sisarusten huomioiminen/kasvatus

Herättelen vain ajatuksia, miten muita terveitä sisaruksia huomioidaan, kun perheessä on erityistä huomiota vaativa lapsi. Ja miten eri tavoin sisaruksia kasvatetaan riippuen lapsesta. Toivottavasti tästä ei tule liian pitkää sepustusta...

Itselläni on lievästi kehitysvammainen jo aikuinen sisko, jolla on lisäksi ADHD:ta. Tämä on tottakai vaikuttanut myös minun koko elämään. Ja vaikuttaa edelleen koko elämäni ajan.

Siskoni oli lapsena erittäin vaativa kasvatettava. Hirveän levoton, impulsiivinen eikä hetkeäkään paikoillaan. Ymmärrän, että tämä oli hirvittävän rasittavaa äidilleni. Ja kun äitini ei saanut paljon edes isältäni apua, vaikka siis ydinperhe oltiin. Isä ei lasten kasvatukseen, minunkaan, paljon puuttunut. Äiti oli siis aika yksin.

Silti minua ärsytti se, että meitä kohdeltiin aivan eri tavoin. Minua ei niinkään kiusannut se, että minua huomioitiin vähemmän, koska ymmärsin äidin energian menevän siskoni perässä juoksemiseen. Minua kävi äitini sääliksi tilanteen takia ja yritin myös vaihtelevalla menestyksellä auttaa. Usein menetin hermoni siskoni takia ja suutuinkin tälle; ja sitten koin huonoa omaatuntoa ja suurta syyllisyyttä siskolleni suuttumisesta, koska minusta tuntui, että juuri minun pitäisi häntä ymmärtää kun siskoni hän on. Enkä sitten ymmärtänytkään. Ja kun en edes kenellekään voinut kertoa negatiivisista tunteistani. Miten raskasta sellainen on lapselle!

Siskoltani ei vaadittu samalla tavoin kuin minulta hyvää käyttäytymistä. Tai oikeastaan itse käyttäydyinkin hyvin sanomattakin. Siskoni oli hyvin levoton ja omapäinenkin ja ymmärrän, että se oli paljon energiaa vievää ja väsyttävää. Mutta jotain asioita olisi silti voinut opettaa huolimatta siitä, että siskoni on kehitysvammainen. Kyllä kehitysvammainenkin lapsi osaa ja pystyy monia asioita, kun ne hänelle opetetaan!

Räikein esimerkki, miten eri tavalla meitä lapsena kasvatettiin:

Juuri kouluikäisenä olin kaupassa äidin kanssa. Halusin itselleni purkan ja laitoin sen kassalinjalle. Myyjä ei huomioinut sitä ollenkaan, kun jutteli äitini kanssa. Sitten otin purkan käteeni ja heiluttelin sitä myyjän silmien alla ja hoin moneen kertaan, että otan tämän, laita laskuun. Äitini ja myyjä keskustelivat edelleen keskenään. Lopulta otin purkan ja ajattelin, että kyllä varmasti myyjä huomasi, että otin sen.
No, kotona äiti huomasi, että minulla on maksamaton purkka. Mikään selitys ei kelvannut vaan piti mennä yhdessä takaisin kauppaan ja minun piti pyytää anteeksi, kun olin VARASTANUT purkan.

No, meni pari vuotta. Oltiin kioskilla ja siskoni otti pari irtokarkkia ilman lupaa. Tapauksen näki nuori kioskinmyyjä, minä, äitini ja mummuni. Odotin mielenkiinnolla, millaisen koulutuksen siskoni tapauksen johdosta saa. Kukaan ei sanonut mitään! Olin tyrmistynyt! Lopulta sanoin, että sisko otti pari karkkia. Äitini ja mummuni vain katselivat muualle eivätkä olleet kuulevinaan ja lähdettiin pois. Karkit jäivät maksamattakin. No, kyse oli korkeintaan 20 pennistä, mutta kuitenkin! Itse sätkätin siskolleni, että ei noin saa tehdä. Äitini ja mummuni eivät kommentoineet mitenkään tapahtunutta, vaikka ihmettelin ääneen, että eikö karkit kuulu kuitenkin maksaa.

En vieläkään ymmärrä, miksei siskolleni voinut sanoa, ettei saa varastaa. Ja miksei äitini edes maksanut niitä kahta irtokarkkia. Nuori myyjä ei varmasti uskaltanut sanoa mitään. Oliko tilanteessa jotain niin hävettävää, ettei sen takia mitään sanottu? Mutta miten erosi tilanne minun purkan viemisen kanssa? Eikö se ollut yhtä häpeällistä?

