Valinnan paikka.

En enää tiedä mitä tekisin parisuhteen kanssa. Olemme noin 9 vuotta olleet yhdessä ja meillä on kaksi yhteistä lasta. Mies on alkoholisti ja olen paljon näiden vuosien aikana antanut hänelle anteeksi asioita.
Tällä hetkellä on tilanne se, että päätin erota, kun miehellä oli taas pitkä ryyppyputki takana. Mutta hän saikin taas omilla sanoillaan minut vakuuttuneeksi siitä, että aikoo muuttua. Elämä on jokapäiväistä vuoristorataa. Koskaan ei tiedä millä päällä toinen on kuin herää. Saako haukkumista vai hymyn. Ja tällä hetkellä elämä on tosi ahdistavaa, koska en vaan osaa tehdä päätöksiä. Niin monesti olen joutunut pettymään hänen lupauksiinsa lopettaa juominen, siihen että henkinen väkivalta ja tavaroiden hajottaminen loppuu, siihen että auttaa kotitöissä, on enemmän lapsien kanssa jne. jne.

Näiden vuosien aikana olen sekä minä, että lapset kokeneet paljon henkistä väkivaltaa. Olen aina hakenut apua lapsilleni sekä miehelle, mutta aina olen jättänyt myös itseni toissijalle. Vuosi sitten vanhat lapsuuden traumat alkoivat puskea pintaan, jolloin aloin hakemaan itselleni apua niihin. Tajusin sen että olen ollut tyhmä, kuinka olenkin sietänyt kaikkea. Valehtelua, pettämistä, henkistä hyväksikäyttöä. Ihan itse olen antanut toisen kohdella minua ja lapsia huonosti. Kun rupesin käsittelemään lapsuuteni traumoja, alkoi myös uudestaan parisuhteesta nousta pintaan kaikki mitä minä ja varsinkin vanhempi lapsi ovat joutuneet kokemaan. Miksi en ole pystynyt tekemään oikeanlaisia valintoja :( Edelleenkin haen itselleni niitä rajoja mitä voin sietää ja mitä en.

Vain muutama ystävä tietää minkälaista elämä tässä perheessä on oikeasti ollut. Jo vuosien ajan ovat vaihdelleet hyvät ja pahat kaudet. Toisina aikoina mies on mitä huomaavaisin ja kultaisin ja toisina hetkinä on suoraa sanottuna täysi kusipää.
Muutama viikko sitten olin täysin valmis eroon, mutta kun mies tunnusti toimivansa väärin, aloitti lääkityksen ja alkoi käymään A-klinikalla, niin enemmän olen sillä kantilla, että asumusero olisi tässä tilanteessa se paras ratkaisu. Asumusero sen takia, että siinä huomaisin, että onko mies oikeasti muuttumassa ja tekemässä töitä ihtensä vuoksi, lapsilla olisi tasainen arki, eivätkä joutuisi elämään isänsä tunnemyrskyjen keskellä, huomaisin onko tämä suhde vain riippuvuutta sekä tällä hetkellä tarvitsen omaa aikaa, että voin hoitaa itseni kuntoon. En jaksa enää huolehtia siitä toisesta osapuolesta.

Mutta mies on sitä mieltä, että jos haluan asumuseron, niin ero on sitten lopullinen. Hän ei näe mitään järkeä siinä, että asuttaisiin eri osoitteissa. Hän ajattelee asiat niin, että kun hän on hakenut apua, niin kaikki olisi nyt kunnossa. Mutta kun ei ole. Tällä hetkellä luottamukseni on täysi nolla ja minusta on todella kohtuutonta, että hän välillä saattaa vaatia että tekisin päivässä päätöksen siitä, että erotaanko vai ei ja minusta tässä tilanteessa, kun kummatkin käyvät terapiassa ja yrittävät hoitaa itseään, tuo olisi melko raadollinen ratkaisu kaikkeen. Vaikka itsekkin olin ensin täysin eron kannalla, niin nyt on ollut tunne, että en halua erota, mutta tässä tilanteessa on kyllä pakko keksiä jokin ratkaisu. Voinko luottaa enää siihen, että toinen tällä kertaa tekeekin muutosta.. Auttaako tässä vaiheessa enään mikään mitä mies tekee vai onko hän omalla käytöksellään saanut minut niin kauas itsestään, ettei paluuta enää ole.. Olenko täys paska jos erotan tämän perheen, kun kuitenkin toinen hakee apua.. Ennen olen aina antanut melkein heti anteeksi, mutta nyt en sitä tehnytkään. Ja tämä on todella pelottavaa sekä ahdistavaa :(

Tulipa pitkä teksti mutta olipa ihana avautua ja toivottavasti saisin jotain vertaistukea :rolleyes:
 
Viimeksi muokattu:
Vaikea tuohon on ulkopuolisen lähteä kommentoimaan, mutta nyt hoitojakson aikana näet nopeasti jatkuuko miehesi käytös samanlaisena kuin ennenkin. Ei siihen montaa kuukautta aikaa tarvita.

Itse en oikein usko että ihminen voisi muuttua paremmaksi minkään hoidon ansiosta. Siihen tarvitaan omaa tahtoa ja jatkuvaa näyttöä paremmasta käytöksestä. Oma isäni näytti aikoinaan hyvää esimerkkiä ihmisestä jolle alkoholi ei sopinut pätkääkään. Vanhempieni ero oli siinä tapauksessa ainut ratkaisu.

Onko sinulla lähistöllä asuvia vanhempia tai sukulaisia jotka voisivat auttaa arjen pyörittämisessä jotta saisit hieman itsellesikin aikaa?
 
En itsekkään usko, ei kukaan voi muuttua jos ei itse sitä halua. Omaa aikaa kyllä tarvin ja onneksi sitä tällä hetkellä saankin. On aikaa keskittyä ihan vaan itseensä ja omaan hyvinvointiin ?
 

Yhteistyössä