Vauva syntyi - esikoinen tuntuu vieraalta

Meille syntyi noin viikko sitten toinen lapsi ja baby blues on vielä vahvana ja esimerkiksi itkeskelen helposti.

Suurin ongelmani on, että synnytys tuntuu muuttaneen tunteeni 2-vuotiasta esikoista kohtaan.
Kyllä te tiedätte, mitä äiti lastaan kohtaan tuntee ja vielä synnytykseen lähtiessäni, tunteeni esikoiseen olivat juuri sellaiset, ilman mitään epäilystä.
Kun hänet tuotiin synnärille vierailulle, kuvittelin olevani maailman onnellisin nähdessäni hänet jälleen ja halatessani häntä, mutta lapsen kanssa oleminen tuntuikin jotenkin luonnottomalta.
Sama jatkui kotona. Esikoisen vartalo sylissä tuntuu vieraalta ja isolta. Käytös on toki uhmaiän takia ollut rankkaa jo raskausaikana, mutta nyt en jaksaisi yhtään suhtautua uhmailuun kaikella rakkaudella.
En edes osaa kuvailla tai kertoa esimerkkejä enempää. En vain tunne sitä suorastaan kipeää tekevää rakkautta seuratessani esikoisen touhuja.
Minun tekisi vain mieli pesiä kuopuksen kanssa.

Olenko ainoa?

Onko kenenkään muun mielestä esikoinen tuntunut vieraalta, kun uusi vauva on tullut taloon ja helpottaako tai normalisoituuko tämä, kun hormoniräjähdys ja baby blues helpottaa?

Älkää kiltit, tulko tähän ketjuun kertomaan, että olen tunnevammainen, sillä siltä juuri itsestäni tuntuu ja tarvin apua, en haukkuja.

Neuvolassa tuskin uskallan tästä puhua, ainakaan ihan suorin sanoin, sillä tämä asia hävettää aivan valtavasti ja tuntuu aivan mahdottomalta sanoa tätä ääneen, etenkään kenellekään kasvotusten.

 

Tuollainen on varmaan aika yleistä. Sekä minulla että miehelläni oli tuollaista esikoista kohtaan nuoremman lapsen synnyttyä. Mutta se meni ajan kanssa ohi. Auttaa, kun tietää että se on jokin hormoneista tai biologiasta johtuva juttu, ja kun ei vaan näytä sitä esikoiselle, niin jossain vaiheessa se menee ohi. Eikä se kestä kauan. Siitä tulee kyllä itselle ikävä ja syyllinenkin olo, mutta koeta muistaa, että se ei ole todellinen tunne, vaan hormoneiden tms. aikaansaama illuusio. Oikeasti se esikoinen ei ole vieras etkä tykkää hänestä yhtään vähempää, mutta aivosi tekevät tuollaisen olotulan, jotta kiinnyt myös siihen kuopukseen.

Tsemppiä ja onnea uudesta vauvasta! Kaikki menee hyvin ja nuo tunteet tasoittuvat kyllä.

 

Varmaan johtuu ihan biologiasta... esim hevoset ajaa edellisen vuoden varsaa pois kun uusi syntyy. Luonto kai haluaa varmistaa, että pikkuinen saa tarvitsemansa hoidon.

Itsellä kävi kuitenkin vähän toisin päin. Synnärillä jo hirveä ikävä esikoista ja vauva tuntui vieraalle. Monta kuukautta tuntui, etten pysty rakastamaan vauvaa niinkuin esikoista. Onneksi nyt kahden vuoden jälkeen tilanne on tasoittunut ja kumpikin on yhtä rakkaita.

 

En tiedä kokemuksesta mutta ymmärtääkseni ihan normaalia ja ohi menevää joillakin käy niin ettei vauva tunne "oikealta" ja joillakin aikasemmat lapset tuntuu vieraalta. Mulle tulossa marraskuulle toinen lapsi ja itekin miettiny sopeutumista niin arkeen ku uuteenkin tulokkaaseen esikoisen kanssa. Meille ainakin neuvolassa sanottu että ihan normaalia jos tommost käy.

