Synnytyksen jälkeinen masennus, miten selvisitte?

Mistä haitte apua? Mistä tiesitte että se on juuri masennusta? Miten siitä selviää?
Seinät kaatuu niskaan ja äimän sivuilta lukemani oireet täsmää yhtä lukuunottamatta...
Kerroitteko kavereillenne entä sukulaisille vai pidittekö perheen keskeisenä asiana?

 

Eipä siis ilmeisesti muilla oo mitään masennusta ikinä ollutkaan...niimpäniin.

 

Neuvolasta saa apua. On olemassa ryhmiä masennuksesta kärsiville, tai voi saada vaikka henkilön kotona käymään jotta saatte puhua rauhassa ja he voivat auttaa ihan käytännön asioissakin. Mun luona kävi kaksi kertaa kotona keskustelemassa ja se jo auttoi. Kärsin kylläkin vain lievästä masennuksesta. Kerroin masennuksesta kaikkein läheisimmille.

 

Minulla oli esikoiselta, joka on nyt 6v. Innolla vauvaa odotin ja olin tosi tarmokas duracel-pupu koko raskauden ajan. Mutta kun kotiuduttiin sairaalasta, en osannut nukkua. Itketti vain, ja valvoin lähestulkoon koko ajan. Ruokahalu hävisi myös. Hyvin pian, varmaan muutaman päivän kuluttua jo otin itse yhteyttä neuvolaan, sitä kautta lääkärille ja sain eka nukahtamislääkkeet, joista ei apua. Sitten aika mtton ja siellä sain masennuslääkkeet rinnalle. Imetys piti lopettaa(huh helpotus, se takkusi koko ajan) ja aika nopsaan olo alkoi kohentumaan. Psykologilla kävin juttelemassa muutamia kertoja. Perhepiirissä asiasta puhuttiin. Ja muutamat ystävätkin asiasta tiesi. Kuitenkin muistan että pojan ristiäisissä 2kk kuluttua synnytyksestä, olin jo oma entinen iloinen itseni.

 

Entä jos ei tule yhtään toimeen neukkutädin kanssa eikä haluasille kertoa? Pystyykö käymään terveyskeskuksen kautta ilman että neuvolassa aletaan kyseleen vai pitääkö hakeutua suoraan yksityiselle...mihin nyt ei olisi varaa...

 

Minulla oli esikoiselta, joka on nyt 6v. Innolla vauvaa odotin ja olin tosi tarmokas duracel-pupu koko raskauden ajan. Mutta kun kotiuduttiin sairaalasta, en osannut nukkua. Itketti vain, ja valvoin lähestulkoon koko ajan. Ruokahalu hävisi myös.

Aika lailla näin se meni mullakin...enkä yhtään muista enää miten avun saanti lähti käyntiin, muistan että meillä kävi perhetyöntekijä juttelemassa joka toi kerran mukanaan psykologin, silloin tehtiin masennustesti ja varattiin aika tk:een ja siitä sitten lähti kunnolla pyörät pyörimään. Mutta miten perhetyöntekijä meille alunperin tuli, ei mitään muistikuvaa. Se pahin masennusaika on tosi pimeänä mielessä :/

 

Kävin Äimä:n vertaistukiryhmässä. Oli siitä jonkin verran apua, ei tosin niin paljon kuin odotin. Ilman lääkkeitä sinnittelin - jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan kannattanut jotain lääkitystäkin ottaa vastaan.

 

Kannattaa ottaa yhteyttä ihan ammatti-ihmiseen. Ei se välttämättä tarkota, että kaikki tarttis lääkkeitä tai käydä säännöllisesti psykologilla/psykiatrilla - toiset pärjää paljon paremmin jo kun saa asiat puhuttua selviksi ja samalla selvitettyä omia ajatuksia. Voi olla, että joku selviää puhumalla asiasta läheisten kanssa, mutta mun mielestä on parempi puhua jonkun ulkoupuolisen kanssa, joka ei itse ole sisällä siinä tilanteessa kuten esim. perheenjäsenet.
Oletko puhunut miehesi kanssa? Ensimmäinen asia on se, että hän ymmärtää sinun tarvitsevan apua ja uskoo, että olet tosissasi.
Psykologille pääset neuvolan kautta, tai jos puheyhteys ei sitä kautta toimi, niin voit ottaa yhteyttä esim. perheneuvolaan, perhetyöntekijöihin, mielenterveystoimistoon, ensikotiin tms. Ihan terveyskeskuksenkin kautta tietysti on mahdollista, mutta uskoisin, että nopeammin avun saa muuta kautta.
Jaksuja!

 

Entä jos ei tule yhtään toimeen neukkutädin kanssa eikä haluasille kertoa? Pystyykö käymään terveyskeskuksen kautta ilman että neuvolassa aletaan kyseleen vai pitääkö hakeutua suoraan yksityiselle...mihin nyt ei olisi varaa...

Sä voit vaihtaa neuvolatätiä. Soita vaikka äitipolille, osaavat sieltäkin varmaan neuvoa? Jaksamista :hug:

 

Kannattaa avata suu siellä neuvolassa ja jos siellä on huono jutella, pyytää päästä vaikka psykologin juttusille. Tukiverkko on tosi tärkeä, ota kaikki apu vastaan, mitä saat. Älä yhtään nolostele myöskään pyytää apua, kun sitä tarvitset! Aina kun mahdollista, lepää, lepää ja lepää.