Vielä että tuo oli ainut tapaus, jonka tiedän ja olen nähnyt siskoni mitään varastavan (mitä nyt äidin lompakosta rahaa karkkiostoksiin vei, äidin vielä tietäessä ja ponteettomasti kieltäessä.

Välillä olen miettinyt, miksei siskolleni kunnolla rajoja opetettu. Siskoni ei ole ikinä ollut ilkeä eikä ilkeyttään pahuutta ole tehnyt vaan ymmärtämättömyyttään ja kun kerta annettiin tehdä. Itsestäni tuntui, että minä sain yrittää yksin vaatia, että siskoni käyttäytyy niin kuin muutkin ihmiset/lapset. Äiti antoi kaiken anteeksi ja katseli siskoni tempauksia niihin kunnolla puuttumatta. Itse menin toiseen ääripäähän, ja yritin kovalla kädellä komentaa siskoani usein siis suuttuen. Ja tunsin kiukkua siitä, että vanhempani eivät siskoani kasvattaneet vaan minä jouduin sitä tekemään.

Onhan vaativan lapsen kasvattaminen rankkaa ja energiaa vievää. Luulen että äiti ei vain jaksanutkaan. Mutta silti siskon kohtelu tuntui omituiselta hyssyttelyltä. Onko se kieltäminen tuntunut liian pahalta, kun toinen vammansa takia joutuu koko elämänsä ajan "kärsimään"? Säälinkö takia jätettiin siskoni käyttäytyminen korjaamatta? Mutta samalla tavalla siskoni on ihminen ja ollut lapsi kuin kuka tahansa. Samalla tavalla pitäisi kaikille lapsille opettaa, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ei käyttäytymisen opettaminen kenenkään elämää pilaa vaan päinvastoin!

No, nykyisin siskoni on rauhoittunut huomattavasti, kun ikää on tullut lisää. Hänellä on hyvin asiat ja hän asuu hyvässä asuntolassa, jossa pidetään asianmukaisia rajoja. Nykyisin ei tarvitse hävetä siskoni kanssa liikkuessa, hän osaa käyttäytyä. Itse olen oppinut jopa hyväksymään siskoni sellaisena kuin hän on. Mutta helppoa se ei ole ollut.

 

Asenteet ja tukimuodot ovat paljon muuttuneet siitä ajasta, kun siskosi on ollut lapsi.
Minulla on kehitysvammainen eno ja kaksi kehitysvammaista lasta, jo aikuisia.
Kun enoni oli lapsi, ei ollut vammaisneuvolaa, erityiskoulua tai mitään tukea ja
apua. Väsyminen ja tunne, että on asian kanssa yksin, vaikutti varmasti tilanteeseen.

Nykyisin ei varmasti voi olla niin, että kehitysvammainen ottaisi karkin ja myyjä ei mitään
sanoisi! Vastuu on vanhemmilla tai muulla saattajalla käyttäytymisestä.
Kyllä kehitysvammaisille pitää käytöstapoja neuvoa ja neuvotaan paljon koulussakin.
Kiva kuulla, että aikuisena suhteesi siskoosi on toimiva. Se on hänelle tosi tärkeää
varmasti.

 

11 vuotta nuorempi pikkuveljeni on ns erityislapsi. Itse koen että me muut kolme vanhempaa sisarusta jouduimme oppimaan itsenäisemmiksi aikaisemmin, koska äidin aika meni tämän nuorimman kanssa. Luulen että se, että ajattelen aina ihmisistä, että heillä on omat syynsä olla tuollaisia kuin ovat, siis hyväksyn heidät ja pyrin ymmärtämään, vaikka tekisivät jotain mitä ei pidettäisi hyväksyttävänä, johtuu juurikin tästä, että jatkuvasti kotona piti ymmärtää tätä pikkuveljeä ja sitä mitä hänen "erilaisuutensa" vaati muilta. vähän sekavaa, en oikein osaa selittää...
Koin kuitenkin että olimme kaikki samalla viivalla, tosin asiaan voi vaikuttaa se että ikäeromme oli noin suuri ja kaverit tuossa iässä olivat minulle melkein tärkeämpiä kuin kotiympyrät.

 

Mulla esikoinen on erityislapsi, nyt jo 22 v omillaan asuva nuori nainen. Toinen lapseni - vammaton - täyttää tässä kuussa 17 vuotta. Molempia olen kasvattanut aika samalla tavalla ja kuopus on päässyt varmaan monessa asiassa ikätovereitaan helpommalla. Tämä siksi, että en ole vaatinut kuopukselta asioita, joita en ole voinut vaatia esikoiseltakaan.

Lapsillani on yli 5 vuoden ikäero ja molemmat ovat saaneet yhtä paljon huomiotani. Esikoisen vammaisuus on ollut osa meidän perheen arkea ja kuopus on siihen ihan hyvin sopeutunut, koska isosiskonsa vammasta ei ole ollut hänelle koskaan mitään haittaa. Tai no viime kesänä likalla oli tullut sähköjohtojen kanssa yksi ongelma ja mä pyysin junnua hyppäämään pyörän selkään ja käymään auttamassa. Esikoinen siis asuu noin 1,5 kilometrin päässä meistä. Eipä tuo kuopus edes mutissut vastaan vaan lähti matkaan heti. Ja viihtyi siskonsa luona monta tuntia, vaikka se ongelma ratkesikin parissa minuutissa.

 

Kyllä tervekin lapsi tarvii huomiota ja oikeudenmukaisuutta. Ymmärrän väsymyksen ja voihan terveelle lapselle selittää että se ei vähennä hänen tärkeyttään vaikka ei olisi aina niin paljon aikaa kaikkeen.
Meillä mentiin hoitojonoon juuri terveen lapsen kommentin takia. Minut herätti viimeistään se, kun kaksospojista se terve sanoi minulle hiljaa kahdestaan, että pelkää veljeänsä. Äänensävy oli sellainen, että sitä ei voinut jättää huomiotta. Samaa mieltä oli lastenpsykiatrisen lääkäri ja osastoaika on saatu! Nyt tämä erityislapsi on myös tyytyväinen päästyään juttelemaan ja kaksosveli kysyi heti lääkärin jälkeen, joko veli on terve!! (ovat 5-v)

 

tassut: Juu, tiedän olevani siskolleni tärkeä. Välillä on hiukan huono omatuntokin, kun ei aina tule soiteltua niin usein hänelle. Nykyisin asun niin kaukanakin siskosta ja tapaamiset ovat väkisin harventuneet aikaisemmasta. Onneksi muita sukulaisia asuu lähempänä, mutta melkein mä kuitenkin useammin siskoa näen kuin lähellä asuvat sukulaiset. Hyvin siskolla asiat kuitenkin tällä hetkellä on. Mutta kyllä välillä ikävältä tuntuu, kun sisko joka kerta kyselee, koska olen tulossa hänen luonaan käymään ja kun tietää, ettei se nyt heti onnistu. :/ Tosin sisko on impulsiivinen ja hetken päästä jo selittelee jotain muuta asiaa, mitä hänelle on sattunut. Mutta tiedän että hänelle on tärkeää, että hänelle soittelen ja hänen luonaan käyn. Kylään sisko olisi aina myös tulossa, mutta sen järjestäminen vaatisi erikoisjärjestelyjä, kun meillä välimatkaa aika lailla on.

Olen kyllä huomannut, että nykyisin asiat ovat jonkun verran muuttuneet. Ehkä aavistuksen verran suvaitsevammiksi ja ihmiset tietävät/ymmärtävät asioita enemmän. Vaikka kyllä ennakkoluuloja edelleen on kehitysvammaisten suhteen. :/ Silti jos ei ole erilaisten ihmisten kanssa ollut paljon tekemisissä, ei sitä välttämättä tiedä, miten kuuluu olla ja käyttäytyä tällöin. Mun mielestä on hyvä, mitä enemmän kehitysvammaisista ja erilaisista ihmisistä puhutaan. Sitä paremmin muutkin ihmiset ymmärtävät, mitä erilaisuus tarkoittaa. Mä nyt itse puhun lähinnä kehitysvammaisuudesta siksi, koska siitä on itsellä kokemusta siskon kautta.

