Oon nyt selaillut tätä sivustoa ja todennut että täältä löytyy joka ongelmaan vastaus tai ainakin vertaistukea niin mäkin aattelin koittaa nyt sitten. :
D
Elikkäs tapasin n. puolivuotta sitten miehen ja rakastuin todella ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai niin ainakin luulin... Kaikki oli ihanaa ja täydellistä painosanalla, en oo ikinä elämässäni kokenut samanlaista onnea ja hypeä. Tuntui, että kaikki natsaa ja, että tässä on se elämäni mies ja lasteni isä ja tosi rakkaus. Mainittakoon tässä kohtaa, että ennen tätä oli todella kyyninen ja epäilevä tosi rakkaudesta, ihastumisesta enkä uskonut koskaan löytäväni ketään tai kykeneväni aitoihin tunteisiin. Takana yksi suhde, joka päättyi omien tunteitteni totaaliseen katoamiseen (syystä tosin, mies oli täysidiootti) ja valtavaan syyllisyyden tunteeseen siitä.
Lähdin tässä kuukausi sitten viikon lomalle ilman miestä, kaikki meni hyvin kaipasin häntä joka päivä jnejne. Viimeisenä loma päivänä yhtäkkiä jostain nousi paniikin omaisesti tunne, etten enään rakasta häntä tuntui, että en tunne enään mitään. Vietin kolme seuraavaa päivää paniikkikohtauksessa, syyllisyyden tunteessa, syömättä ja nukkumatta. Lopulta sanoin,etten tiedä mitä tunnen. Mies otti asian rauhallisesti ja sanoi että katsotaan nyt vielä.
Nyt on mennyt yli kuukausi ja päivittäin tosin kokoajan vähenevissä määrin mietin onko tässä mitään järkeä. Toisaalta rakastan edelleen häntä, sitten menen paniikkiin tuosta tunteettomasta kaudestani ja mietin rakastinko häntä todella ollenkaan kun olin kykenevä tuollaiseen sekoiluun ja sitten taas masennun ja ajattelen että suhde on pakko lopettaa.
Olen onnellinen hänen kanssaan, mutta samalla mietin että voisin varmaan olla yksinkin ja se olisi ihan sama.. Mutta en usko että näin on todellisuudessa.
Eli kysymyksenä onko teillä ollut vastaavaa yhtäkkistä tunteitten epäilyä, miten ootte jatkanut. Ja voivatko tunteet todellakin loppua noin yhtäkkiä? Ja miten vitussa jatkan tästä eteenpäin?? Onko tässä suhteessä enään järkeä, kun aloin tuolla lailla epäilemään vai onko tää ihan normaali vaihe suhteissa?
Ok kiitos jos jaksoit lukea romaanin ja jos vielä mahdollisesti jaksat kommentoida.
DElikkäs tapasin n. puolivuotta sitten miehen ja rakastuin todella ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai niin ainakin luulin... Kaikki oli ihanaa ja täydellistä painosanalla, en oo ikinä elämässäni kokenut samanlaista onnea ja hypeä. Tuntui, että kaikki natsaa ja, että tässä on se elämäni mies ja lasteni isä ja tosi rakkaus. Mainittakoon tässä kohtaa, että ennen tätä oli todella kyyninen ja epäilevä tosi rakkaudesta, ihastumisesta enkä uskonut koskaan löytäväni ketään tai kykeneväni aitoihin tunteisiin. Takana yksi suhde, joka päättyi omien tunteitteni totaaliseen katoamiseen (syystä tosin, mies oli täysidiootti) ja valtavaan syyllisyyden tunteeseen siitä.
Lähdin tässä kuukausi sitten viikon lomalle ilman miestä, kaikki meni hyvin kaipasin häntä joka päivä jnejne. Viimeisenä loma päivänä yhtäkkiä jostain nousi paniikin omaisesti tunne, etten enään rakasta häntä tuntui, että en tunne enään mitään. Vietin kolme seuraavaa päivää paniikkikohtauksessa, syyllisyyden tunteessa, syömättä ja nukkumatta. Lopulta sanoin,etten tiedä mitä tunnen. Mies otti asian rauhallisesti ja sanoi että katsotaan nyt vielä.
Nyt on mennyt yli kuukausi ja päivittäin tosin kokoajan vähenevissä määrin mietin onko tässä mitään järkeä. Toisaalta rakastan edelleen häntä, sitten menen paniikkiin tuosta tunteettomasta kaudestani ja mietin rakastinko häntä todella ollenkaan kun olin kykenevä tuollaiseen sekoiluun ja sitten taas masennun ja ajattelen että suhde on pakko lopettaa.
Olen onnellinen hänen kanssaan, mutta samalla mietin että voisin varmaan olla yksinkin ja se olisi ihan sama.. Mutta en usko että näin on todellisuudessa.
Eli kysymyksenä onko teillä ollut vastaavaa yhtäkkistä tunteitten epäilyä, miten ootte jatkanut. Ja voivatko tunteet todellakin loppua noin yhtäkkiä? Ja miten vitussa jatkan tästä eteenpäin?? Onko tässä suhteessä enään järkeä, kun aloin tuolla lailla epäilemään vai onko tää ihan normaali vaihe suhteissa?
Ok kiitos jos jaksoit lukea romaanin ja jos vielä mahdollisesti jaksat kommentoida.