Surullinen tarina sinkkuudesta

Viestiketju alueella 'Parisuhde' , aloittaja Yksinrikki, 24.03.2019.

  1. Yksinrikki

    Yksinrikki Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    24.03.2019
    Viestejä:
    2
    Saadut tykkäykset:
    1
    Tulin nyt kertomaan surullisen tarinani tänne. Oon kohta 30 vuotias yhden lapsen äiti. Nuoresta asti halunnut perheen, sellasen sain kun olin 27 vuotias. Sitä onnea kesti vaan pienen hetken :/
    En koskaan halunnut olla tilanteessa että mulla on pieni lapsi ja olen sinkku. Niin se vaan meni enkä siihen päätökseen voinut vaikuttaa sen enempää. Tässä on menny puoltoista vuotta sinkkuna jo. Lapsi kasvaa ja puolet ajastaan kanssani. Kovin on raskasta, olin aina nähny itteni äitinä kuka tekee ruokaa koko perheelle. Suutelee miestä töistä tullessaan. Kaikki ne perhetapahtumat ja reissut. Yhteinen koti. Viikonloppuaamut puistossa yhdessä. Kaupassa käynti perheenä. Mut ei. Lapsen kanssa menee kivasti mutta kokoajan, jokahetki siitä puuttuu jotain. Se toinen aikuinen. Se kelle voi kertoa kun pieni oppii jotain uutta. Se kenen kanssa suunnitellaa tulevaisuutta yhdessä. Monta kertaa nuoruudessa eronnut koska etsin aina sitä hyvää miestä kenen kanssa haluan perheen. Sen sain ja siinä se sitte olikin. Ei menny niin kun olisin toivonut.
    Erosta kesti pitkään päästä yli vaikkakin kävin treffeillä, se oli keino päästä nopeammin eteenpäin.
    Nyt aktiivisesti ollut treffipalstoilla ja tinderissä. Treffeillä välillä. Kovasti haluaisin parisuhteen mutta ketään sopivaa kuka herättää tunteita ei vaan ole tullut vastaan. Välillä joku on aivan hullaantunut minuun ja itse taas en häneen. Välillä huomaan että joku kiinnostaisi mutta miestä ei tunnu kiinnostavan niin alan pikkuhiljaa siirtymään eteenpäin. Toi nettitreffi maailma on osottautunu myös tosi haasteelliseksi sen jälkeen kun on lapsi. Monet hyvät keskustelut päättyy seinään kun kerron että minulla on lapsi. Ei sillä hyvä niin ettei mitään enempää tulekkaan sellaisen ihmisen kanssa. Tai sitten miehillä järjetön vaatimuslista, ne skippaan heti. Alan vaan tosissaan kokea oloni todella yksinäiseksi. Kavereilla on perheet ja parisuhteet. Välillä kyselen kavereita kylään tai lapsen kanssa yhdessä mentäisi kylään mutta kovin on kaikilla aina menoa ja vaikea sopia mitään vaikka meillä olisi aikaa koska vaan. Baareissa en juurikaan käy koska yksin tuntuu vaikealta lähteä. Välillä koitan saada kaveria mukaan mutta usein on ettei kukaan pääse. Silloin todella harvoin kun joku kysyy minua eli ehkä kerran puoleenvuoteen teen kaikkeni että pääsen itse paikalle. Elämä on muuttunu siihen että olen aina melkein kotona. Paitsi työaikana. Kukaan joka minut näkee ja tietää/tuntee ei todella tiedä kuinka yksinäinen olen. Kukaan ei päältäpäin sitä nää. Töissä ja vapaa ajalla ihmiset ketä tapaan kehuu kauniiksi ja niin mukavaksi. Ja siis olenhan, todella sosiaalinen ja helposti lähestyttävä. Huomioin aina muita ihmisiä ja olen kiinnostunut muista, harvoin tuntuu olevan toisinpäin. Pidän huolta itsestäni ja arvostan itseäni mutta oon vaan niin yksinäinen että se sattuu. Kaipaan myös seksiä paljon. Se on ollut aina tärkeä osa parisuhdetta mutta yhdenillan jutut tai vaikipanot ei vaan kiinnosta. Silloin kun minulla on vapaa viikonloppu istun iltaisin kotona laittautuneena vaan siksi että joku pyytäisi minua mukaan johonkin. Toki itse olen kysellyt ensin. Niinä päivinä kun lapsi on luonani itken aina iltaisin koska yksinäisyys sattuu. Tuntuu ettei hyviä miehiä enään ole kun ikää lähemmäs 30. Olisin halunnut vielä joskus perheen mutta kohta alkaa ikä tulla vastaan ku ensin pitäisi rauhassa tutustua ym. Kuhan siis löytäisi edes miehen keneen tutustua. Se tässä myös vituttaa kun tiedän kuinka paljon minulla olisi annettavaa mutta ei ole sitä ketään kenen kanssa jakaa elämää ja arkea. :/
     