Alice: Mä olen tuntenut myös, että mun pitäisi ymmärtää siskoa. Ongelmana on ollut se, että en aina ole ymmärtänyt siskoani. Negatiiviset tunteet ovat tuntuneet vääriltä. Eihän omaa siskoaan voi eikä saa vihata! Vielä kun toinen on "avuttomampi" ja muut lapset/ihmiset häntä kiusaavat. Ja välillä tuntuu edelleen pahalta se, että sisko ei koskaan tule muuttumaan "normaaliksi". Sisko ei koskaan tule ymmärtämään tiettyjä asioita, on tietyissä asioissa aina lapsenomainen. Se tuntuu pahalta, koska siskon elämä olisi paljon helpompaa, jos hän pystyisi ymmärtämään tiettyjä asioita. Sinällään en usko siskon elämä olevan huonoa vaan hänellä on harrastuksia, käy töissä työkeskuksessa ja on jopa samantasoisia ystäviä. Ystävien saaminen on niitä vaikeimpia asioita ollut. Kuitenkin sisko ymmärtää monia asioita vaikkei kaikkea pystykään ja osaa joskus hyvinä hetkinään olla jopa fiksumpi ja kohteliaampi kuin mä.

Keittiönoita: Mukavaa että sinun lapsesi ovat saaneet yhtä lailla huomiota ja heidän suhteensa kuulostaa hyvältä! =)

Anne-liina: Tuo on juuri mielestäni tärkeää, että vanhemmat huomaavat, jos jokin vaivaa lapsen mieltä! Ja myös tarttuvat asiaan! Kunpa mulla olisi ollut joku, jolle olisin voinut puhua mieltä painavista asioista. Itse vain haudoin niitä omassa päässäni. Kuvittelin olevani hirvittävän paha ihminen. Vasta opiskeluaikoina kaikki alkoi purkautua, kun sain luotettavan ystävän, jolle pystyin puhumaan. Ennen sitä en pystynyt kenellekään sanomaan, että mun sisko on kehitysvammainen. En oikeastaan itsekään ymmärrä vieläkään, mikä sen sanomisessa tuntuu pahalta. Mä menin aivan lukkoon sellaisessa tilanteessa, kirjaimellisesti. Onko se sitä, että pelkäsi, että keskustelukaveri alkaa pilkata? Kuitenkin siskoon liittyy niin monia tunteita avuttomuutta, surua, häpeääkin. Joskus sisko kuitenkin osaa yllättääkin ja olen ollut ylpeäkin hänestä. Avuttomuus ehkä on pahin tunne, kun ei pysty auttamaan siskoa niin kuin haluaisi.

Olen oppinut vähitellen hyväksymään siskoani sellaisena kuin hän on. Silti on siskon ja minun suhteessani vielä paljon pureskeltavaa ja mietittävää.

 

Hmm... mietin vielä noita tunteita, mitä sisko herättää. Ehkä se etten pystynyt sanomaan, että siskoni on kehitysvammainen, liittyykin syyllisyyteen. Siihen että ei itsekään ymmärrä häntä, ei itsekään osaa häntä auttaa, ei itsekään tiedä miten pitäisi asioihin suhtautua. Ja ajatus siitä, miten joku "ulkopuolinenkaan" sitten siihen kykenisi...

 

Meillä on perheessä 4 lasta sekä vielä miehen lapsi joka käy meillä viikonloppuisin. Lapsista kolmas on kehitysvammainen ekaluokkalainen.
Ensimmäiset vuodet menivät rampatessa sairaalassa ja kaksi vanhinta lasta joutuivat usein olemaan mummin hoidossa. Olin yksinhuoltaja silloin, joten se olin minä joka hoidin sairaalassa olot/käynnit lapsen kanssa. Tytön olessa 2,5 vuotias saimme kehitysvammadiagnoosin. Tällä reissulla oli mukana kaksi vanhimpaa lastani esikoinen oli melkein 7vuotias ja toinen oli 5vuotias. Esikoinen ymmärsi lääkärin puheista heti että uutinen diagnoosista ei ollut ihan ns. normaalia ja kysyikin samantien että: Äiti mitä kehitysvammaisuus tarkoittaa? Selitin lapselleni, niinkuin sen ikäiselle voi asian selittää. Kerroin että tällaisia lapsia on hänen koulussaan tietyllä luokalla. Nämä lapset oppivat asioita mutta eivät ihan kaikkea niinkuin terveet lapset. He tarvitsevat apua yleensä joissain tietyissä asioissa. Vanhempi tyttäreni, silloin 5v ei ymmärtänyt eikä oikeestaan edes kysellyt asiasta.