 

Kaikkien vauvojeni kohdalla olen käynyt noita samoja oloja läpi,se menee kyllä ohi. Uskoisin sen olevan ihan biologiaa,juurikin sitä ns isompien vieroitusta kun uusi poikanen on syntynyt.

 

Onhan tuohon ratkaisu, viet vaan päiväkotiin sen isomman siitä jaloista pyörimästä, niin palstamammat muutkin tekee.

 

Ihan normaalia.

 

Kiitos teille vastauksista!

Olin aika järkyttynyt, kun tällaiset tunteet, tai tunteettomuus, nousi pintaan. Ja toki vieläkin tuntuu pahalta, että olo on tällainen, kun muutenkin hormonit saa kaiken tuntumaan isommalta kuin onkaan.
Kuvittelin vain, että suurin ongelma on saada jaettua sika kahden pienen ja paljon hoivaa tarvivan lapsen, siis kahden rakkaalta tuntuvan lapsen, kesken. Minulle ei tullut mieleenkään, että kaksi vuotta rakastamani lapsi ei tuntuisi enää samalta. Edes hetkellisesti.

Tämä tuli itselleni aivan yllätyksenä. Tunnen paljon perheitä, tosi läheisiäkin äiti-ihmisiä, joiden kanssa on jaettu jos vaikka mitä asioita, mutta kukaan ei koskaan ole kertonut tällaisista tunteista toisen tai useampien lasten syntymän jälkeen. Eikä toisaalta ihme, kun itsellänikin on asiasta niin suuri häpeä, etten varmasti pitkään aikaan, jos koskaan, voi asiasta kertoa. Itselläni ainakin on suuri pelko siitä, että vastapuoli ei ymmärrä, mistä puhun ja saan tunnevammaisen leiman.

Toivottavasti tämä helpottaa pian, mutta ainakin uskalla nyt suhtautua tähän enemmän normaalina reaktiona. Sekin varmaan helpottaa ylipääsemisessä.

 

On normaalia älä huoli, onnea vauvasta. toivottavasti tuo masentelu katoaa itsekseen, mulla tais loppua juuri 1-2 vko välissä se ja esikoinenkin alkoi taas tuntua ihan siltä miltä ennenkin

 

Sama juttu täällä, uuden lapsen myötä esikoinen tuntui vieraalta, jotenkin ärsyttävältäkin osittain, ja tavallaan siltä että on vähän tiellä, häiritsee tai jotain. En saa nyt tarkkaan kiinni tunteista joita tunsin, mutta muistan sen pettymyksen tuskan itseäni kohtaan niistä tunteista. Aika nopeasti kaikki muuttui normaaliksi taas. Kumaakin lasta rakastan yhtä paljon, ovat nyt 2 ja 4.

 

Kiitos vielä vastauksista.

Täällä mieliala pikku hiljaa tasoittuu. Esikoinen tuntuu jo enemmän omalta ja samalta vanhalta. Huomaan vain itse hermostuvani herkemmin, kun ruokailut, vessahommat ja nukkumaanmenot sujuu heikommin kuin aikaisemmin.

Toivottavasti itkeskely ym. laantuu lähiaikoina, ettei nyt jäisi alavireiseksi tämä vauva-aika. Olisi voimia enemmän.

Ap

 

Mulla ei kumpikaan lapseni ole tuntunut alkuun "miltään". Molemmat lapset syntynyt pikkukeskosina ja alku oli aika pelottavaa aikaa. Pelko ja babyblues vei kaikki tuntee ja luulin olevani maailman paskin äiti. Onneks kuopuksen kohdalla jo tiesi että tunteetomuus menee ohi, esikoisen kokemuksen perusteella.

Nää on niitä juttuja joista ei saa puhua ääneen. Palstamammat ja heidän kaltaiset tuomitsee saman tie. Tyyliin "ei tuollainen saisi lasta hankkia"

Pidän siis normaalina "tunne köyhyyttä". Itselläni se oli ehkä menttämisen pelon&hormoonien aiheuttama suojamekanismi. Ei saa rakastaa jos oli menettänyt....