runo

Nämä ovat sinisiä pyhiä
tuntureita,
täällä minun ajatukseni,
täällä minä katoan
jäljettömiin.


Juuri kun alan ymmärtää
tunturituulen puhetta,
minun täytyy lähteä.
Juuri kun alan ymmärtää
kiven puhetta,
poron sielunelämää,
minun täytyy lähteä.


Minä olen minä,
siinä on yhdelle ihmiselle
kylliksi kohtaloa.


Tässä minä rantatörmällä puhelen
auringossa
kimalteleville vesipisaroille
kuin ystäville,
kesäaamun selittämätön kirkkaus
ympäröi minua.


Kuljeskelen tunturissa,
kuuntelen
iloisia kiviä,
ikävöiviä kiviä,
rakastavia kiviä,
huutavia kiviä,
itkeviä kiviä,
laulavia kiviä.
Kuljeskelen tunturissa ja luen
luonnon kirjoittamaa
runokirjaa.


Kuvitteellisilla tuntureilla
samoillessani
sinä ilmestyit
valkoisena porona eteeni
unessa valveilla.


Kuka kertoisi,
olenko syntynyt tänne
vahingossa?
Osunut tälle planeetalle
vahingossa?
Olenko minä oikea minä
vai valeminä,
varjo?
Ymmärtääkö minua oikeasti
kukaan?


Tunturien
taivallista hiljaisuutta,
erämaan lammen rannalla
värien hehkua ja lumoa,
kävelen hitaasti peilityynen
veden äärelle,
kauhaisen vettä kahvipannuun
keitän väkevät kahvit,
sydämeni valtaa pyhä mieli
selittämättömästä elämän lahjasta.


Olen hetken heijastus,
välähdys katoavassa
tunturin lumessa.


Tunturissa jokainen
sana
painaa tonnin,
elämän kipu,
kauneus,
pimeys ja valo.
Hyppään sivuun
sanojen alta,
siiville.

ei mitään pornoa