Vuosien mittaan on tullut jos jonkinmoista asiaa eteen. lapsille on kerrottu aina että tietyt käyttäytymiset siskolla johtuu varmastikin kehitysvammasta esim. erilaiset maneerit. Kehitysvammaisen tyttäreni ymmärrys ei tahdo riittää kaikkiin asioihin mitä hänen ikäisensä pitäisi osata. Häneltä vaaditaan kuitenkin ihan samanlaisia asioita kuin muiltakin, huomioiden kuitenkin mihin hän kykenee ja mitä hän ymmärtää. Muille lapsille on selitetty myös asiaa ja mielestäni he ymmärtävät suurimmaksi osaksi siskonsa puutteet tietyissä asioissa. Joskus vanhempi tyttäreni saattaa kiukutella että ärsyttää kun sisko ei tee niin tai näin, mutta hänellä on siihen mielestäni täysi oikeus. Ei aina tarvitsekaan olla yltiö ymmärtäväinen 9vuotiaana. Hetken jotkut asiat ärsyttävät ja se menee sitten ohi.

Isommat lapset ovat kyselleet myös tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu kun kehitysvammainen sisko kasvaa aikuiseksi ja heille on selitetty että ehkä sisko asuu jossain asuntolassa jossa on muitakin asukkaita ja hän saa apua, kun tarvitsee sitä.

Meillä on mielestäni hyvin hyväksytty tytön erilaisuus. Paljon hän on vienyt huomiota tottakai ensimmäisinä vuosina sairaalareissujen takia jotka ovat kestäneet 1päivästä- 5 kuukauteen. Nykyään on vain kontrollikäyntejä jotka hoidetaan isompien ollessa koulussa.
Arjessa tytöllä on ihan samat säännöt täällä kotona kuin muillakin. Kehitysvammaisuus ei ole oikeus huonoon käytökseen. En halua vedota kaikessa tytön kehitysvammaisuuteen, mutta joskus joudun selittelemään lapsille että jotkut asiat johtuvat siitä.

eräsvain:
Et kirjoittanut minkäikäisiä olette mutta arvelisin teidän olevan jo kummankin aikuisia. Ajat ovat muuttuneet siitä paljonkin ja kehitysvammaisuudesta puhutaan jo enemmän ja vanhemmat saavat tukea enemmän erityisen lapsen kanssa. äidilläsi ei ole ollut ehkä tarpeeksi vertaistukea siskosi kanssa? Äidillesi on ollut ehkä kova pala myös hyväksyä täysin siskosi erilaisuus, vaikka onkin äitinä hyväksynyt sen. Kirjoittamasi mukaan hän on kasvattanut teitä yksin, vaikka isäsi on ollut mukana elämässänne. Sellainen vie voimavaroja ehkä vielä enemmän, ollaan kaksin vastuussa lapsista, mutta silti yksin todellisuudessa. Hän on antanut mennä läpi sormien tiettyjä asioita vaikka olisi pitänyt puuttua, ehkä hän ei ole vain jaksanut, vaikka olisi pitänyt. Vedonnut vaan mielessään lapsen erilaisuuteen?
Äitisi voimavarat eivät ole ehkä riittäneet huomioimaan sinua, kysymään sinulta miltä sinusta tuntuu? Ehkä hän ei ole vain osannut? Ehkä puhuminen äitisi kanssa auttaisi asiaa? Kysyisit häneltä miltä hänestä tuntui silloin? Miten hän on elämässään ottanut siskosi erilaisuuden, ei kuitenkaan syyttävään sävyyn.

Mielestäni sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Kuulostaa silti siltä että et ole täysin hyväksynyt siskosi erilaisuutta? Eikä sinulta voida vaatiakaan sitä, se vie aikansa. Joillain varmasti pidempäänkin. Myös minulla vei aikani ennenkuin pystyin sanomaan ääneen: Lapseni on kehitysvammainen. sana vammainen oli aikamoinen mörkö. Alkuun käytin sanaa kehitysviiveinen, se kuulosti jotenkin lievemmältä, hyväksyttävämmältä? :ashamed: Ehkä minulla asian hyväksyminen oli suht nopeaa, koska olen lapseni äiti ja sisimmissäni tiesin jo ennen diagnoosin tulemista ettei kaikki ole niinkuin kahdella vanhemmalla lapsella oli samassa iässä. Olin tavallaan valmistautunut, vain diagnoosi paperilla puuttui.

Mielestäni saa myös tuntea surua siskonsa tai oman lapsensa puolesta, kun ei kykene kaikessa samaan kuin terveet. Tietyistä asioista he jäävät paitsi, mutta osaavatko he vaatia niitä joitain asioita edes, kun heillä ei ole niistä mitään kokemusta?

