visainen kysymys

Onko muille osunut kohdalle semmoista tunnetta, että toisen lapsen synnyttyä, tuntuu kuin rakkaus esikoiseen loppuu?
Nyt voin myöntää että minulle kävi näin. Podin huonoa omaatuntoa pitkään asian takia, oli kuulkaa todella hurja tunne kun niin suuresti rakastamani lapsi tuntui aivan vieraalta! Hoidin esikoista jotenkin koneellisesti, ja olin kovin rakastunut uuteen vauvaan. En ole asiasta puhunut kuin kerran ystävälleni, joka ei osannutsanoa minulle yhtään mitään, sitten pidinkin suuni kiinni..
Nyt kun on vuosia mennyt eteenpäin, arvelen poteneeni myös synnytyksen jälkeistä masennusta, jota ei vaan tullut ajatelleeksi. Ehkäpä siihen liityi myös 'rakkauden loppuminen'.
Kyllä minä onneksi taas rakastan vanhempaa lastakin :heart: , mutta uskon häneenkin jääneen jäljen kone-äidistä. On ihana lapsi mutta tunteitansa ei osaa näyttää niin hyvin ja avoimesti kun minun mielestäni 'pitäisi'. Ei sillä että kaikkien tarvitsisi mutta yleensä hänen ikäiset vielä ovat avoimempia.

 

Hei!
Samaa on koettu täälläkin. Mutta onneksemme voin sanoa että asiasta on tehty tutkimuksia, ja tämmöiset tuntemukset kuuluu asiaan. Tavallaan luolamiehen aikaista reaktiota, sillä esikoinen osaa jo kävellä yms. ja vauva tarvii kaiken hoivan.
Mutta onneksi tämäkin menee ohi Kyllä niitä helliä tunteita esikoista kohtaan taas löytyy, on se niin ihana vesseli. Paitsi silloin kun kiusaa pikkuveljeä =)

 

Mulla on mennyt vielä huonommin.... Eli oikeestaan en koskaan varsinaisesti rakastunut esikoiseen... Syntyi toinen lapsi, johon äidinrakkaus syttyi jo laitoksella, ja vasta sitten pikkuhiljaa esikoinenkin herätteli rakkauden tunteita. Ja nyt kyllä voin sanoa tunteeni olevan yhtä vahvoja molempiin lapsiin.

Esikoisen jälkeen kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja voimakkaasta väsymyksestä. Yllättävää minulle, etten kakkosen jälkeen moisia tunteita kokenut. (Onneksi.)

 

Täällä sama juttu, että kun aika pitää riittääkin kahdelle entisen yhden sijaan, tuntuu, ettei jaksaminen riitä kaikkeen. Eka on tiellä ja hieman riesana kaikkine hömpsötyksineen ja riekkumisineen.

Koin että ekan kanssa vanhemmuuteen kasvaminen tehtiin ja nyt toisen kanssa kaikki on helpompaa kun ei ole enää itsenäisyyden kanssa mitään menetettävää. Joskus koen, että esikoisen rooli on epäoikeudenmukainen ja varmasti siitä jää joku jälki elämään . Itsekin olen tosin esikoinen enkä koe mitään traumoja elämästäni.

Lohduttavaa on jos rakkaus tasoittuu aikanaan...NO, tuleehan tuosta pienemmästäkin joskus rasittava kolmevuotias...eikös???

Meillä onneksi mies on antanut aikaansa paljon rakkaudella isommalle, joten rakkautta ja läheisyyttä ei kokonaan ainakaan ole jäänyt saamatta.

 

Jep jep, taitaa olla aika normaalia...pienin kun on aina se avuttomin ja tärkein... :heart:

...mutta kyllä ne vanhemmatkin yleensä "palautuu rakkaiksi" ajan kanssa... :heart:

 

Mulla itselläni on viisi lasta ja kuudetta odotan. Joka kakaran :heart: kohdalla on ollut sama juttu kuin sullakin: tuntuu ettei sitä rakkautta kaikille riitä. Mutta se tunne menee ohi ajan kanssa ja sitten on ihana huomata kuinka niiden vanhempien tenavien kanssa voi touhuta ihan muita juttuja :hug:
Tsemppiä sulle!

 

Kiva huomata ettei ole yksin..
Näistä asioista ei vaan tule tuolla puistossa puhuttua vaikka muuten kerrotaan kaikki kakkaongelmista alkaen!

 

meille äideille syntyy vauvaan näkymätön side. luonto järjestää, että mikään ei mahdu (poikkeuksia on) sen yhteyden väliin. suojeleva vietti. mielestäni ihmeellisimmät hormonit. tämä katkeaa luonnostaa lapsen ollessa n. 2,5-3-vuotias.