Meillä sairas lapsi ja itse yritin sinnitellä liian pitkään masennuksen ja raastavan väsymyksen kanssa pelätessäni leimautuvani huonoksi äidiksi (mikä näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu aivan absurdilta), halusin selvitä oman lapseni hoidosta ITSE ja kieltää, etten jaksa. Huijasin itseänikin, kun vastasin kysymyksiin "miten menee?", arvelin, että kyllä se siitä vielä...

Viimeistään siinä vaiheessa, kun elämä alkoi tuntua täysin umpikujalta, tuli myönnettyä itsellekin, että kaikki ei nyt ole oikein kunnossa. Jotkut kaupungit järjestää ryhmätapaamisia masentuneille äideille, kannattaa jutella lisää neuvolassa tai soittaa neuvolan psykologille.

 

Mainitsin neuvolassa masennustaipumuksestani lääkärille ja sain lähetteen mtt:lle terapiaan eka kertaan eläissäni. Oli ihanaa saada vihdoin oikeata apua eikä vain pillereitä. Kerro rohkeasti vaan asiasta neuvolassa!

 

Luultavasti mäkin olin masentunut synnytyksen jälkeen, vaikka "normaalisti" olen kaikkea muuta kuin sitä. Esikoiseni syntyi jo 3 vuotta sitten, mutta muistan kyllä, kun kävin vaunulenkeillä aurinkolasit päässä ja itkin milloin mitäkin. En saanut nukuttua öisin, mies sai kuulla kunniansa ja lisäksi ihan lähimmille kavereilleni valitin oloani. Ruokahaluun se ei vaikuttanut - ainakaan vähentävästi. Imetys oli takkuamista ja kun luovuin siitä reilun 6 viikon jälkeen, oli helpottavaa. Ristiäisiin mennessä olin jo melko OK, mutta vieläkin olen tosi herkkä ja ehkä sellaiseksi jäänkin. Varsinkin nyt raskausaikana...Jos tästä toisesta masennun, pystyn onneksi puhumaan terveydenhoitajani kanssa.

 

Miten sitä neuvolatätiä vaihdetaan...näin yli vuoden jälkeen...sama oli raskausaikana ja on edelleen...lapsi 9kk. en kehtaa sanoa sille suoraan että haluan jonkun muun.

 

Minulla oli luultavasti jonkin asteinen esikoisen jälkeen. Elämäntilanne oli hankala ja kaikki kulki kuin sumussa ekan vuoden ajan. En muista kauhena paljoa koko ajasta, vaan valokuvista sitten välillä katsonut että tällaistako silloinkin oli.

Tuosta tilasta pääsin eroon, kun elämäntilanne helpotti, äitiysloma loppui ja lähdin takaisin opiskelemaan. Jäin liikaa yksin lapsen kanssa ilman kontaktia "ulkomaailmaan" kävin suunnilleen neuvolassa ja joskus harnoin anoppilassa ja thats about it. Ei ollut ketään ystäviä tai juuri läheisiäkään miehen lisäksi. Herättävä asia osin oli minulle kun eräs tuttavani puhui suunsa puhtaaksi ja käski katsoa peiliin ja miettiä mitä olen tekemässä. Kysyi, että kauanko ajattelin että avioliittonikaan kestää tällaista ja silloin tajusin että jotain oli vialla ja aloin tehdä jotain tilanteen eteen.

Minun tilanteeni ei sitten ollut kuitenkaan kait kamalan paha vielä, koska kykenin pääsemään yli siitä elämäntilanteen muutoksella ja omin voimin. Mutta jos tuota olosuhteiden muutosta ja tilanteen tajuamista ei olisi tapahtunut, uskon että asiat olisivat kehittyneet vain edelleen huonompaan suuntaan.

Eli ap voi oikeastaan neuvoa vain, että kun itsekin tajuat tilanteen olet jo aavistuksen suunnassa parempaa kohti. Kun itse tajuat missä tilanteessa olet voit hakea siihen apua, ota yhteys esim neuvolaan tai terveyskeskukseen, josta osaavat auttaa eteenpäin. Tuo äimä ry osaa varmaan myös ohjata oikeaan suuntaan, jos otat yhteyttä esim auttavaan puhelimeen tai muuhun kontaktinumeroon.

VOIMIA!

 

Mies tajuaa että mulla on paha olla ja antaa mulle kyllä omaa aikaa eli katsoo lasta kun on kotona jos tahdon tehdä jotain omia juttuja. muttakun haluasin olla vain kokoajan yksin.

 

Miten sitä neuvolatätiä vaihdetaan...näin yli vuoden jälkeen...sama oli raskausaikana ja on edelleen...lapsi 9kk. en kehtaa sanoa sille suoraan että haluan jonkun muun.

Minä soitin toiselle neuvolatädille suoraan, kerroin että toisen kanssa ei kemiat pelaa ja pyysin auttamaan, jotta saisin ajan jollekin muulle jatkossa. Toimi.