Auttaisiko sinua jos kävisit jollekin ammattilaiselle puhumassa asiasta? Saisit puhua kaikki menneet ja tämän hetkiset tunteesi, ne negatiiviset ja positiiviset. Ilman että kukaan sinua arvostelisi tunteistasi. Tuntuu siltä että kannat jonkinlaista "taakkaa" matkassasi? Haluaisit siitä päästä, mutta et pysty itse käsittelemään niitä kaikkia asioita jotka liittyvät tähän.

 

milli-78: Osasit kirjoittaa aika osuvasti. =) Onhan se tosi, että kun on erityislapsi, väkisinkin hän vaatii eri tavalla huomiota kuin muut lapset. Se on sitten eri asia, miten osaa ja jaksaa huomioida myös muut lapset. On hyvä että lasten kanssa keskustelee asiasta, ettei siitä tule "mörköä" ja sellaista asiaa, että tilanteessa on jotain "väärää", kun siitä ei puhuta.

Sinällään olen vähän sitä mieltä, että asian hyväksyminen tapahtuu eri tavoin, kun kyseessä on oma lapsi tai kun erityislapsi on sisarus. Silläkin on vaikutusta asiaan, onko sisarus nuorempi tai vanhempi kuin itse, onko iso tai pieni ikäero. Isomman sisaruksen normaalistikin odotetaan vähän katsovan nuoremman perään... Ja kun sisarus sitten ei osaakaan katsoa nuoremman perään, tulee helposti mukaan syyllisyys ja avuttomuus.

Lisäksi lapsen ajatusmaailma on aivan erilainen kuin aikuisen. Lapsi ei ymmärrä asioita samalla tavalla kuin aikuinen. Aikuinen peilaa asioita omiin aikaisempiin kokemuksiin, osaa ajatella asioista järkevästi. Lapsi taas voi kuvitella ihan ihmeellisiä asioita. Helposti hän voi luulla, että jokin asia on hänen syytään, vaikkei lapsella olisi mitään asian kanssa tekemistä. Ajatuksella: Äiti on huonolla päällä - lapsi luulee että hän on tehnyt jotain väärin, vaikka äiti olisi kiukkuinen esim. jostain työasiasta. Lapset huomioivat asioita erittäin tarkkaan eivätkä aikuiset välttämättä tätä huomaa puhuessaan keskenään. Ja miettivät kuulemaansa itsekseen ja pahimmillaan vetävät aivan vääriä johtopäätelmiä aikuisten puheista...

Itse olen jo aikuinen ja niin on siskonikin. Ja niin kuin milli-78 sanoitkin, en ole tainnut täysin siskoni erilaisuutta vielä hyväksyä. Sinällään olen hyväksynyt sen, että en pysty siskoani muuttamaan. Ainoastaan voin muuttaa omaa suhtautumistani. Tietyllä tapaa se, että olen lapsesta lähtien joutunut siskostani huolehtimaan, on niin syvälle rakentunut sisääni ja jollain tapaa "taakka", että siitä en varmasti koskaan pääse irti. En tarkoita tällä sitä, ettenkö halua huolehtia siskostani vaan että siihen liittyy niin paljon raskaita tuntemuksia. Ehkä siihen voisi terapia auttaa, mutta en tiedä löydänkö sellaista terapeuttia, jolle voisin kasvotusten puhella siskostani ja aivan perimmäisistä tuntemuksista. Äitini kanssa minulla oli hyvä suhde, ainoastaan siskostani emme pystyneet kunnolla puhumaan. Vanhemmat ovat jo kuolleet, joten enää en voi asioista heidän kanssaan jutella.

Kun läheinen onkin jotenkin "erilainen", joutuu varmasti jokainen miettimään asioita tarkemmin. Pohtimaan omaa suhtautumistaan asioihin. Enkä omalla kirjoituksella tarkoittanut, että oma lapsuuteni ainoastaan kurjaa olisi ollut. Olen leikkinyt normaaleja lasten leikkejä kavereideni kanssa, lapsuudessa on ollut hienoja kokemuksia, joissa siskonikin on ollut mukana. Siskon erilaisuus on vain aiheuttanut itselle monia ristiriitaisia ajatuksia ja riittämättömyyden tunnetta. Kaipa nuokin tunteet aivan normaaleja on. Se on sitten eri asia, miten niitä osaa käsitellä.