu jos joku kehtaa myöntää, että rakastaa yhtä lastaan enemmän kuin toista/muita, joten kukaan ei varmaankaan lähtökohtaisesti halua itselleen sellaista tunnetta.

 

Itse en miettinyt asiaa raskausaikana, mutta kuopuksen synnyttyä koin huonoa omatuntoa siitä, että kuopus olikin esikoista rakkaampi. Kuopus oli niin suloinen ja ihana tuhistessaan siinä rinnalla kun taas esikoinen oli ärsyttävä 2v uhmaikäinen. Nyt lapset 4v ja 6v ja rakkaudentunne on tasoittunut. Kolmatta odotan ja nyt tiedän, että se rakkaus vauvaan voi olla alkuun suurempi kuin vanhempiin lapsiin. Näin luonto on varmistanut sen, ettei äiti hylkää vauvaa vaikka mikä tulisi. :heart:

 

En usko, että suurin osa miettii tuota. Miksi ihmeessä rakkautta olisi vain rajallinen määrä? Riittääkö sulla rakkauta miehesi ja lapsesi lisäksi kenellekään muulle? Rakastatko vanhempiasi, sisaruksiasi, ystäviäsi? Miksi sitä ei sitten riittäisi myös usealle lapselle?

 

Kiitos, mutta tämäkään ei ollut vastaus kysymykseeni.

Kysyin, MIKÄ siinä pelottaa että toista ei rakastaisi yhtä paljon kuin ensimmäistä. Eli mitä siinä pelätään?

Okei, no en valitettavasti osaa vastata, koska itse en pelännyt, mietin vain. Kun se rakkaus ensimmäiseen lapseen oli niin "ainutlaatuista", sellaista ei ollut ennen kokenut, niin ajatteleehan sitä, että onko se toisella kerralla enää yhtä ainutlaatuista.

 

No varmaan juuri sitä, että se rakkaus ei jotenkin riitä. Ei siinä välttämättä ole kamalasti sijaa rationaalisella ajattelulla, mutta yleensä se ensimmäinen lapsi on kuitenkin kokemus sellaisesta rakkaudesta, mitä ei koskaan ennen ole tuntenut.
Kai sitä sitten viimeistään jossain raskaushormoneissa toista odottaessa kelailee, että kun sitä ekaa rakastaa NIIIN paljon, niin mistä sitä rakkautta enää sille toiselle riittää sitten?

Itse muistan tällaisen pelon vain hyvin hämärästi ajalta kun odotin toista. Nyt noita muksuja on neljä, ja ihan vallankin on kaikille riittänyt.

Edit. Ja kai se on juuri se yleinen oletus tasapuolisuudesta, yleinen ihannehan on se, että kaikkia lapsiaan rakastaa yhtä paljon. Aisanahan on aik atabu jos joku kehtaa myöntää, että rakastaa yhtä lastaan enemmän kuin toista/muita, joten kukaan ei varmaankaan lähtökohtaisesti halua itselleen sellaista tunnetta.

Kiitos, vastasit hyvin kysymykseen. Voisiko ajatella, että rakkauden toivoo olevan tasapuolista, koska jokainen lapsi tarvitsee rakkautta, ja sen vähyys olisi melkoinen turvattomuuskolaus? Vanhempi siis pelossaan samaistuu yhteen lapsistaan ja tuntee sen mahdollisen kurjan tilanteen, jos rakkautta ei riittäisi?

 

Itse en miettinyt asiaa raskausaikana, mutta kuopuksen synnyttyä koin huonoa omatuntoa siitä, että kuopus olikin esikoista rakkaampi. Kuopus oli niin suloinen ja ihana tuhistessaan siinä rinnalla kun taas esikoinen oli ärsyttävä 2v uhmaikäinen. Nyt lapset 4v ja 6v ja rakkaudentunne on tasoittunut. Kolmatta odotan ja nyt tiedän, että se rakkaus vauvaan voi olla alkuun suurempi kuin vanhempiin lapsiin. Näin luonto on varmistanut sen, ettei äiti hylkää vauvaa vaikka mikä tulisi. :heart:

Aihe on kinkkinen koska tuolle tunteelle ei kaiketi VOI mitään. Miksi kokea syyllisyyttä siitä, mihin ei voi vaikuttaa?

Tätini on kertonut samaa, että hänestä tuntui kamalalta kun yhtäkkiä oli tunne että "ei tarvitse esikoista mihinkään, onhan tämä vauva". Ehkä se on kamalaa siksi, koska siinähän on kyse juuri siitä, että hylkäisikö jonkun.

 

Oman rakkauden riittämistä en muista koskaan pelänneeni, tietyissä tilanteissa toki sitä että molemmat lapsista saavat tarvitsemansa huomion, huolenpidon (rakkaudeksikin sen tietysti voi määritellä). Joskus ehkä harmittaa se että kuopuksella ei koskaan ole pidempää aikaa mahdollisuutta samalla tavalla jakamattomaan huomioon kuin esikoisella ensimmäisenä lapsena oli, toisaalta ikäero on sen verran pieni että mistään merkittävästä erosta ei mielestäni ole kyse. Lisäksi oman "erityisyytensä" kautta kuopus tuo perheeseen ja esikoisenkin elämään asioita jotka tasoittaa tilannetta ja molempien tärkeyttä ja paikkaa perheessä.

