Vaikeaa näyttää tunteita

En tiedä miksi musta on tullut tämmönen. Tuntuu etten kenellekään enää osaa näyttää tunteitani. Lapsia toki halailen yms mutta en jotenkin osaa sanoa heille enkä miehellenikään että rakastan heitä ,vaikka kyllä rakastan. Vaikea sanoa ne sanat. Samoin jos tapahtuu jotain iloista, en osaa jotenkin näyttää sitäkään...

Meidän lapset on pian 2v ja toinen vasta 2 viikkoa. Mieheni on ollut todella ihanasti mukana hoitamassa lapsia, hän on jotenkin kasvanut siitä millainen hän oli esikoisen ollessa vauva, silloin hän ei jotenkin osannut ottaa vastuuta . Nyt hän tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia ihan yhtälailla kuin minäkin ja hän on hyvä isä. Haluaisin sanoa sen hänelle mutta jostain syystä en saa sanottua. Haluaisin halailla ja olla lähellä, mutta en osaa jotenkin tehdä itse "aloitetta". Haluaisin ottaa kiinni, halata ja pussata, mutta en saa tehtyä niinkään. Mikä mua vaivaa ja miten pääsen tästä eroon? Sama liittyy myös ystäviin ja sukulaisiin. En osaa näyttää heillekään tunteitani enkä kertoa kuinka tärkeitä he ovat. Kenenkään seurassa en halua itkeä, paitsi mieheni seurassa voin kyllä. Mutta en siskoni, veljeni, kavereideni enkä vanhempieni. En osaa sanoa kuinka kauan tätä on jatkunut.

 

Millaset välit sulla on vanhempiis? Mulla etäiset välit ollut jo kauan, lapsuudessa jouduin usein kärsiä huomion puutteesta. Joten en pysty näyttämään tunteitani, oikeastaan muita kuin negatiivisia

 

Tuo johtuu ihan lapsuudesta. Minun lapsuus oli kylmä, tunteeton ja ikävä. Minua ei haluttu, toivottu, rakastettu. Olin vain yksi osa laumaa, joka piti ruokkia ja saada illalla nukkumaan. Yritin olla kiltti, reipas ja avulias, että äiti ei huutaisi. Ei auttanut. Se huusi kuitenkin.

Koin olevani liikaa, tyhmä, ruma ja turha. Kun opin kävelemään ja vaihtamaan vaatteeni, syliin en päässyt. Muistaa esimerkiksi, kuinka vaikeaa oli pestä pitkät hiukset itse 5-6-vuotiaana. En osannut huuhtoa kunnolla ja äiti huusi siitäkin.

Olen opetellut tunteisiin. Olen toisaalta tosi herkkä ja itken helposti. Tämäkin johtunee siitä, että meillä oli lapsena tunneköyhää ja itkin usein yksin. Liikutun ihan arkiasioista, ihan jo siitä, että lapsi on onnellisen näköinen tai pikkukakkosessa käy onnellisesti tms. =)

 

Mitäs jos joskus kokeilisit sanoa vaikka kakistellen sanottavasi - vaikka joutuisit ihan puskemaan väkisin? Olen itse aika purskahteleva ja vilkaskin sopivalla tuulella ollessani - välitön siis - mutta sitten on niitä lukkoja. Äitini oli huono näyttämään tunteitaan ja jos hän joskus minua halasi (ollessani yli 20 v. niin se tuntui jotenkin "kauhistuttavalta". ...että mitä ihmettä tapahtuu...

 

asiaa pitää vaan harjoitella tietoisesti. eihän se automaattisesti mikään asia suju ennenkuin sitä uskaltaa harjoitella. Aloita vaikka kirjoittamalla jos et uskalla puhua, eli kirjoita ensin miehellesi, läheisillesi, että mitä tunnet heitä kohtaan.

 

Mitäs jos joskus kokeilisit sanoa vaikka kakistellen sanottavasi - vaikka joutuisit ihan puskemaan väkisin? Olen itse aika purskahteleva ja vilkaskin sopivalla tuulella ollessani - välitön siis - mutta sitten on niitä lukkoja. Äitini oli huono näyttämään tunteitaan ja jos hän joskus minua halasi (ollessani yli 20 v. niin se tuntui jotenkin "kauhistuttavalta". ...että mitä ihmettä tapahtuu...

Niiiiin samaa mieltä.

Äiti on halannut tasan kerran ja mua oikeastaan ällötti. Se halas siksi, koska kaikki muutkin halasi ammattiin valmistunutta lastaan siinä tilassa. Ja mua puistatti järjettömästi.

Äitini oli erittäin tunneköyhä minua kohtaan.

 

[QUOTE="vieras";26746335]Tuo johtuu ihan lapsuudesta. Minun lapsuus oli kylmä, tunteeton ja ikävä. Minua ei haluttu, toivottu, rakastettu. Olin vain yksi osa laumaa, joka piti ruokkia ja saada illalla nukkumaan. Yritin olla kiltti, reipas ja avulias, että äiti ei huutaisi. Ei auttanut. Se huusi kuitenkin. [/QUOTE]

Minä taas olin toivottu ja rakastettu ja minulla oli ihana lapsuus, mutta ei meillä kait koskaan sanonut kukaan ääneen että "minä rakastan sinua". Minusta se on itsestäänselvä asia. Sanon kyllä silloin tällöin miehelleni rakastavani häntä, mutta harvemmin lapsilleni, ja minusta se on ihan ok. Tarvitseeko sitä rakkauttansa joka päivä toitottaa?

 

Lapsuudessa mun vanhemmilla oli aika rankkaa parisuhdeväkivaltaa, alkoholia kului yms... Nyt he ovat eronneet muutamia vuosia sitten. Isä oli aika temperamenttinen, hän suuttui herkästi, huusi paljon. Joskus saattoi tukistaa. Äiti taas oli rauhallisempi ja molemmat kyllä sanoivat aina rakastavansa, halasivat yms.

Itse kauhistuin kun tajusin äsken että olen aika samanlainen kuin isäni. Käsiksi en kylläkään käy lapsiin mutta lyhyt pinna mulla on. Hermostun välillä vähän turhan helposti, valitan, kiellän ja korotan ääntä. Kannattaisiko ottaa vaikka neuvolassa tai jossain puheeksi?

 

Onko jollakulla vielä neuvoja, että mikä tähän ongelmaan auttaisi? Tykkään kyllä järjestää kaikenlaisia yllätyksiä yms miehelleni ja sillälailla näyttää että välitän hänestä. Mutta en osaa sanoa mitään.. Viime aikoina kyllä nuo yllätykset ovat jääneet vähälle myös. Hän on luvannut että minä saan nukkua aamulla pitkään. Mitä jos yöllä, samalla kun herään imettämään vauvaa, kiitokseksi siitä että hän on ollut niin paljon avuksi pistäisin hänelle valmiiksi kahvit tippumaan (meillä on ajastin kahvinkeittimessä), hyvän aamupalan jääkaappiin ja pöydälle kirjeen, jossa kerron näistä tunteista ? Vai onko tyhmä idea... En tiedä... Huvittaisi puhua mutta en osaa.