vituttaa kun olen aina se epävarma, ujo ja hiljainen

En pääse siitä koskaan. =( Niin ja aina jään alakynteen ryhmissä ja keskusteluissa. Ei ole kivaa..

 

Juu, samaa vikaa. Mut mitä vanhemmaksi tulee niin jotenkin sitä vain uskaltaa enemmän. Loppujen lopuksi kaikkia vähän jänniittää ja he ovat epävarmoja.

 

Niin ja sitten vielä lapsestakin tulossa samanlainen. Itse olen aina se ulkopuolinen ja kolmas pyörä. Ollut koulusta asti. Ihan ala-asteen alussa oli vielä bestis.

 

Suomessa on paljon kaltaisiamme. Täällä ihmiset nauttivat siitä, että joku jää ulkopuolelle ja siksi epävarmimmat ovat niitä ilkeimpiä juoruajia ja ulkopuolelle jättäjiä, jotka peliä pyörittää.

 

Sama täällä. Ärsyttää kun kerran yritin olla oikein puhelias ja jutella, niin silti kysyttiin että ''oletko sinä aina noin hiljainen?'' Huoh, turha edes yrittää...

 

sama täällä, en vaan uskalla sanoa mitään kenellekään

 

Niin ja aina ollut tälläinen, miksi piti syntyä? Mikä tarkoitus tällä elämällä on jos en saa sosiaalisista suhteista koskaan tyydytystä? Tuskin taivaaseenkaan pääsen kun sieltäkin hyljeksitään.
Välillä on ihan hyviä päiviä ettei kaipaa ketään ja ajattelen pärjääväni yksinkin mutta toisinaan sitten masentaa suunnattomasti tämä yksinäisyys. =( Voi kun tähän olisikin joku apu, mutta ei. Olen kokeillut terapiaryhmiäkin ja sama juttu.

 

Jos teitä yhtään rohkaisee, niin olen itse myös tosi epävarma ja ujo ja mua pidetään tosi hiljaisena. Oon työelämässä tutustunut moniin äärimmäisen puheliaisiin ja rohkean oloisiin vanhempiin naisiin ja moni heistä on kertonut minulle olleensa nuorena ihan samanlaisia kuin minä! Tuskin uskalsivat suutaan avata seurassa. Oikeasti monilla se rohkeus ja itsevarmuus lisääntyy iän myötä, ainakin ellei joudu elämään lannistavassa ympäristössä lytättynä.

 

[QUOTE="vieras";24039339]Jos teitä yhtään rohkaisee, niin olen itse myös tosi epävarma ja ujo ja mua pidetään tosi hiljaisena. Oon työelämässä tutustunut moniin äärimmäisen puheliaisiin ja rohkean oloisiin vanhempiin naisiin ja moni heistä on kertonut minulle olleensa nuorena ihan samanlaisia kuin minä! Tuskin uskalsivat suutaan avata seurassa. Oikeasti monilla se rohkeus ja itsevarmuus lisääntyy iän myötä, ainakin ellei joudu elämään lannistavassa ympäristössä lytättynä.[/QUOTE]


Kiitos sinulle rohkaisusta ja kauniista sanoistasi! Ihan tuli kyynel silmään, samaa äitinikin aina sanoo! Mitään muuta en haluaisi kun tehdä hänetkin joskus ylpeäksi eikä tarvisi hävetä minua. =(

 

Kiitos sinulle rohkaisusta ja kauniista sanoistasi! Ihan tuli kyynel silmään, samaa äitinikin aina sanoo! Mitään muuta en haluaisi kun tehdä hänetkin joskus ylpeäksi eikä tarvisi hävetä minua. =(

Itse ainakin olen iän myötä reipastunut. Mutta ei se, että olet hiljainen, tee sinusta ihmisenä mitenkään sen vähemmän arvokasta, muista se! Kunhan kauniit tavat muistaa, kiitokset tervehtimiset jne. niin harva näkee mitään hävettävää siinä, että joku on seurassa hiljaisempi. Harvoin se ketään loukkaa. Päinvastoin enemmän huonoa käytöstä on puhua mitä sylki suuhun tuo tai olla aina äänessä niin etteivät muut saa suunvuoroa.

Minulle on ollut yllätys huomata, että ihmiset pitävät minusta vaikka olenkin ujo ja hiljainen. Jotkut jopa pitävät minusta juuri siksi! Minun on vaan pitänyt yrittää asennoitua, että ei se ole mikään huono asia vaan piirre ihmisessä siinä missä moni muukin juttu. Ja kaikkiahan ei kukaan voi miellyttää aina, eikä tarvitsekaan. Aiemmin häpesin itseäni niin paljon, etten jotenkin osannut ottaa vastaan sitä ystävällisyyttä mitä minulle tarjottiin kun ajattelin, että ihmiset ovat mukavia vain säälistä tai velvollisuudentunnosta eikä kukaan voi oikeasti pitää minusta. Se ei ole kovin kivasti ajateltu muita ihmisiä kohtaan torjua heidät tuolla tavalla, mutta olematon itsetunto vaan vääristää ajatukset ihan kummallisiksi. Nyt olen ottanut sen asenteen, että olen rohkeasti mitä olen. Niinhän muutkin ihmiset tekevät. Ihmiset joko pitävät tai eivät, jos eivät pidä, niin heidän omalla vastuullaan on sitten vaihtaa seuraa, ei minun tarvitse yrittää vääntäytyä sellaiseksi joka jokaista miellyttää, eikä se ole edes mahdollista. Mutta jos joku seurassani tahtoo viettää aikaa, niin minun on vaan uskottava että hän ihan aidosti niin tahtoo tehdä ja luotettava siihen, että olen oikeasti hyvä juuri tällaisena hänen mielestään.

 

Tiedän tunteen, itse jouduin sairaslomalle työpaikastini ja lopulta irtisanoiduin, en vaan kestänyt sitä ilkeää kyräilyä ja selän takana juoruamista ja naureskelua, olen edelleen sairaslomalla masennuksen takia

 

Niin, se oikeasti sylettää itseäkin ettei vaan ole "normaali" niin kuin muut. Ettei pärjää elämässä. En tiedä kumpi on pahempaa, selän takana kyräily ja haukkuminen vai sitten päin naamaa töksäyttäminen ja haukkuminen. Molemmat vie itsetuntoa. Kun niin haluaisin lastani suojella tältä edes mutta sehän ei ole mahdollista ja samanlainen luonne kuin äitinsä joten samaa paskaa odotettavissa elämässä. :,(

 

Minua on aina kiinnostanut enemmän ne ihmiset jotka ei koko ajan pälpätä. Porukassa aina haluan kysyä sen hiljaisimman mielipiteen. He ovat yleensä niitä aidoimpia ja mielenkiintoisimpia ihmisiä. Ihana että teitä on olemassa.

 

Ei vittu uskalla edes liikahtaa kun joku havahtuu ja rupeaa kyselemään jotain tai tilaamaan.