 

Kiintymyksellä sinänsä ei mielestäni ole tekemistä tasapuolisuuden kanssa, joten en pelkää sitä etten osaisi kohdella lapsia tasapuolisesti siitä huolimatta että jompi kumpi lapsista tuntuisi läheisemmältä. Enemmän kai pelko aiheutuu lapsen näkökulmasta miten hän kokee tasapuolisuuden ja kuinka hyvin osaan tuoda esille sen että tasapuolisuutta monessa tilanteessa onkin se että lapsia kohdellaa hiukan eritavalla vaikkakaan ei eriarvoisesti.

 

Ajan myötä se tasoittuu väkisinkin, koska on niin suuret erot ihmisten luonteissa, mieltymyksissä, tarpeissa jne. Äitini sanoo, että vaikein lapsi on se rakkain, koska hänen kanssaan tulee vietettyä väkisinkin eniten aikaa. Vauvan eka hymy on ihana, mutta taaperon eka hiekkakakku tai koululaisen stipendi yhtä huikeita saavutuksia. Ja sit kun perheaterialle tulee 17v, 23v, 31v ja 37v lapset niin tokko heifän sisarusjärjestystään miettii.

 

Itse en miettinyt asiaa raskausaikana, mutta kuopuksen synnyttyä koin huonoa omatuntoa siitä, että kuopus olikin esikoista rakkaampi. Kuopus oli niin suloinen ja ihana tuhistessaan siinä rinnalla kun taas esikoinen oli ärsyttävä 2v uhmaikäinen. Nyt lapset 4v ja 6v ja rakkaudentunne on tasoittunut. Kolmatta odotan ja nyt tiedän, että se rakkaus vauvaan voi olla alkuun suurempi kuin vanhempiin lapsiin. Näin luonto on varmistanut sen, ettei äiti hylkää vauvaa vaikka mikä tulisi. :heart:

Mulla on ollut samanlaisia tuntoja ja hyvä kuulla etten ole ainoa olen vähän uumoillutkin että niin se tasoittuisi ajan myötä koska selvähän se on että tyytyväinen ja iloinen vauva on vielä "mukavampaa seuraa" kuin 3v kova uhmaaja.

 

Kiitos, mutta tämäkään ei ollut vastaus kysymykseeni.

Kysyin, MIKÄ siinä pelottaa että toista ei rakastaisi yhtä paljon kuin ensimmäistä. Eli mitä siinä pelätään?

En ole se henkilö, lenelle tämän kysymyksen esitit mutta omalla kohdallani voisin kuvitella että suurin pelko olisi se, ettei saisikaan sitä kahta "lottovoittoa". Olisi se aika ikävä tilanne jos huomaisi ettei kuopus syntyessään tai myöhemminkään aiheuttaisikaan yhtä suurta rakkausmyrskyä kuin esikoinen.

Minulla on vain yksi lapsi eikä enempää tule, joten sikäli tämä on vain teoreettista pohdintaa.

 

En ole miettinyt, yleensäkään mulla ei ole tapana miettiä, ketä perheenjäsentä rakastaa toista enemmän tai vähemmän tms. Ollaan rennosti vaan ja rakastetaan toinen toisiamme. Miks niin mukavasta ja kauniista asiasta kuin rakkaus pitää tehtä tuollainen kisa ja probleema.

 

Riittää sitä, eikä rakkaus yhtä lasta kohtaan ole toiselta lapselta pois.
Rakastan kolmea lastani, kutakin heistä omalla tavallani.. välillä toisen lapsen rakastaminen on helpompaa kuin toisen. Lapsilla on elämässään kaikenlaisia vaiheita, tai en tiedä ovatko ne vaan lapsen vaiheita vai vaiheita lapsen ja vanhemman suhteessa, välillä ollaan lähellä - välillä riuhdotaan kauemmaksi. Välillä rakastetaan sydän vereslihalla.. määriä en osaa määritellä, tai analysoida olisiko sitten joku rakkaampi.

En usko. Rakkaus on vaan erilaista kutakin lasta kohtaan.

 

Aivan varmasti riittää. Minulla on neljä ja vaikka olisi 20, kyllä rakkaus riittäisi, mutta tietenkin ajan ja huomion joutuvat jakamaan. Ihmetyttää kun joku täällä kirjoitti että esikoispoika on parasta mitä voi saada elämältä, itse olen aivan toivonut vain tyttöjä, ja joukon poika on selvästi minulle vierain, en oikein tiedä miten suhtautua häneen, vaikka tietysti on yhtä rakas. Mielestäni äidin ja tyttären suhde on aivan erityinen.
Vauvaa tosiaan rakastuu aina eniten mutta se tasoittuu kun vauva alkaa kävellä, sitten ovat kaikki yhtä rakkaita. Vauva nyt vain on niin hellyyttävä ettei siihen voi hermostua niinkuin vähän isompiin kiukkupusseihin.