    • Tykkään Tykkään x 1
    • List
    #1
  2. EnKeksiKäyttäjänimeä

    Rekisteröitynyt:
    26.03.2019
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    3
    Olin lukemassa ihan muita asioita, mutta jotenkin päädyin tänne lukemaan tarinaasi, ja sen luettua en voinut olla rekisteröitymättä ja vastaamatta.
    Itse olen 25-vuotias mies, hyvin samankaltaisessa tilanteessa, paitsi ilman omaa lasta. Uskon, että oma lapsi varmasti rajottaa omia menoja ja tekemisiä jonkin verran, mutta yksinäisyys (varsinkin tunnepuolisessa elämässä) on hyvinkin tuttua.
    Itsellä ensimmäinen vakava parisuhde alkoi 19-vuotiaana ja suhdetta kestikin kuusi vuotta. Välillä oli huonompia ja välillä parempia hetkiä, halusin panostaa kaikkeni suhteen eteen, sillä olin aina itsekin haaveillut siitä että on oma perhe, oma talo, koira, onnellisesti töissä käyvä pariskunta ja sen sellasta. Kaikki kuitenkin muuttui, maailmani musertu ja käsitykseni rakkaudesta muuttui, kun sain tietää naisystäväni pettäneen minua yhteisen ystävämme kanssa. Tässä vaiheessa olimme seurustelleet parisen vuotta, sen jälkeen vielä useamman vuoden halusin saada hommaa toimimaan, mutta näiden vuosien aikana sama toistui, joten päätin siinä vaiheessa valita yksinäisyyden. Suhteesta ylipääseminen oli pitkä ja raskas prosessi, mutta pian se tuntui jo paremmalta olla yksin kuin väärän ihmisen kanssa. Nyt erosta on kulunut yli vuosi, eikä sen jälkeen kummosempaa menestystä ole ollut naisrintamalla, tunteita on pari kertaa herännyt todella voimakkaastikin, mutta niiden kohdalla joutunut pettymään.
    Seuran löytäminen (edes ystävien) tuntuu mahdottomalta, sillä vähäiset läheiset ystäväni keskittyvät omiin parisuhteisiinsa ja muuhun elämään. Minua ei ikinä pyydetä minnekään, sen takia en baareissakaan käy kun tuntuu hullulta ajatukselta lähteä yksin. Vietän siis koulun ohella melkein kaiken ajan itsekseni kotona, keksien itselleni tekemistä.
    Mutta tähän oon tottunut. Tuttavat eivät huomaa ulkoapäin että on yksinäinen, koska aina haluaa vaikuttaa siltä että kaikki on hyvin, eikä kukaan kyllä välitä kysyäkään.
    Olen todella tunneälykäs ja empaattinen ihminen, ja se sattuu kun tietää olevansa riittävä kelle tahansa, mutta silti samalla tuntee riittämättömyyden tunnetta.
    Tulipas pitkä vastaus, ja ajatuksetkin rupee katkeileen tähän aikaan, mutta toivottavasti tästä on mitään apua, et ole yksin asian kanssa! Vaikutat kuitenkin fiksulta naiselta, tulet varmasti löytämään rakastamasi miehen vielä. Rakkautta ei pidä (mielestäni) etsiä, se löytää aikanaan kyllä luokse :)
     
    • Tykkään Tykkään x 3
    • List
    #2
  3. K123

    K123 Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    09.03.2019
    Viestejä:
    42
    Saadut tykkäykset:
    5
    @Yksinrikki Tosi ikävää että tunnet itsesi niin lohduttoman yksinäiseksi. Me ollaan lapseton pariskunta ja tunnetaan itsemme perheellisten keskellä ulkopuolisiksi (koska meillä olisi aikaa melkein milloin vaan tehdä jotain kivaa kaverien kanssa), mutta tietenkään se ei ole mitenkään verrattavissa sinun tilanteeseesi. Yksinäisyyttä on mahtuu muuten maailmaan hirvittävän paljon liikaa, kaikkiin opiskelijoista vanhuksiin...
    Kiva että kuitenkin käytät treffipalstoja ym. ja ehdit ylipäätään tavata ihmisiä. Minun kaveripiirissäni on näin äkkiseltään mietittynä 4 miestä, 29-35v, jotka etsivät naisystävää ja joita lapsi ei haittaisi. Tosin vain osa heistä käyttää Tinderiä tmv, ilmeisesti biol.kello ei vielä tikitä riittävästi...
    Tsemppiä molemmille <3 @Yksinrikki @EnKeksiKäyttäjänimeä
     
    #3
  4. jonna_r

    jonna_r Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    10.12.2018
    Viestejä:
    13
    Saadut tykkäykset:
    17
    Sanoisin että laske rimaa miehen ulkonäön ja ulkoisen viehättävyyden suhteen ja etsi miestä joka muuten tasapainoinen, mukava ja viisas. Kyllä maailma täynnä miehiä on.
     
    #4
Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti