Voiko valehtelun kanssa oppia elämään?

Mies on valehdellut pitkään, ja se oli jo puoli vuotta sitten järkytys. Luulin että voin luottaa täysin... mutta ei.
Kyseessä on pikkuasiat, ei Hän petä tms. niin vakavaa, valitanko siis turhasta?
Monta kertaa on luvannut lopettaa. mutta ei niin ole käynyt. Vähän on ehkä vähentynyt. Tänään sitten ehdotin eroa, asumuseroa on harkittu jo pidempään työpaikan takia tosin.

Olen yrittänyt näinä jokaisena pettymyksen kertana ajatella niin että vähät välittäisin valehtelemisesta ja eläisimme "teennäisenä" perheenä eli saman katon alla mutta molemmilla omat elämänsä (yhteisen lisäksi, ei mitään uusia puolisoita) mutta antaisin rauhassa valehdella.
Mutta ei se onnistu, en PYSTY elämään valehtelijan kanssa. Muuten kaikinpuolin ihana ja "kunnollinen" mies, mutta tuo valehtelu (tai enimmäkseen kertomatta jättäminen) vaivaa kokoajan. Halveksin tapaa. En salli itse valehtelua lainkaan.

Mies valittaa kuinka en huomio Häntä kun muutenkin vähän näemme, mutta silti itse työajan (epäsäännöllinen, eli käy helposti) jälkeen saattaa käydä muualla, eikä tule suoraan kotiin, jossa minä odotan, enkä ikinä muualla käy kuin töissä satunnaisesti.
Ja tämä valehtelee päin naamaa, se järkyttää...

Samoin puhelinlaskut pitäisi saada pysymään kurissa, tämä puhuu vain... ja valehtelee senkin, ihan kuin en huomaisi, jos aina laskuissamme on valtavat erot.

Puoli vuotta sitten kävi ilmi kaksi kertaa, jolloin mies oli soitellut tietynlaisia puheluita, jotka sitten "tunnusti" ja sanoi ettei kertonut koska alan sitten nipottaa niistä, ja lupasi kertoa jatkossa.
Ja sen jälkeen olenkin sitten Hänen tietämättään katsonut säännöllisesti puhelutietoja, joista näkyy varsin hyvin kaikki soitetut ja vastatut puhelut, ja kun vihjailen siihen malliin että miehen pitäisi kertoa asiat, hän onkin hiljaa, vaihtaa jopa puheenaihetta. On siis aiemmin väittänyt, että ei MUISTA kaikkea, mutta ei olekaan kyse siitä, uskoin sen joskus alkuun.
Saamme selailla toistemme puheluita, mutta olen tehnyt tämän nykyään hänen huomaamattaan, ja hän luulee etten tule ajatelleeksikaan puhelinta eli ei arvaa mitään. Tiedän, vähän törkeää... :ashamed: Mutta sai alkunsa vahingoista, ja on ollut mielenkiintoista, kuinka pitkälle mies on valmis valehtelemaan, ja samaan aikaan kirkkain silmin väittää muuta.
Monta kertaa on tehnyt mieli paljastaa että hitto soikoon tiedän missä mennään, mutta en ole pystynyt, koska olen liian utelias tietämään kuinka kauan hän valehtelee.

Ja noloa tässä on se, että muualla puhutaan ja luullaan, kuin tietäisin miehen menoista eli missä on käynyt aikaansa tuhlaamassa, mutta en tiedäkään. Tälläkin tavoin mies on siis paljastunut usein, ja muutaman kerran myös itse vahingossa alkanut kertoa jotain kuulemaansa asiaa ja kun kysyn mistä on kuullut niin saattaa tulla epämääräinen vastaus tai valehtelee päin naamaa.

Tämä "pikkuasia" siis vaivaa, joka ikistä päivääni. En osaa enää arvostaa miestäni monessakaan asiassa, kun aina tulee olo, että tuohan on se valehtelija. Jos valehtelee nyt tässä mittakaavassa, missä sitten 10 vuoden päästä, joko silloin pettää tms.?

Onko joku oppinut elämäään tällaisen kanssa?

Kun mielestäni jos olen niin kamala ihminen, ettei minulle voi suoraan sanoa kuin asiat ovat, vaikka joskus sitten nipottaisinkin turhasta puhelinlaskusta tms., niin eikö sitten ole pakko lopettaa yhteiselo? Eihän siitä voi tulla mitään? Onko vaihtoehtoja?

Ties mitä selkäni takana tapahtuu. Monta asiaa Hän on paljastanut minulle vasta jälkikäteen, osa "minun parhaakseni" mutta silti, olen kieltänyt valehtelemasta.

Itse en pidä siitä, että perheen asiat (keskenmenot ja vastaavat) kuulee kukaan ulkopuolinen, ja jotain tämä on kuitenkin puhunut. On kai jopa kieltänyt sitten kertomasta minulle ja muut ovat juonessa mukana?
EPÄTIETOISUUS suututtaa, enkä saisi tähän mieheltä taatusti totuuden mukaista vastausta... :ashamed:
Ja muuten on kaikin puolin hyvä mies ja hyvä isä, eli tämä valehtelu on ainoa merkittävä ongelmakohta, minua se vaivaa päivittäin ja saa minut vihaiseksi.

Kiitos jos joku viitsii vaivautua kertomaan omista kokemuksistaan tai näkemyksistään.
 
luulotautinen
Kyllä minä olen sitä mieltä,että parisuhde perustuu ennenkaikkea luottamukseen.
Onko miehesi kertonut tai selittänyt sinulle koskaan sitä miksi hän valehtelee? Vai pitääkö hän sitä edes valehteluna? Mielestäni kertomattajättäminenkin on valehtelua jos se asia jätetään tahallaan kertomatta,eikä ole siis kyse inhimillisesti unohtamisesta.

Itse elin avoliitossa kolme vuotta kroonisen valehtelijan kanssa. Suhde ajautui siihen,että aloin epäillä lähes kaikkea mitä hän sanoi. Ja jälkeenpäin olen kuullutkin asioiden oikean laidan, epäilykseni eivät siis olleet turhia.
Itse toki sain useaan otteeseen suhteen aikana kuulla epäilyistäni kommentteja: "Vainoharhainen","kyylä","Hanki elämä!" jne...luulotautisena aloin itsekin jo jossain vaiheessa pitää itseäni, jatkuva epäilys kalvoi aina. Oma mielenterveys oli mennä...

Ensin oli pikku valheita raha menoista, omista menoista,puheluista...lopulta hän sanoi menevänsä töihin (epäs.työaika) vaikka ei mennytkään. Vieraissahan se lopulta kävi. Koko suhteenajan oli sellainen olo,että hän ei halunnutkaan varmaan antaa itseään tälle suhteelle, vaan piti koko ajan olla se oma salainen kaksoiselämä...
aluksi siihen riitti vain omaankäyttöön valehdeltu ylimääräinen raha tai aika...mutta pikkusormi ei tässäkään tapauksessa riittänyt.
 
lisäkysymys edellise
Oliko miehesi tulotasoltaan huomattavasti korkampi kuin sinä itse?

Nimittäin sitä saattoi alkaa ottaan pannuun sun rahanlypsäminen.

Meillä sama tilanne.

 
vainoharhainen
Aikalailla samanlaiset tulot meillä oli, mut mulla oli suuremmat menot, eli minulla oli edellisestä liitosta kaksi lasta...

Hänen mukaanhan lapset oli minun menoerä, vaikka yhteenmuuttaessa pitkään siiitä keskusteltiinkin että silloin minä en siis ole enää yh eli en siis saa siihen taloudellista apua yhteiskunnaltakaan (LL-yh-korotus,Asumistuki)...silloin hän oli kanssani samaa mieltä (valehteli!)

Hänellä oli siis taloudellinen ylivalta. Hän oli muutoinkin sellainen ihminen, että aivan kuin hän olisi halunnut hallita minua sillä että olen taloudellisesti ahtaalla ja sillä että hän ei ottanut lapsistani mitään vastuuta,vaan sai pidettyä minut kotona niiden avulla.
 
Toi valehtelu on mielestäni pahinta mitä voi toiselle tehdä. Itse olen sitä vaimolta kuullut niin paljon että ei voi kyllä luottaa toisen sanomisiin yhtään. Hankalaksihan se elämän tietysti tekee. Voi oikestaan uskoa vain siihen mitä omin silmin näkee. Muusta pitää sitten olla välittämättä.

Olen kyllä kuullut vannomisia että se valehtelu loppuu mutta tiedä sitten sen paikkaansapitävyydestä. Sen tiedän että seuraavan kerran koittaessa vaimo lähtee ulkoruokintaan. :kieh:
 
Pohtija
Hankala juttu, toista kun ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi, vieläpä kun valehtelu ihmisessä ei ole mikään ihannoitu puoli. Joka tapauksessa ap, olet kokeillut puhumalla kertoa ja jopa pyytänyt toista muuttumaan, mutta asiat eivät ole muuttuneet toivomaasi suuntaan. Ehkä tuo tapasi on "väärä", jos se siis ei toimi ja siitä ei ole mitään hyötyä. Oletko kokeillut jotain toista tapaa? Yritä asettua miehesi asemaan ja mieti miksi ihmeessä hän käyttäytyy niin. Jos hän esimerkiksi valehtelee entistäkin enemmän siinä pelossa, että ajattelee sinun suuttuvan? En tietenkään tarkoita että tuo miehesi tapa olisi moraalisesti oikein, mutta jos sinä itse ajat tavallaan omalla käytökselläsi häntä entistä enemmän valehtelemaan? Voihan olla, että hän tietää sinulla koko ajan olevan jo ennakkoasenteita hänen valehtelustaan ja saattaa ajatella, että kun kumminkin ajattelet että valehtelevan, niin sama kai se on niin tehdä. En tiedä, mutta mieti ap kuinka voisit muuttaa omaa käyttäytymistäsi?

Entäpä jos yrität itse näyttää miehellesi miltä valehtelu tuntuu. Keksit jonkin oikein mojovan jutun esimerkiksi hyvän tuttavasi kanssa ja pidät huolen että miehesi saa tietää sinun valehdelleen. Tuon jutun ei ehkä itsessään tarvitse olla kovinkaan hurja, pääasia että miehesi saa kokea miltä sinusta tuntuu. Tai sitten "yllytät" miestäsi valehtemaan jostakin asiasta, voisit jopa miettiä siihen itse jotakin todella liioiteltua ja ehdottaa miehelle tätä.

Vaikea asia ratkaistavaksi, mutta ehkä kannattaa yrittää lähestyä asiaa jostakin toisesta kulmasta, jos edellinen "tapasi" on osoittautunut toimimattomaksi. Joka tapauksessa :hug:
 
tapaus
Parahin ap. Olin kymmenen vuotta samanlaisen miehen, siis kroonisen valehtelijan kanssa. Siitä ajasta vain vajaat puolet asuttiin yhdessä, ja tämä valehtelu, joka koski ihan pikkuasioita (aluksi) selvisi minulle vasta yhdessäasumisaikana. Kyllä se suhteemme tuhosi, koska mihinkään voinut luottaa. Ei se mitään, jos olisi pysytty niissä pikkuasioissa, mutta siitähän seurasi aika pian isompiakin valheita. Eli loppujenlopuksi mies alkoi juosta vieraissa. Valitettavasti sitä en ihan heti tajunnut, tyhmä ja nuori kun olin.

Nykyisen miehen kanssa tätä ongelmaa ei ole. Hyvä, että olet huomannut missä mennään! Mutta en minä osaa kyllä sinulle mitään rohkaisevaa sanoa :'( , kun omalle kohdalle sattui patologinen tapaus. Voimia vain toivotan :hug:
 
huoh
valitettavasti valehtelu ei yleensä jää pieneen..
itse luulin että mieheni oli vain hankala puhua täysin totta pienissä asioissa, kuten pelikoneella pelaaminen ym ym., mutta muutaman vuoden päästä selvisi että valehtelu olikin ollut todella suurta, hänellä oli aivan oma maailmansa ja kaksoiselämänsä valheiden takana, johon toiset naiset liittyivät.
varsinkin kun kerroit miehen seksipuheluista, niin voi kyllä olettaa että jos ei ole jo, niin jotain vakavaakin on tapahtumassa. porno kun on semmoinen ansa, missä mikään ei koskaan riitä, eikä siis jää pelkkiin seksipuheiluihin ym, jos sillä tiellä jatkaa.
kuulostaa todella samanlaiselta kuin oma mieheni oli. kun asiat tulivat ilmi, hän halusi itse terapiaan selvittääkseen mikä saa ihmisen kohtelemaan rakkaitaan sillä tavalla. hänellä diagnisoitiin jonkinasteista narsismia, ei selkeää, mutta voimakkaita piirteitä. lapsuudella suuri osa, sekä aivan liian varhaisilla seksikokemuksilla ym.
eli ainoa parannuskeino on se , että mies tunnustaa ja hylkää tapansa, että hän tajuaa että jotain persoonnalisuushäiriötä hänellä on ja sen jälkeen seuraa päätös, haluaako hän pitää sinut ja lapsensa ja muuttua, vai jatkaa samaan malliin, tuhoten itseään ja kaikkia nykyisiä tai tulevia läheisiä ympärillään.
ongelman tiedostaminen on jo puoli voittoa, mutta sitä ei kukaan voi tehdä hänen puolestaan. ehdottaisin että hakeutuisit terapiaan, missä kerrot asianne, ja saisit myös miehesi mukaan sinne tajuamaan tilanteen.
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 11:03 luulotautinen kirjoitti:
Kyllä minä olen sitä mieltä,että parisuhde perustuu ennenkaikkea luottamukseen.
Onko miehesi kertonut tai selittänyt sinulle koskaan sitä miksi hän valehtelee? Vai pitääkö hän sitä edes valehteluna? Mielestäni kertomattajättäminenkin on valehtelua jos se asia jätetään tahallaan kertomatta,eikä ole siis kyse inhimillisesti unohtamisesta.

Itse elin avoliitossa kolme vuotta kroonisen valehtelijan kanssa. Suhde ajautui siihen,että aloin epäillä lähes kaikkea mitä hän sanoi. Ja jälkeenpäin olen kuullutkin asioiden oikean laidan, epäilykseni eivät siis olleet turhia.
Itse toki sain useaan otteeseen suhteen aikana kuulla epäilyistäni kommentteja: "Vainoharhainen","kyylä","Hanki elämä!" jne...luulotautisena aloin itsekin jo jossain vaiheessa pitää itseäni, jatkuva epäilys kalvoi aina. Oma mielenterveys oli mennä...

Ensin oli pikku valheita raha menoista, omista menoista,puheluista...lopulta hän sanoi menevänsä töihin (epäs.työaika) vaikka ei mennytkään. Vieraissahan se lopulta kävi. Koko suhteenajan oli sellainen olo,että hän ei halunnutkaan varmaan antaa itseään tälle suhteelle, vaan piti koko ajan olla se oma salainen kaksoiselämä...
aluksi siihen riitti vain omaankäyttöön valehdeltu ylimääräinen raha tai aika...mutta pikkusormi ei tässäkään tapauksessa riittänyt.
Kiitos vastauksesta! :heart:

Mies on kertonut valehdelleensa siksi, ettei jaksa kuunnella kun (jos) suutun. Mutta minulle se ei riitä perusteeksi, on uskallettava, ja lupasin aiemmin, että Hän saa tehdä mitä vain, kunhan kertoo. Lupasin etten pienestä suutu, ja jos on suututtavaa niin ison miehen pitää kestää seurauksetkin. :D
No, näin sovittiin jo silloin puoli vuotta sitten, mutta se vain väheni, ei loppunutkaan kokonaan (vaikka ensin luulin että asia oli sillä selvä).
Tässä on pelottavaa sekin, että tunnen olevani miehellenikin välillä äiti. Asetan rajoja kuin lapselle, opetan rahan käyttöä. Minua suututtaa sekin, ettei minulla ole kunnon MIESTÄ joka pistäisi myös vastaan ja tekisi enemmän päätöksiä, hän on aika kilttiluonteinen. Ei edes pettäjä tyyppiä, mutta silti pelkään sitä pahinta, sitten aikanaan.
Mutta jos ei "uskalla" sanoa vastaan, niin eihän siitä sitten mitään tule, haluan kuulla selvästi mitä hän haluaa, eikä niin että minusta tehdään aina syntipukki. Vain MINÄ määrään ja päätän kaiken. Saatan tivata mieheltä moneen kertaan johonkin ehdotukseen että onko se nyt tosiaan hänen mielestään hyvä juttu, no on, ta pyydän mieheltä ehdotuksia eikä mitään saa irti, ja silti saa jälkeen päin kuulla että minä taas päätin kaiken. Jos taas pyydän häneltä ajatuksia mitä vaikka viikonloppuna tehtäisiin, niin ei keksi mitään. Jos keksii, täytyy myöntää että ei aina ihan loppuun asti harkittuja, ja kun perustelen miksi niin ei ehkä kannattaisi tehdä, hän itsekin huomaa että ei muuten kannatakaan, koska "ehdin" ilmeisesti ottamaan enemmän huomioon eri näkökantoja. Mutta siitäkin huolimatta, nekin muuntuu ajan saatossa niin, että minä kuulemma tyrmään hänen ehdotuksensa.
Jos taas mies ehdotti esim. kyläilyä, ja minä suostuin, jopa yllytin kun kerrankin sain jotakin tahtoa irti hänestä, mutta varoitin myös että hän voi olla aika väsynyt tuon jälkeen, onko varma että haluaa. Ja halusi, kunnes sen jälkeen totesi että olisi sittenkin pitänyt jättää väliin. Ja tätä juuri tarkoitan, miksei aikuinen ihminen osaa miettiä asioita järkevämmin?? Rakkaudestahan minäkin niitä toisia vaihtoehtoja annan ja kerron miksei minusta jotakin kannata tehdä, mutta silti olen syyllinen kaikkeen pahaan maailmassa... (ainakin kun on paha päivä, onhan meillä hyvätkin hetkemme).
No, miehen saamassa kasvatuksessa (ja ikää hänellä tosiaan jo on vähän enemmän kuin 18 v) on iso ongelma myöskin, kaikki päätökset on tehty puolesta vielä aikuisenakin, ja valitettavasti miehen äiti yrittää kontrolloida mieheni (tai mieheni kautta meidän elämää) elämää edelleen. Se on raivostuttavaa ja surullista yhtä aikaa. Sellaisestakin mies valehtelee. Minä luulin ennen oman perheen perustamista, että napanuora on kunnolla katkaistu ja mies kykenee itse päättämään omasta elämästään täydellisesti.

Minä poden huonoa omatuntoa siitä etten suostu laittamaan lasta hoitoon, mies haluaisi, että minäkin tekisin rahaa. (Huom. taloudellinen tilanteemme on erittäin hyvä nyt ja on edelleen kunhan ollaan tarkkoja rahankäytössä, minä taidan olla se tarkempi...). Mutta minähän teen rahaa, sen minkä kotihommien lisäksi jaksan, eli n. puolituloista työtä,
Hän haluaisi että meillä olisi yhteistä aikaa ja myöskin omaa aikaa. Minulle lapsen etu ja turvallisuus on etusijalla, ehkä siinäkin on sitä paljon puhuttua kateutta, jota mies voi osoittaa omalle lapselleen. Mutta ei lapsiaika nyt kauaa kestä, omaa ja yhteistä aikaa ehtii olla vielä kyllästymiseen saakka.
Ja kaiken huipuksi olen ehdottanut että MINÄ menisin töihin, minulla on hieman paremmat tulotki, mutta mies ei suostu jäämään koti-isäksi, pärjää mainiosti kotona, mutta ei kestäisi ilmeisesti ajatusta että vaimo olisi elättäjä (muiden silmissä?). Minun mielestäni on aivan se ja sama kuka tuo minkäkin verran rahaa taloon, joka tapauksessa ne käytetään yhteisiin menoihin. Minä se vasta olen kova tyhjentämään tiliä (tosin osittäin yhteisiin laskuihin) kun miehen palkka tulee :p , mutta ei se miestäni haittaa, meille on aina ollut itsestään selvää ettei rahoja eritellä, se olisi yhteisessä asunnossa jo aivan naurettavaa. Miehellä on siis ilmeisesti ulkoisia paineita, ja olisi kai noloa jos hän olisi "vain" kotona.

Saa nähdä mihin tilanne kehittyy... Onkohan tämä todellakin tässä, yhteinen taival loppuu näin naurettavan "mitättömän" asian takia? :(
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 13:02 Vieras kirjoitti:
Toi valehtelu on mielestäni pahinta mitä voi toiselle tehdä. Itse olen sitä vaimolta kuullut niin paljon että ei voi kyllä luottaa toisen sanomisiin yhtään. Hankalaksihan se elämän tietysti tekee. Voi oikestaan uskoa vain siihen mitä omin silmin näkee. Muusta pitää sitten olla välittämättä.

Olen kyllä kuullut vannomisia että se valehtelu loppuu mutta tiedä sitten sen paikkaansapitävyydestä. Sen tiedän että seuraavan kerran koittaessa vaimo lähtee ulkoruokintaan. :kieh:
Kiitos Sinullekin!
Pystyykö olemaan välittämättä valehtelemisesta? Vai odotatko nyt sitä viimeistä pisaraa ja todennut ettei mikään auta?
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 14:18 Pohtija kirjoitti:
Hankala juttu, toista kun ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi, vieläpä kun valehtelu ihmisessä ei ole mikään ihannoitu puoli. Joka tapauksessa ap, olet kokeillut puhumalla kertoa ja jopa pyytänyt toista muuttumaan, mutta asiat eivät ole muuttuneet toivomaasi suuntaan. Ehkä tuo tapasi on "väärä", jos se siis ei toimi ja siitä ei ole mitään hyötyä. Oletko kokeillut jotain toista tapaa? Yritä asettua miehesi asemaan ja mieti miksi ihmeessä hän käyttäytyy niin. Jos hän esimerkiksi valehtelee entistäkin enemmän siinä pelossa, että ajattelee sinun suuttuvan? En tietenkään tarkoita että tuo miehesi tapa olisi moraalisesti oikein, mutta jos sinä itse ajat tavallaan omalla käytökselläsi häntä entistä enemmän valehtelemaan? Voihan olla, että hän tietää sinulla koko ajan olevan jo ennakkoasenteita hänen valehtelustaan ja saattaa ajatella, että kun kumminkin ajattelet että valehtelevan, niin sama kai se on niin tehdä. En tiedä, mutta mieti ap kuinka voisit muuttaa omaa käyttäytymistäsi?

Entäpä jos yrität itse näyttää miehellesi miltä valehtelu tuntuu. Keksit jonkin oikein mojovan jutun esimerkiksi hyvän tuttavasi kanssa ja pidät huolen että miehesi saa tietää sinun valehdelleen. Tuon jutun ei ehkä itsessään tarvitse olla kovinkaan hurja, pääasia että miehesi saa kokea miltä sinusta tuntuu. Tai sitten "yllytät" miestäsi valehtemaan jostakin asiasta, voisit jopa miettiä siihen itse jotakin todella liioiteltua ja ehdottaa miehelle tätä.

Vaikea asia ratkaistavaksi, mutta ehkä kannattaa yrittää lähestyä asiaa jostakin toisesta kulmasta, jos edellinen "tapasi" on osoittautunut toimimattomaksi. Joka tapauksessa :hug:
Kiitos myös Sinulle! :hug:
Minäkin olen elämässäni oppinut sen, että ihminen ei muutu. Herää silti toive, voiko ihminen muuttaa tapojaan vaikkei itseään voikaan?
Mies oli maailmassa ainoa ihminen johon enää luotin, ja Hän petti sen luottamuksen. Sitä on äärimmäisen vaikeaa saada takaisin. MInulla on mennyt luottamus kaikkiin lähimmäisiin että vieraisiin, mutta en välittänyt siitä, koska mieheeni pystyin aina luottamaan. Enkä pystynytkään, olenpas ollut typerä.

Tiedän, etten voi muuttaa edes itseäni (olen yrittänyt erilaisilla tavoilla jo pitkään muuttaa itseäni, mutta en ole ollut silloin lainkaan onnellinen, joten en ole halunnut loppuelämääni jatkaa niin vaan palannut omaksi itsekseni ja todennut, että tällainen minä vain olen). Jääräpäinen ja temperamenttinen. :whistle: Se on yksi näistä muista, "pienemmistä" ongelmistamme, joihin kyllä keinot keksittäisiin. Jos tämä luottamuspula korjaantuisi. Yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että se piirre kuuluu mieheeni nyt ja aina.

Osuit asian ytimeen! Eli mieheni valehtelee minulle juuri siksi, ettei uskalla kertoa totuutta koska pelkää että suutun. Olen myöntänyt aiemmin tästä puhuessamme ensimmäistä kertaa, että olen niuhottanut vähän turhastakin, joten sovimme etten pienistä nipottele, ja asian piti olla selvä. Mutta ei se sitten ollutkaan, mies jatkoi salassa pitoaan. Enkä ymmärrä, kyseessä on kuitenkin niin pienet (VIELÄ..) asiat, että MIKSI ne pitää salata. Ja eniten pelkään juuri sitä, että mieheni on oppinut tuon tavan, tai sitten se on ollut hänellä aina. Hän on LAPSELLINEN ja tietyllä tavalla vastuuton omista teoistaan (ei onneksi koske lapsenhoitoa, hän on ihana isä!). Eli juuri puhelinlasku saattaa olla minun alle 10 euron laskuuni nähden moninkertainen. Ei asiasta soittaminen ole ongelma, mutta turhat juoruilut silkkaa malttamattomuuttaan ym. eivät mene jakeluuni, talouden pitää pysyä tietyissä rajoissa, ja pihtailun kohteet on valittava. Ja näin olemme valinneet, mutta emme silti kokonaan ole uskaltaneet puhelimista luopua käytännön- ja turvallisuussyistä. Meillä ei kummallakaan pitäisi olla edes aikaa puhua puhelimessa, yhteinen aika on muutenkin vähissä.

Tiedän siis ettei mieheni uskalla kertoa minulle joistakin asioista. Mutta mitä voisi tehdä että hän taas uskaltaisi? Olenko nyt pari kertaa jostain (vähän) niuhottanut puolen vuoden sisällä, mutta ei ole siltikään loppunut.
Onkohan tässä vielä toivoa, että mieheni huomaisi etten niuhota ja nyt on vain muistellut niin että niuhottaisin, vaikken sitä enää tee?

Yksi voi olla sekin, että olen sanonut miehelle että hänen täytyy olla juuri sellainen kuin on eikä näytellä/piilotella mitään. Jospa hän pelkää, että se raja ylittyy jossa hän on aivan liikaa eri maata kuin minä? Nimittäin haluan itsekin tietää, että jos mies tekee PALJON niin kuin en haluaisi hänen tekevän (esim. soitella äidilleen ja tehdä kuten tämä määrää, tai salaa vaikka syömässä äitinsä luona... keksii usein tekosyitä...) niin sitten kyllä puhaltaisin pelin poikki. Mammanpojat ovat aina kuvottaneet minua, oma elämä on oltava. Luulin että se jo oli. Saati että meidän yhteistä elämää alkaisi joku muu määrätä.
Olen kertonut, että mielestäni tuollainen on sairasta käydä oman äidin luona (varsinkin salaa). Ehkä tämä häpeää sitä.
Ja käy myöskin kavereiden luona samalla lailla salaa, työn ohella niin etten huomaisi sen erottuvan työajoista.
Nipotan siitä kyllä, koska se on yksinkertaisesti EPÄREILUA. Minäkin haluaisin varastaa aikaa omille menoille. Lisäksi mies sitten ääneen valittaa ettei minulla ole hänelle tarpeeksi aikaa, eikä meillä ole yhteistä aikaa. Mutta olisihan meillä, jos mies olisi kotona aina kun mahdollista, niinkuin itse teen. Minun arvoissani perhe on ensimmäisenä, vasta jos siltä jää aikaa muuhun, sitten voi tehdä muutakin. Mies tekee muun sitten salassa. :ashamed:
Tuleeko Sinulle mieleen mitään "keinoja" vielä mitä ehkä kannattaisi edes kokeilla?

Haluaisin hänen olevan tietyn lainen... vaikka toista ei voikaan muuttaa. Haluaisin määrätietoisen, toiveensa esille tuovan ja sataprosenttisesti itsenäisen MIEHEN. Sellaista minulla ei ole. Ei kai koskaan ole ollutkaan?

Eli peli on pelattu, koska kumpikaan ei voi muuttua? Emme voi olla yhdessä, muttemme voi olla erossakaan. :/
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 14:36 tapaus kirjoitti:
Parahin ap. Olin kymmenen vuotta samanlaisen miehen, siis kroonisen valehtelijan kanssa. Siitä ajasta vain vajaat puolet asuttiin yhdessä, ja tämä valehtelu, joka koski ihan pikkuasioita (aluksi) selvisi minulle vasta yhdessäasumisaikana. Kyllä se suhteemme tuhosi, koska mihinkään voinut luottaa. Ei se mitään, jos olisi pysytty niissä pikkuasioissa, mutta siitähän seurasi aika pian isompiakin valheita. Eli loppujenlopuksi mies alkoi juosta vieraissa. Valitettavasti sitä en ihan heti tajunnut, tyhmä ja nuori kun olin.

Nykyisen miehen kanssa tätä ongelmaa ei ole. Hyvä, että olet huomannut missä mennään! Mutta en minä osaa kyllä sinulle mitään rohkaisevaa sanoa :'( , kun omalle kohdalle sattui patologinen tapaus. Voimia vain toivotan :hug:
Kiitos :hug:
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 16:04 huoh kirjoitti:
valitettavasti valehtelu ei yleensä jää pieneen..
itse luulin että mieheni oli vain hankala puhua täysin totta pienissä asioissa, kuten pelikoneella pelaaminen ym ym., mutta muutaman vuoden päästä selvisi että valehtelu olikin ollut todella suurta, hänellä oli aivan oma maailmansa ja kaksoiselämänsä valheiden takana, johon toiset naiset liittyivät.
varsinkin kun kerroit miehen seksipuheluista, niin voi kyllä olettaa että jos ei ole jo, niin jotain vakavaakin on tapahtumassa. porno kun on semmoinen ansa, missä mikään ei koskaan riitä, eikä siis jää pelkkiin seksipuheiluihin ym, jos sillä tiellä jatkaa.
kuulostaa todella samanlaiselta kuin oma mieheni oli. kun asiat tulivat ilmi, hän halusi itse terapiaan selvittääkseen mikä saa ihmisen kohtelemaan rakkaitaan sillä tavalla. hänellä diagnisoitiin jonkinasteista narsismia, ei selkeää, mutta voimakkaita piirteitä. lapsuudella suuri osa, sekä aivan liian varhaisilla seksikokemuksilla ym.
eli ainoa parannuskeino on se , että mies tunnustaa ja hylkää tapansa, että hän tajuaa että jotain persoonnalisuushäiriötä hänellä on ja sen jälkeen seuraa päätös, haluaako hän pitää sinut ja lapsensa ja muuttua, vai jatkaa samaan malliin, tuhoten itseään ja kaikkia nykyisiä tai tulevia läheisiä ympärillään.
ongelman tiedostaminen on jo puoli voittoa, mutta sitä ei kukaan voi tehdä hänen puolestaan. ehdottaisin että hakeutuisit terapiaan, missä kerrot asianne, ja saisit myös miehesi mukaan sinne tajuamaan tilanteen.
Kiitos Sinulle myös! :heart: Anteeksi kun annoin ymmärtää väärin, eli mies ei soittele keskustelulinjoille, eikä pornolehtiäkään / nettiä kohtuuttoman paljon katsele. Nyt vasta itsekin huomasin että kirjoitukseni antaa vähän väärän kuvan...
Eli näillä puheluilla tarkoitan sellaisia, mitä mies tietää etten tahtoisi hänen (liikaa) puhuvan. Puhuu puhelimessa siis esim. äitinsä / kaverinsa kanssa aika paljon, ja jopa vierailee heillä minulta salaa ja minä luulen että tekee töitä. Ja sitten kun valittaa raskasta työtään, en oikein jaksa voivotella kun tiedän, että hän on itse aiheuttanut itselleen muutakin ohjelmaa josta ei tosin kerro. Ja niin toivoisin, että hän rehellisesti kertoisi aina kaiken, päivän kuulumiset. Mutta koska aikaa ei ole kummallakaan liikaa, mies menee ja ottaa omiin menoihinsa aikaa noin törkeästi, ja valehtelee päälle...
Terapiaa olen yleensäkin jo harkinnut, mutta en usko että se vaikuttaisi valehteluun. Lisäksi lasten hoito terapian aikana aiheuttaa pään vaivaa, kun luotettavia hoitajia ei ole tai sitten ne ovat kalliita.

Näen mieheni silmistä kun hän ei puhu totta, huonompaa valehtelijaa ei olekaan. Eli joskus ellen tiedä totuutta, saatan arvata sen välittömästi hänen olemuksestaan ja viimeistään silmistä/ilmeestä. Puhetyylikin vaihtuu tai puheen aihe saattaa vaihtua etten vain kyselisi enempää aiheesta.
 
vainoharhainen
Yksi voi olla sekin, että olen sanonut miehelle että hänen täytyy olla juuri sellainen kuin on eikä näytellä/piilotella mitään. Jospa hän pelkää, että se raja ylittyy jossa hän on aivan liikaa eri maata kuin minä? Nimittäin haluan itsekin tietää, että jos mies tekee PALJON niin kuin en haluaisi hänen tekevän (esim. soitella äidilleen ja tehdä kuten tämä määrää, tai salaa vaikka syömässä äitinsä luona... keksii usein tekosyitä...) niin sitten kyllä puhaltaisin pelin poikki. Mammanpojat ovat aina kuvottaneet minua, oma elämä on oltava. Luulin että se jo oli. Saati että meidän yhteistä elämää alkaisi joku muu määrätä.


....hmmm tuli mieleen,että olisitkohan mustasukkainen hänen äidistään? Rivien välistä tulee fiilis että sulla on aika huonot välit anoppiin ja ilmeisen etäinen suhde omaan äitiisi (oman itsenäisyys-vimman takia)

En siis puolustele miestäsi, enkä itsekään pidä "mamman pojista"...usko pois kokemusta on!
Olisiko miehesi jäänyt liian dominoivan äitinsä pauloihin, eikä pääse siitä irti (eikä äiti päästä) Ex-miehelleni puhuin tästä, hänellä oli tämä sama vika. Tietty henkinen irtautuminen äidistä ei ole koskaan onnistunut, se on vaan kroonisoitunut ylipitkäksi oidipus-kompleksiksi...

Tiedän todellakin, mikäli tilanteesi on aika samankaltainen kuin minulla,miltä sinusta tuntuu!!

Mies on tahdoton (omaa äitiään ja kavereitaan vastaan kapinoiminen ei onnistu, sinua vastaan niidenkin edestä!) Hän tavallaan pitää sinua äitinään(olet ilmeisen dominoiva,kuten hänen äitinsä) jollain alitajunnan tasolla ja rimpuilee kuin murrosikäinen sinusta irti...hänen pitäisi itsenäistyä ympäristöstään eikä sinusta...

Mutta usein tällaisten miesten henkinen kehitys on sen verran ala-asteelle jäänyttä,että hän ei itse kykene/ei halua tunnistaa/ymmärtää tällaisia asioita...siis henkisen minä-kehityksen juttuja.

Hän tavallaan haluaa pitää itsessään sen vastuuttoman pikkupojan, sehän oli helppoa, huoletonta ja turvallista elämää kun oli lapsi...jä äiti tavallaan pitää myös osaltaan sitä siellä. Ilmeisesti äitikään ei siis uskalla omassa tarvitsevuudessaan päästää pojastaan irti? Missä pojan isä on?

Mielestäni tällainen miessukupuolen edustaja ei ole vielä mies, vaan poika edelleen. Lähes aina he pärjäävät lasten kanssa todella hyvin siihen asti kun pitää ruveta pitämään rajoja tai tukemaan henkistä ja moraalista kehitystä. Leikkiminen ja ajan-vietto onnistuu loistavasti!

Itse olen ainakin sellainen naaras-leijona, etten suvaitse toisia naisia(esim.äiti,anoppi,ex-vaimo) reviirilläni ohjailemassa, en suoraan,enkä epäsuorasti miehen kautta. Suoraan ohjailu loppuu välittömästi, mutta epäsuoraan tahdottoman ja mielipiteettömän miehen kautta ohjailuun törmäsi päivittäin.

Jos edellinen kuvailu sopi mieheesi niin tutustuppa kirjaan:Dan Kiley: Peter Pan-ilmiö

Valehtelu ei varmaan lopu, ennenkuin tämäntapaiset taustalla vaikuttavat asiat hoidetaan.

En todellakaan noin vähäisillä tiedoilla kyllä voi analysoida miestäsi...mutta ajattelen asian niin että valehtelu on oire jostain suuremmasta ongelmasta..eli pelkkä oireenpoisto ei auta.

Voimia sinulle. Toivottavasti saisit puolisostasi lapsen sijaan miehen

:hug:
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 21.03.2007 klo 08:44 vainoharhainen kirjoitti:
Yksi voi olla sekin, että olen sanonut miehelle että hänen täytyy olla juuri sellainen kuin on eikä näytellä/piilotella mitään. Jospa hän pelkää, että se raja ylittyy jossa hän on aivan liikaa eri maata kuin minä? Nimittäin haluan itsekin tietää, että jos mies tekee PALJON niin kuin en haluaisi hänen tekevän (esim. soitella äidilleen ja tehdä kuten tämä määrää, tai salaa vaikka syömässä äitinsä luona... keksii usein tekosyitä...) niin sitten kyllä puhaltaisin pelin poikki. Mammanpojat ovat aina kuvottaneet minua, oma elämä on oltava. Luulin että se jo oli. Saati että meidän yhteistä elämää alkaisi joku muu määrätä.


....hmmm tuli mieleen,että olisitkohan mustasukkainen hänen äidistään? Rivien välistä tulee fiilis että sulla on aika huonot välit anoppiin ja ilmeisen etäinen suhde omaan äitiisi (oman itsenäisyys-vimman takia)

En siis puolustele miestäsi, enkä itsekään pidä "mamman pojista"...usko pois kokemusta on!
Olisiko miehesi jäänyt liian dominoivan äitinsä pauloihin, eikä pääse siitä irti (eikä äiti päästä) Ex-miehelleni puhuin tästä, hänellä oli tämä sama vika. Tietty henkinen irtautuminen äidistä ei ole koskaan onnistunut, se on vaan kroonisoitunut ylipitkäksi oidipus-kompleksiksi...

Tiedän todellakin, mikäli tilanteesi on aika samankaltainen kuin minulla,miltä sinusta tuntuu!!

Mies on tahdoton (omaa äitiään ja kavereitaan vastaan kapinoiminen ei onnistu, sinua vastaan niidenkin edestä!) Hän tavallaan pitää sinua äitinään(olet ilmeisen dominoiva,kuten hänen äitinsä) jollain alitajunnan tasolla ja rimpuilee kuin murrosikäinen sinusta irti...hänen pitäisi itsenäistyä ympäristöstään eikä sinusta...

Mutta usein tällaisten miesten henkinen kehitys on sen verran ala-asteelle jäänyttä,että hän ei itse kykene/ei halua tunnistaa/ymmärtää tällaisia asioita...siis henkisen minä-kehityksen juttuja.

Hän tavallaan haluaa pitää itsessään sen vastuuttoman pikkupojan, sehän oli helppoa, huoletonta ja turvallista elämää kun oli lapsi...jä äiti tavallaan pitää myös osaltaan sitä siellä. Ilmeisesti äitikään ei siis uskalla omassa tarvitsevuudessaan päästää pojastaan irti? Missä pojan isä on?

Mielestäni tällainen miessukupuolen edustaja ei ole vielä mies, vaan poika edelleen. Lähes aina he pärjäävät lasten kanssa todella hyvin siihen asti kun pitää ruveta pitämään rajoja tai tukemaan henkistä ja moraalista kehitystä. Leikkiminen ja ajan-vietto onnistuu loistavasti!

Itse olen ainakin sellainen naaras-leijona, etten suvaitse toisia naisia(esim.äiti,anoppi,ex-vaimo) reviirilläni ohjailemassa, en suoraan,enkä epäsuorasti miehen kautta. Suoraan ohjailu loppuu välittömästi, mutta epäsuoraan tahdottoman ja mielipiteettömän miehen kautta ohjailuun törmäsi päivittäin.

Jos edellinen kuvailu sopi mieheesi niin tutustuppa kirjaan:Dan Kiley: Peter Pan-ilmiö

Valehtelu ei varmaan lopu, ennenkuin tämäntapaiset taustalla vaikuttavat asiat hoidetaan.

En todellakaan noin vähäisillä tiedoilla kyllä voi analysoida miestäsi...mutta ajattelen asian niin että valehtelu on oire jostain suuremmasta ongelmasta..eli pelkkä oireenpoisto ei auta.

Voimia sinulle. Toivottavasti saisit puolisostasi lapsen sijaan miehen

:hug:
Kiitos vielä!

Mietin tuota joskus itsekin mutta en ole mustasukkainen mieheni äidille, vihaan vain hänen tapojaan määrätä toisten puolesta (ei tarkoita sillä mitään pahaa!), jopa aikuisten ihmisten. Muutoin on mukava, mutta ällöttää katsoa hänen pompottamistaan. Ongelma ei ole varsinaisesti anoppi -vaan se kuinka mieheni antaa kaiken tapahtua. Toki, mieheni käytös johtuu nimenomaan siitä, kuinka tämä on kasvatettu (ei ole saanut lapsuudessaan kohdata normaaleja asioita). Eli ei ole opetettu pärjäämään elämässä yksin, kun taas minut on kasvatettu pienestä pitäen pitämään huolta asioista. Siksi minusta ehkä tuleekin äitihahmon tapainen. Olen samanlainen kuin mieheni äiti. Eli umpikujassa ollaan.

Suhde omaan äitiini on kunnossa. Etäinen se toki on sikäli että välimatkaa on paljon. Pidämme yhteyksiä mutta ei liikaa/häiritsevästi, äidilläni on oma elämä ja omat kiireensä (miehen äidillä ei...).

No, asia on oikeastaan tällä käsitelty. Tänään oli taas mukava yhteenotto valehtelusta, ja tilanne päätyi taas tähän että minun on vain kestettävä.
"Mitä et voi muuttaa, sen kanssa on opittava elämään" -tätä yritän jälleen kokeilla.
Mies todisti viimeisen kerran kuinka lapsellinen tämä on, eli uhkaa tappaa itsensä (jo kolmas kerta...) ja minä olen jälleen pattitilateessa oikeiden tunteideni kanssa. Joudun teeskentelemään että annan kaiken anteeksi ja että murheet ovat niin pieniä että eivät ne minua haittaa.
Tuntuu niin uskomattomalta, kuinka typerä ihminen voi olla!!
Mutta en halua hänelle käyvän mitään, välitän hänestä edelleen, valehtelusta huolimatta kiltti ihminen. Voin vain vaieta ja teeskennellä lopun elämääni ja näytellä normaalia onnellista perheenäitiä. En halua olla tappaja, ehkä eroehdotukset eivät ole ihmishengen arvoisia.
Mies pakenee aina paikalta kun tulee vaikeuksia. Pahasti ei voi sanoa eikä varsinkaan kertoa totuudenmukaisesti ajatuksistaan. Valehteli TAAS tänään, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mutta kiinnostuin tuosta kirjasta, alan selvittää asiaa. Kiitos.

Pelkään etten jaksa tällaista arkea, joudun silloin valehtelemaan ja teeskentelmään. :'( Vaihtoehtoja ei ole.
En voi edes kertoa asiasta kenellekään, tutuillekin pitää teeskennellä onnellista ja se on raskasta. Ajattelin että alkaisin käydä täällä netissä välillä purkamassa oloa nimettömästi säännöllisesti niin ehkä tästä selviää. :) Ihmisillä on paljon suurempiakin ongelmia, joten tuskinpa minulla on oikeutta valittaa muuten.
Mies osaa olla jämpti kasvattaja ja osaa leikkiäkin aidosti, tuo henkisen ja moraalisen kehityksen tukeminen alkoi mietityttämään mitä siitä aikanaan tulee. Mutta olenhan minäkin mukana ohjaamassa elämään, eiköhän siitä selvitä. Teennäinen elämä vain vie voimia (sitä on tässä jo ollutkin välillä, välillä on ollut hyviä ja luottavaisia päiviä) ja masentaa.

Kiitos :hug:
 
Pohtija
Miehelläsi on todellakin ongelmia, hän todennäköisesti tarvitsisi ulkopuolista apua, mutta siihenkin tarvitaan oma halu, toisen "pakottamana" ei muutosta saa aikaan. Kuten uskot ap, epäilen minäkin, että hänellä on jäänyt lapsuudesta jokin kehitysvaihe työstämättä normaaliin tapaan. Jos nimittäin oikein ymmärsin, hän ei ole irrottautunut äidistä. Miehesi pelkää tuottaa äidilleen pettymyksen esim kieltäytymällä, onko näin? Jos siis anoppisi soittaa miehellesi ja pyytää käymään, mies ei uskalla sanoa, ettei voi tai halua tulla? Hänen on helpompi tuottaa tuo pettymys sinulle. Tai oikeastaan hän ei haluaisi tuottaa pettymystä sinullekaan ja siksi valehtelee. Ihminen joka on tavallaan tottunut miellyttämään toisia, eikä omaa tervettä itsekkyyttä, pelkää siis muiden mielipiteitä, eikä luota tarpeeksi itseensä, uskoo kai loukkaavansa näin toimien vähiten ketään. Mutta kun hän jää kiinni valehtelusta, loukkaa hän silloin kuitenkin sinua, enemmän kuin varmasti osaakaan ajatella. Jos miehesi siis ajattelee, ettei hän tarkoita pahaa, mutta "tahtomattaan" tekee niin?

Hmmm... En tiedä. Täytyisi tosiaankin olla terapeutti ja kuulla molempien kanta asiaan, ennen kuin voisi olla asioista varma, jos sittenkään.

Mutta palaan vielä tuohon asiaan, itsensä muuttaminen. Sanoit, että olet yrittänyt, mutta et voi itseäsi muuttaa. Uskon, että se on ainoa keino, jolla voit yksin alkaa asioihin vaikuttaa. Mielestäni sinun kannattaisi miettiä asioita mahdollisimman monelta eri kantilta. Ensinnäkin jos olet tehnyt miehellesi lupauksen, jossa sanot, ettet ihan pienistä suutu. Eikö tuo lupaus ole vähän tulkinnan varainen? Minusta se jää sinun päätäntä valtaasi, mikä asia onkin sitten jo isompi ja voit siitä suuttua. Näkisin asian niin, että lupaisit olla suuttumatta ollenkaan. Sanot, ettet voi luottaa mieheesi, koska hän valehtelee, mutta miehesi pitäisi luottaa ja kertoa sinulle, vaikka ei voi olla varma suuttumisestasi. Te ette siis kumpikaan luota toisiinne? Jos haluat, että miehesi voisi alkaa luottamaan sinuun, sinä lupaisit, ETTET SUUTU OLLENKAAN. Tiedän, että se on vaikea asia luvattavaksi, mutta näin miehesi voisi kertoa asioista pelkäämättä sinun suuttuvan. Eikä se tietenkään oikeuta häntä tekemään mitä tahansa esim pettämään, tarkoitan ulkopuolista suhdetta. Sinun täytyisi olla varma, jos näin lupaat, että pidät myös lupauksesi, luottamusta on vaikea miehenkään puolelta saavuttaa, jos petät itsekin lupauksesi. En tiedä ymmärrätkö? Voisi vaikuttaa siltä, että teen sinusta syntipukkia, mutta en todellakaan sano että vika on sinussa (pelkästään), kyllähän tuo ongelma on itse miehen, mutta joskus voi olla niin että ongelmaa kannattaa alkaa ratkaista toisella tapaa kuin itse ongelman omaavan henkilön kautta.
Alkuun sinun täytyisi siis saada voitetttua miehesi luottamus. Vasta myöhemmin voit alkaa yrittää kertoa hänelle, että äidille voi ja pitää myös sanoa ei. Tällä hetkellä vaikuttaa ettet ole hänen "puolellaan", ettekä te kumpikaan voi täysin luottaa toisiinne.

Yritä kunnioittaa miehesi toiveita, järjestäkää joskus sitä yhteistä aikaa, jos hän haluaa. Sovi myös hänen kanssaan milloin sinä saat mennä omiin menoihisi.

Sanot, ettet ole mustasukkainen anopillesi. Mietipä asiaa vielä tarkemmin ja syvällisemmin. Mikä sinua sitten harmittaa, jos miehesi mieluummin menee töistä äitinsä kuin sinun luo? Ehkä se, ettei hän kerro rehellisesti, mutta voisiko tuossa olla muutakin? Sanot, että vihaat anoppisi tapaa määrätä toisen puolesta, mutta toisaalta kerrot olevasi saman tyylinen kuin anoppisi. Harmittaako sinua sittenkin se, että anoppi onnistuu määräilemään poikaansa, mutta sinä et saakaan miestäsi tekemään tahtosi mukaan? Ehkä sittenkin tunnet pientä kateutta? Mieti löydätkö mitään syvällisempää selitystä.

Tuo itsemurhalla uhkailuhan on eräs tapa hallita tai ainakin yrittää hallita toista. Kukaan ei voi kuitenkaan, onneksi, olla vastuussa toisesta tälläisissä asioissa, siitä sinun on turha huolta kantaa. Ehkä voisit ottaa sen hieman huumorilla esiin. Kun esimerkiksi olet seuraavan kerran lähdössä yksin jonnekin, sanot ennen sitä miehellesi aivan vakavissasi, kuinka paljon häntä rakastat yms. Kerro että haluat hänen tietävän tämän, ettei se ole liian myöhäistä, jos hän on sillä välin kuollut. Jos hän ihmettelee miksi kuollut, voit kertoa että hänhän on monesti sanonut tappavansa itsensä.

Se miksi yritän saada sinulle hieman muuta näkökulmaa ja esittää tapoja joilla voisit muuttaa omaa ajattelutapaasi, yritän todellakin auttaa. Jos saisit muutettua ajatuksesi niin, ettei anoppi olekaan syypää asioihin, vaan tunnet vain itsesi huonommaksi ja kateutta häntä kohtaan (kuten edellä selitin), voi olla ratkaiseva tekijä ja saat muutettua käyttäytymistäsi. Jos ajattelet, ettet oikeastaan suutu miehellsei siksi, että hän valehtelee, vaan siksi, ettei hän voi luottaa sinuun, alat ehkä nähdä miehesi positiivisemmassa valossa. Painotan että vika on edelleenkin miehessä, mutta sinä omalla käytökselläsi olet siihen osallisena eli siksi olisi tärkeää muuttaa käyttäytymistäsi ja saada ajatukset uusille urille.

Olisi kiva jos vielä kirjoittaisit tänne mietteitäsi. Kaikkea hyvää sinulle :hug:
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 22.03.2007 klo 12:50 Pohtija kirjoitti:
Miehelläsi on todellakin ongelmia, hän todennäköisesti tarvitsisi ulkopuolista apua, mutta siihenkin tarvitaan oma halu, toisen "pakottamana" ei muutosta saa aikaan. Kuten uskot ap, epäilen minäkin, että hänellä on jäänyt lapsuudesta jokin kehitysvaihe työstämättä normaaliin tapaan. Jos nimittäin oikein ymmärsin, hän ei ole irrottautunut äidistä. Miehesi pelkää tuottaa äidilleen pettymyksen esim kieltäytymällä, onko näin? Jos siis anoppisi soittaa miehellesi ja pyytää käymään, mies ei uskalla sanoa, ettei voi tai halua tulla? Hänen on helpompi tuottaa tuo pettymys sinulle. Tai oikeastaan hän ei haluaisi tuottaa pettymystä sinullekaan ja siksi valehtelee. Ihminen joka on tavallaan tottunut miellyttämään toisia, eikä omaa tervettä itsekkyyttä, pelkää siis muiden mielipiteitä, eikä luota tarpeeksi itseensä, uskoo kai loukkaavansa näin toimien vähiten ketään. Mutta kun hän jää kiinni valehtelusta, loukkaa hän silloin kuitenkin sinua, enemmän kuin varmasti osaakaan ajatella. Jos miehesi siis ajattelee, ettei hän tarkoita pahaa, mutta "tahtomattaan" tekee niin?

Hmmm... En tiedä. Täytyisi tosiaankin olla terapeutti ja kuulla molempien kanta asiaan, ennen kuin voisi olla asioista varma, jos sittenkään.

Mutta palaan vielä tuohon asiaan, itsensä muuttaminen. Sanoit, että olet yrittänyt, mutta et voi itseäsi muuttaa. Uskon, että se on ainoa keino, jolla voit yksin alkaa asioihin vaikuttaa. Mielestäni sinun kannattaisi miettiä asioita mahdollisimman monelta eri kantilta. Ensinnäkin jos olet tehnyt miehellesi lupauksen, jossa sanot, ettet ihan pienistä suutu. Eikö tuo lupaus ole vähän tulkinnan varainen? Minusta se jää sinun päätäntä valtaasi, mikä asia onkin sitten jo isompi ja voit siitä suuttua. Näkisin asian niin, että lupaisit olla suuttumatta ollenkaan. Sanot, ettet voi luottaa mieheesi, koska hän valehtelee, mutta miehesi pitäisi luottaa ja kertoa sinulle, vaikka ei voi olla varma suuttumisestasi. Te ette siis kumpikaan luota toisiinne? Jos haluat, että miehesi voisi alkaa luottamaan sinuun, sinä lupaisit, ETTET SUUTU OLLENKAAN. Tiedän, että se on vaikea asia luvattavaksi, mutta näin miehesi voisi kertoa asioista pelkäämättä sinun suuttuvan. Eikä se tietenkään oikeuta häntä tekemään mitä tahansa esim pettämään, tarkoitan ulkopuolista suhdetta. Sinun täytyisi olla varma, jos näin lupaat, että pidät myös lupauksesi, luottamusta on vaikea miehenkään puolelta saavuttaa, jos petät itsekin lupauksesi. En tiedä ymmärrätkö? Voisi vaikuttaa siltä, että teen sinusta syntipukkia, mutta en todellakaan sano että vika on sinussa (pelkästään), kyllähän tuo ongelma on itse miehen, mutta joskus voi olla niin että ongelmaa kannattaa alkaa ratkaista toisella tapaa kuin itse ongelman omaavan henkilön kautta.
Alkuun sinun täytyisi siis saada voitetttua miehesi luottamus. Vasta myöhemmin voit alkaa yrittää kertoa hänelle, että äidille voi ja pitää myös sanoa ei. Tällä hetkellä vaikuttaa ettet ole hänen "puolellaan", ettekä te kumpikaan voi täysin luottaa toisiinne.

Yritä kunnioittaa miehesi toiveita, järjestäkää joskus sitä yhteistä aikaa, jos hän haluaa. Sovi myös hänen kanssaan milloin sinä saat mennä omiin menoihisi.

Sanot, ettet ole mustasukkainen anopillesi. Mietipä asiaa vielä tarkemmin ja syvällisemmin. Mikä sinua sitten harmittaa, jos miehesi mieluummin menee töistä äitinsä kuin sinun luo? Ehkä se, ettei hän kerro rehellisesti, mutta voisiko tuossa olla muutakin? Sanot, että vihaat anoppisi tapaa määrätä toisen puolesta, mutta toisaalta kerrot olevasi saman tyylinen kuin anoppisi. Harmittaako sinua sittenkin se, että anoppi onnistuu määräilemään poikaansa, mutta sinä et saakaan miestäsi tekemään tahtosi mukaan? Ehkä sittenkin tunnet pientä kateutta? Mieti löydtkö mitään syvällisempää selitystä.

Tuo itsemurhalla uhkailuhan on eräs tapa hallita tai ainakin yrittää hallita toista. Kukaan ei voi kuitenkaan, onneksi, olla vastuussa toisesta tälläisissä asioissa, siitä sinun on turha huolta kantaa. Ehkä voisit ottaa sen hieman huumorilla esiin. Kun esimerkiksi olet seuraavan kerran lähdössä yksin jonnekin, sanot ennen sitä miehellesi aivan vakavissasi, kuinka paljon häntä rakastat yms. Kerro että haluat hänen tietävän tämän, ettei se ole liian myöhäistä, jos hän on sillä välin kuollut. Jos hän ihmettelee miksi kuollut, voit kertoa että hänhän on monesti sanonut tappavansa itsensä.

Se miksi yritän saada sinulle hieman muuta näkökulmaa ja esittää tapoja joilla voisit muuttaa omaa ajattelutapaasi, yritän todellakin auttaa. Jos saisit muutettua ajatuksesi niin, ettei anoppi olekaan syypää asioihin, vaan tunnet vain itsesi huonommaksi ja kateutta häntä kohtaan (kuten edellä selitin), voi olla ratkaiseva tekijä ja saat muutettua käyttäytymistäsi. Jos ajattelet, ettet oikeastaan suutu miehellsei siksi, että hän valehtelee, vaan siksi, ettei hän voi luottaa sinuun, alat ehkä nähdä miehesi positiivisemmassa valossa. Painotan että vika on edelleenkin miehessä, mutta sinä omalla käytökselläsi olet siihen osallisena eli siksi olisi tärkeää muuttaa käyttäytymistäsi ja saada ajatukset uusille urille.

Olisi kiva jos vielä kirjoittaisit tänne mietteitäsi. Kaikkea hyvää sinulle :hug:
Kiitos, ihana kun joku jaksaa nähdä vaivaa toisten ongelmien takia. :hug: Tuntuu hyvältä saada puida tätä asiaa ja saada ulkopuolisen näkökantoja.


Miehesi pelkää tuottaa äidilleen pettymyksen esim kieltäytymällä, onko näin?
- Kyllä, näin tuntuu olevan. Hän ei uskalla sanoa vastaan, eli lapsuudesta asti on opetettu kierosti niin että muut pompottavat häntä ja sisaruksia edelleen, ja sen seuraaminen sivusta tekee niin pahaa, juuri sitä tervettä itsekyyttä ei ole! Olen kertonut miehelleni hänen lapsuutensa ongelmakohdat, ja hän on ymmärtänyt ne itsekin, mutta ei osaa soveltaa niitä kuitenkaan käytäntöön, tai vain jonkin verran. Kehitystä on tapahtunut, mutta nyt tilanne on jämähtänyt.
Hän on niin lapsellinen, että voisi hyvinkin tappaa itsensä, mutta toisaalta tiedän, että hän tietää että minua pystyy nyt "uhkailemaan" tuolla. Ja minä en uskalla ottaa riskiä...
Aion tyytyä elämään näin, ja olenkin koko tämän päivän miettinyt, että on tässä elämässä niin paljon hyvääkin että mitä sitä valittamaan, monilla menee niin paljon huonommin. Mieheni ei ole väkivaltainen tai alkoholisti, moni kärsii siitä. Minä voin elää kuitenkin turvallisin mielin.
=)
Mieheni pakenee aina itsetuhoisin ajatuksin, jos otan ongelmat esille. Tai ei heti, mutta ellei saa hyvittelyjään heti läpi vaan vaadin lisää selvityksiä ja toivon tavallaan aitoa katumista, niin yhtäkkiä hän hermostyy, syyttää itseään ja lähtee pois. Ja tekee TYHMYYKSIÄ, esim. ajaa todella lujaa autolla, järki häviää, se vähän huolettaa. Energiani ei enää riittäisi huolehtimaan aikuisen ihmisen tekemisistä. :/

Lupasin miehelleni jo aikaa sitten, etten suutu pienistä. Ja mitään suurta ei ole kyllä tullutkaan, hän on jättänyt vaikka kuinka paljon asioita kertomatta siitä huolimatta. Kerroin aina, että arvostan sitä mitä hän kertoi, pääasia että oli rehellinen. SILTI jättää (ihan pieniä asioita, mikä tssä on hölmöintä) kertomatta ison osan. On tehnyt sitä näemmä aina. Tapa on kai juurtunut häneen. Häntä voi kuka tahansa "pilkata", tämä suuttuu mutta kiukuttelee siitä itsekseen eikä sano suoraan että minua ei kohdella noin. Tai muuta takaisin sanottavaa. Olen yrittänyt opettaa häntä suuttumaan vastaan ja kunnioittavan omaa itseään, mutta ei auta.
En edes itse saa hänen kanssa kunnon riitaa aikaan, kun jossain välissä hän lähtee pois paikalta, harvoin siis saa keskustelua asioita läpikotaisin. Hän ei KESTÄ vastoinkäymisiä. Hän ei ole niitä joutunut koskaan kohtaamaan, tai jos onkin, en tiedän kuinka ihmeessä hän on saanut sivuutettua ne tähän asti?
Minä pidän lupaukseni, mutta tästedes joudun teeskentelemään onnellista iloista normaalia ihmistä, muuten puhun totta ja pidän minkä lupaan jos kerran lupaan.

Nykyään annan miehelleni omaa aikaa, se on jo hetken ollutkin suunnitelmissa, mutta vasta nyt olen rytmittänyt lapsen aikataulun niin että saan oltua miehen kanssa kaksin enemmän.
Minulla ei saa olla omia menoja, jos joskus on niin ainakin siitä saa potea todella huonoa omatuntoa. Ei miehelläkään ole sellaiseen aikaa, mutta hänhän on järjestänyt asian sillä että vierailee salaa.
Hän on aivan eri persoona vieraidenkin nähden, mietin jo että pitäisikö alkaa olla jatkuvasti jonkun toisen seurassa mutta sellainen ei tee lapselle hyvää.
:ashamed:


En ole mustasukkainen anopilleni, luulin niin joskus aikaisemmin, mutta tajusin että en ole, vaan nimenomaan vihaan näitä hänen kasvatusperiaatteitaan että lasten pitää olla vaiti eikä heitä saa päästää mihinkään, aikuisenakaan siis, lapsilla ei siis aikuisenakaan ole mitään omaa elämää, mistään ei saa päättää itse ja he eivät tajua itse tehdä asialle jotain, koska asia on pienestä pitäen ollut itsestään selvyys. SÄÄLITTÄÄ katsoa sivusta kun toisten elämä menee hukkaan.
Ulkopuolisethan eivät tätä huomaa, luulevat, kuten minäkin ennen muinoin, että vain käytännön syistä sitä kolmekymppiset elelee vanhempiensa kanssa (ja heidän käskytettävänään...).
Kyllä minua harmittaa että mieheni äiti saa häntä pompotettua, mutta ei kateudesta vaan (hmm... en keksi sopivaa sanaa...) vihasta tai jostain sen tapaisesta, en siis HYVÄKSY että he ovat pilanneet lastensa elämän. Omista lapsista haluan ehdottomasti kasvattaa itsenäisiä ja itseään kunnioittavia, elämässä YKSINKIN pärjääviä.
Mieheni vanhempien tekemiä virheitä on niin vaikeaa/mahdotonta alkaa enää korjaamaankaan, tehty mikä tehty. Ja itseäni inhoan nyt siksi, että vuosikauden olen uskonut mieheni puheita noin vain ja nyt ollaan tässä tilanteessa eikä mitään enää voi. Kumpa voisikin erota ja pysyä vain hyvinä ystävinä, mutta mies ei hyväksy mitään. Asiasta ei voi edes keskustella loppuun asti, aina hänellä menee hermo.


Jos laskisin leikkiä siitä että hän on uhannut tappaa itsensä, hän suuttuisi! Muuten on huumorintajuinen.
Taustalla kummittelee myös sellainen, että miestäni hävettäisi jos hänen perheensä hajoaisi. Hän ei kestäisi sitä tilannetta. Vaikka ero voisi olla kuinka hyvä ajatus tahansa, niin ei, se olisi liikaa. Aivan kuin hän ei olisi enää mitään sen jälkeen. Vaikka olisikin, sama ihana ja tärkeä ihminen kuin ennenkin, vain itsenäisenä itsenään. Hän kokee asian eri tavalla, väärällä tavalla. Ero on aina raskas asia, enkä minäkään olisi koskaan uskonut että tällainen tilanne tulee, mutta valehtelu ja varsinkin sen jatkuminen, oli liikaa. Ja nyt olen umpikujassa miehen itsetuhopuheiden takia. KAIKKI muu elämämme sujuu, joten todellakin, jos vain keksin vedenpitävän tavan elää tämän valehtelun kanssa, niin kyllä tämä tästä.
Lapset on elämän suola! :heart:

Mieheni valehteli minulle taas, kun kysyin MIKSI valehteli, ei voinut kertoa syytä vaan väitti kiven kovaa että unohti. Minä uskoin, mutta kun mietin asiaa jälkeen päin niin muistin tilanteen laajemmin, ja hän oli taas TARKOITUKSELLA valehdellut. Miksei voinut vain sanoa, että ei halunnut kertoa, suutun valehtelusta, ARVOSTAN suuresti kun hän kertoo suoraan kuinka asiat ovat. Ja olen sen hänelle kertonut aina, mutta se ei kannusta häntä jatkamaan rehellisellä tiellä.

Luulen, että asiaa ei saisi muutettua enää ammattiauttajankaan kanssa, eikä meillä olisi edes varaa mihinkään yksityisterapioihin.
:ashamed:

Helpottipa taas. Kiitos.
 
vainoharhainen
Hui, oikein tuli kylmät väreet kun kerroit miehesi kiristävän sinua itsemurhalla...
Hänellä ei kyllä tosiaan ole kaikki asiat kohdallaan.

Oletko pohtinut miksi hän kokee eron niin lopullisena asiana?
Asuvatko hänen vanhempansa kenties kulissiliitossa?
Hän käyttää sairasta henkistä väkivaltaa sinua kohtaan uhkailemalla ja kiristämällä omalla hengellään (karrikoiden: Jos et toimi niinkuin minä haluan tapan itseni)
...Tiedätkö käyttääkö hänen äitinsä samantapaisia kiristys ja uhkailukeinoja pitääkseen poikansa ruodussa (Jos et toimi niinkuin minä haluan niin...)

Sellaiseen uhkailun alla sinä et pysty sanomaan EI, entä jos mieheesi kohdistuu äitinsä taholta samanlaisia uhkailuja (todellisia,lapsuusmuistoja tai vihjailuna kerrottuja), pystyisikö hän sanomaan EI ?

Arvailuahan tämä vain on, mut kirjoitin vain mitä mielessäni kävi kun luin ton viimeisen "purkautumisesi"


Tämä on tosiaan hyvä paikka purkaa tuntojaan, parempi kuin jäisi niitä yksin märehtimään. Aina löytyy varmasti kohtalotovereita ja voi saada vertaistukea.

Tuo itsemurhalla uhkailukin on sellainen juttu joka kyllä kertoo hänen vastuuntunnottomuudestaan...jopa hänen elämänsä pituus on sinun vastuullasi,siis hänen mielestään.

...Jokainen aikuinen on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään, eikä sitä voi vierittää toisten niskaan.
Ihmisillä,varsinkin naisilla on yleensä aika raju syyllisyydentunto luonnostaan ja syyllisyys asioistakin mistä ei pitäisi olla. Vähän vielä ulkopuolelta lisätty syyllisyys/syyllistäminen tahallinen,tahaton tai kuvitteellinen saa meidät itsemme voimaan usein niin pahoin, että kohta olemme itse sairaampia,kuin ihminen jota halusimme auttaa.

Muista pitää myös itsestäsi huolta, ei vain miehestäsi ja lapsestasi
:hug:
 
Pohtija
Harmi ettet näe tilanteeseen muuta ratkaisua. Tiedät kuitenkin ettet voi olla vastuussa kuin omasta ja lastesi elämästä, miehen elämästä ei tarvitse vastuuta kantaa. Sanot ettei teillä ole varaa ammattiapuun, mutta usein terapiaa tms. apua on tarjolla jopa maksutta. Jos omaa halua on, niin varmasti myös jonkinlaista paranemismahdollisuutta on aina olemassa! Miehelläsi selvästikin on mielenterveydessä häikkää. Itsemurhalla uhkailu ja kiristys ovat keinoja joita mieleltään terve ihminen ei tarvitse. Sen verran voin kuitenkin omien kokemuksieni kautta sanoa, että hoitamattomina mielenterveydelliset ongelmat vain pahenevat vuosien saatossa. Jos koet nyt jo olevasi umpikujassa, voi tilanne vuosien saatossa muuttua paljon paljon huonompaan suuntaan. Jos koet itse olevasi muuten terve ja normaali ihminen, tuollasen miehen kanssa eläminen saattaa saada sinutkin katkeroitumaan, sairastumaan. Eikä kenenkään ihmisen tarvitse uhrautua toisen takia ja jättää oma elämänsä elämättä.

On tietysti hyvä, että olet löytänyt yhden keinon purkautua, tämän keskustelupalstan. Olisiko mahdotonta, jos hakisitkin itse terapiaan, miehesi tietämättä ja saisit työstää asioita jonkun osaavan ihmisen kanssa?

En tiedä luinko huonosti, vai oletko vastannutkaan vielä, mutta mikä saa sinut jatkamaan vain miehen takia? Mitkä ovat ne syyt ettet sinä voisi kuvitella eroa? Välitätkö sinä mitä muut ajattelevat teistä? Löydätkö enemmän plussia vai miinuksia suhteestanne? Se, ettei miehesi ole väkivaltainen tai alkoholisoitunut, ei välttämättä ole tae, ettei hän niitäkin keinoja joskus voisi alkaa käyttää. En nyt tietenkään haluaisi maalailla piruja seinille, mutta jos on mielenterveysongelmia, kuten mainitsin, ne kasaantuvat hoitamattomina vuosien saatossa ja toisilla mukaan saattavat tulla myös esim lohdun etsiminen alkoholista tai jos mies tuntee, ettei saa sinua määräiltyä tarpeeksi itsemurhalla uhkailulla, voivat nyrkit alkaa puhua puolestaan.

Voimia sinulle!
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 23.03.2007 klo 18:03 vainoharhainen kirjoitti:
Hui, oikein tuli kylmät väreet kun kerroit miehesi kiristävän sinua itsemurhalla...
Hänellä ei kyllä tosiaan ole kaikki asiat kohdallaan.

Oletko pohtinut miksi hän kokee eron niin lopullisena asiana?
Asuvatko hänen vanhempansa kenties kulissiliitossa?
Hän käyttää sairasta henkistä väkivaltaa sinua kohtaan uhkailemalla ja kiristämällä omalla hengellään (karrikoiden: Jos et toimi niinkuin minä haluan tapan itseni)
...Tiedätkö käyttääkö hänen äitinsä samantapaisia kiristys ja uhkailukeinoja pitääkseen poikansa ruodussa (Jos et toimi niinkuin minä haluan niin...)

Sellaiseen uhkailun alla sinä et pysty sanomaan EI, entä jos mieheesi kohdistuu äitinsä taholta samanlaisia uhkailuja (todellisia,lapsuusmuistoja tai vihjailuna kerrottuja), pystyisikö hän sanomaan EI ?

Arvailuahan tämä vain on, mut kirjoitin vain mitä mielessäni kävi kun luin ton viimeisen "purkautumisesi"


Tämä on tosiaan hyvä paikka purkaa tuntojaan, parempi kuin jäisi niitä yksin märehtimään. Aina löytyy varmasti kohtalotovereita ja voi saada vertaistukea.

Tuo itsemurhalla uhkailukin on sellainen juttu joka kyllä kertoo hänen vastuuntunnottomuudestaan...jopa hänen elämänsä pituus on sinun vastuullasi,siis hänen mielestään.

...Jokainen aikuinen on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään, eikä sitä voi vierittää toisten niskaan.
Ihmisillä,varsinkin naisilla on yleensä aika raju syyllisyydentunto luonnostaan ja syyllisyys asioistakin mistä ei pitäisi olla. Vähän vielä ulkopuolelta lisätty syyllisyys/syyllistäminen tahallinen,tahaton tai kuvitteellinen saa meidät itsemme voimaan usein niin pahoin, että kohta olemme itse sairaampia,kuin ihminen jota halusimme auttaa.

Muista pitää myös itsestäsi huolta, ei vain miehestäsi ja lapsestasi
:hug:

... Tämä ehkä kuulostaa huolestuttavammalta kuin onkaan. Yhä enemmän alan itsekin uskoa ettei hän mitään oikeasti tekisi, tai en tiedä! Ehkä hänen on vain pakko saada sanottua ääneen jotain "rajua", samoin tehdä jotain rajua, voisikohan olla niin että hän ei osaa käsitellä tunteitaan, joten se purkautuu sitten juuri näin?
Hänellä ei ole ROHKEUTTA tappaa itseään, mutta sen sijaan hän on suuttuessaan (vain suuttuessaan) niin äkkipikainen ja typerä että saa pelätä mitä keksii, ja kuten jo aiemmin kerroinkin, on kyse niin isosta asiasta, etten uskalla vähätellä asiaa. Uskon että hän voisi tehdä jotain.
Nämä "väärät" hälytykset ja valvomiset vievät vain voimia ja aikaa.

Minuthan voitaisiin tuomita yllytyksestä, jos sanoisinkin miehelleni että "anna mennä vaan"... Tekisi piruuttaankin mieli, mutta ei sentään... :ashamed: Jos kuitenkin sattuu jotain...

Rakastan miestäni PALJON, siksikin eroaminen tai hänen menettäminen olisi todella raskasta, en usko että selviäisin siitä kunnolla ikinä.

Mieheni tietää sen että väkivalta joko minua tai lasta kohtaan olisi viimeinen teko, silloin minä en antaisi enää vaihtoehtoja, SILLOIN minulle olisi yksi ja sama vaikka tappaisi itsensä, sillä väkivaltaa en tule elämässäni hyväksymään ikinä. (Toisaalta se olisi helpotuskin, samoin pettäminen...) Samana päivänä laittaisin avioeron vireille, lapsen takia. Mutta tosiaan väkivalta ei mieheni tapoihin kuulu.
Hänet on kasvatettu niin ettei ero ole hyväksyttävää, ulkopuolisten mielipiteillä on suurin merkitys. (Tämä sama vika on anopillanikin!).
Hänen vanhemmat ovat ihan normaaleja, tosin miehen äiti on se joka päättää kaiken ja juoksuttaa muita (ei tee töitä...) eli myös mieheni isää joka sitten tottelee kiltisti. Hui kauhistus, nyt vasta tajusin tuon, mieheni on kuin isänsä...! Mutta tietääkseni he ovat kuitenkin onnellisia (!?!). Eikä mieheni isä mielestäni valehtele, en ainakaan osaa kuvitella niin, mutta eihän minunkaan miehestä ulkopuoliset ikinä uskoisi...
Ai niin, sellainenkin outo juttu, että miehen vanhemmat eivät riitele, eivät ole kuulemma koskaan yhtä kertaa lukuunottamatta riidelleetkään, eikä sekään ole ihan tervettä, joka suhteeseen KUULUU riitely ja erimielisyydet kuitenkin kohtuullisessa määrin. Sen ajan kansalla ei varmaan vielä näytetty tunteita tms. mutta eikös silloin miehet ollut niitä komentelijoita eikä naiset? Hmm...
Anoppini ei ole uhkailutyyppiä, mutta hän on vihjailija. Hän ei sano suoraan, mutta antaa selkeästi ymmärtää eleillään/tuhahduksillaan tms. mitä ei hyväksy. Mieheni tiedän reagoivan näihin "tuhahduksiin" mutta jos hän vaatii tietää että mikäs nyt, niin vastaus voi olla vain että "ei mitään".
Anoppi on usein toisia haukkumassa, mutta ei sano kellekään mitään suoraan vaan ulkopuolisille näytetään hymynaamaa vaikka mikä olisi (tosi hyvä elämä, mistähän sekin tulee että täytyy teeskennellä ihmisille, joista ei pidä?). Hän on sen verran vanhanaikainen, että esim. ero ei varmasti kuuluisi hyväksyttäviin asioihin. Ja tämä väliin jätetty murrosikä ei myöskään ole hyväksyttävää, sen oireita ilmenee siis nykyisin minua kohtaan satunnaisesti. Toisaalta se menee myös varmaan aikanaan ohi, kun ei sitä ole edes jatkunut kuin vuoden tai pari? Ehkä ne tunteet vain pitää saada ilmaistua nyt jälkeen päin.

Ongelmia on joka suhteessa, mutta tuo valehtelu sai minut niin katkeraksi kun se vaan jatkui (ja jatkuu), että siksi eroa ajattelin. Yhdessä on oltu vasta reilu 6 vuotta.
Ei se olisi ollut helppoa, vaan todella raskasta. En silti välittäisi muiden ajatuksista, jokaisen on tehtävä omat päätökset oman elämänsä perusteella. Haaveilin jopa (jälkikäteen ajateltuna kuulostaa kyllä epärealistiselta) että mieheni tajuaisi järkiintyä eron aikana. Mutta valehtelu varmasti palaisi aikanaan taas kuvioon vaikka se hetkeksi taukoaisi, ja mistä edes tietäisin että taukoaisi? Haluaisin asua lähekkäin ja nähdä päivittäin (oikeastaan lapsen takia) mutta en puuttua tämän asioihin, haluaisin pysyä hyvissä väleissä ja rakastaa aivan kuten ennenkin, vain luottamus puuttuisi. Silti en usko, että mies tekisi ohareita esim. lapsen hakemisessa, varmasti hakisi silloin kuin olisi luvannutkin ja osaa silloin käyttäytyä.
Mieheni pelkää että hankkisin uuden miehen. Mutta en todellakaan. Jos yhdestä eroon pääsee niin en todellakaan uutta huolisi
:D en voisi kuvitellakaan tilannetta jossa tapaisin uuden miehen, jos kerran olen kokoajan kotona lapsen kanssa. Saati että muuten pystyisin, en oikein hyväksy isä- tai äitipuolia, lapselle on paras vain selkeä ero, ja kaksi välittävää vanhempaa ilman uusia kumppaneita.
Mies on ollut kyllä kateellinen aina, jos olen ollut jossain tekemisissä miesten kanssa, jopa pelkkä puhuminen (!) on herättänyt tässä jonkin laatuista suuttumusta, jos olen ihmisen kanssa peräti PUHUNUT, niin kai sitä nyt ihan kohteliaisuuttaankin saa ihmisten kanssa puhua? Mieheni ei ole saanut koskaan mitään vihaisia kateuskohtauksia, eikä varsinkaan myönnä mustasukkaisuuttaan mutta huomaan että hän vaivaantuu sellaisesta, muttei pura sitä suorasukaisilla puheilla tai kysymällä. Tai sitten se ei ole mustasukkaisuutta vaan huolta? Mutta edelleen ihmettelen miksi sellaisesta kantaa huolta. Mielestäni kukaan ei ole hänen luottamustaan pettänyt lapsuudessakaan, ainakaan mitään merkittäviä asioita ei pitäisi olla. Täytyykin kysyä... Muutenkin hyvä alkaa kaivamaan näitä lapsuuden asioita yhä enemmän esille. Ehkä en ole vieläkään selvillä kaikesta.
Mieheni tietää epänormaalin lapsuutensa, ja on siitä ERITTÄIN katkera vanehmmilleen, mutta siitä huolimatta hän ei sano mitään vaan jatkaa nöyristelyään.
Ei sano kavereillekaan mitään vastaan, naureskelee vain vaikka kuulisi jotain typerää/vastuutontakin. Ei siis uskalla mainita vakavissaan että "eikös tuo ole vähän vaarallista" tms. Hänen pitäisi ehkä hankkia sellaisia kavereita joilla on lapsia, mutta yhdelläkään ei vielä ole, toki siis seurakin tekee kaltaisekseen. Sen sijaan lapsen turvallisuudessa on hyvin tarkka kuten minäkin, ja saattaa jopa olla joissain asioissa tarkempi kuin minä! Pääasia että rakastaa ja välittää lapsestaan aidosti, lapsen kanssa tämä muuttuu kuin eri henkilöksi, uskaltaa komentaakin, toisin kuin aikuisia.

Kiitos jälleen. Toivottavasti en vaivaa liikaa. Enkä toki pahastu, ellei näitä jaksa kukaan lukea... Alan saada selkeämpää käsitystä tilanteesta kun tätä "jauhaa" vain, ja kiitollisena otan vastaan tietoa ja vinkkejä, myös siitä kuinka voisin itse aiheuttaa tai olla aiheuttamatta ongelmia. Olen vain kiitollinen suorasta puheesta. =)


:hug:
 
aloittaja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 23.03.2007 klo 20:08 Pohtija kirjoitti:
Harmi ettet näe tilanteeseen muuta ratkaisua. Tiedät kuitenkin ettet voi olla vastuussa kuin omasta ja lastesi elämästä, miehen elämästä ei tarvitse vastuuta kantaa. Sanot ettei teillä ole varaa ammattiapuun, mutta usein terapiaa tms. apua on tarjolla jopa maksutta. Jos omaa halua on, niin varmasti myös jonkinlaista paranemismahdollisuutta on aina olemassa! Miehelläsi selvästikin on mielenterveydessä häikkää. Itsemurhalla uhkailu ja kiristys ovat keinoja joita mieleltään terve ihminen ei tarvitse. Sen verran voin kuitenkin omien kokemuksieni kautta sanoa, että hoitamattomina mielenterveydelliset ongelmat vain pahenevat vuosien saatossa. Jos koet nyt jo olevasi umpikujassa, voi tilanne vuosien saatossa muuttua paljon paljon huonompaan suuntaan. Jos koet itse olevasi muuten terve ja normaali ihminen, tuollasen miehen kanssa eläminen saattaa saada sinutkin katkeroitumaan, sairastumaan. Eikä kenenkään ihmisen tarvitse uhrautua toisen takia ja jättää oma elämänsä elämättä.

On tietysti hyvä, että olet löytänyt yhden keinon purkautua, tämän keskustelupalstan. Olisiko mahdotonta, jos hakisitkin itse terapiaan, miehesi tietämättä ja saisit työstää asioita jonkun osaavan ihmisen kanssa?

En tiedä luinko huonosti, vai oletko vastannutkaan vielä, mutta mikä saa sinut jatkamaan vain miehen takia? Mitkä ovat ne syyt ettet sinä voisi kuvitella eroa? Välitätkö sinä mitä muut ajattelevat teistä? Löydätkö enemmän plussia vai miinuksia suhteestanne? Se, ettei miehesi ole väkivaltainen tai alkoholisoitunut, ei välttämättä ole tae, ettei hän niitäkin keinoja joskus voisi alkaa käyttää. En nyt tietenkään haluaisi maalailla piruja seinille, mutta jos on mielenterveysongelmia, kuten mainitsin, ne kasaantuvat hoitamattomina vuosien saatossa ja toisilla mukaan saattavat tulla myös esim lohdun etsiminen alkoholista tai jos mies tuntee, ettei saa sinua määräiltyä tarpeeksi itsemurhalla uhkailulla, voivat nyrkit alkaa puhua puolestaan.

Voimia sinulle!
Kiitos! :heart:

Minäkin uskon, että tuon itsekunnioituksen löytymiseen ei minun sanat auta vaan se vaatisi jo jonkun toisen ihmisen kertomaan sen.

Sekään ei ratkaise tietysti miehen valehtelua :ashamed:

Mieheni on harvinaisen hyvä puoliso ja isä muilta osin, joten ero edes ajatuksien esivaiheessa tuntui aluksi järjettömältä, mutta on totta että alkoholikin voi viedä mennessään, tai miksei sitten muuttuisi väkivaltaiseksikaan mutta se on kovin vaikeaa uskoa ainakin vielä toistaiseksi, ja ainakin ensimmäinen kerta jäisi viimeiseksi.
Jännittää, että jos nyt elämmekin 10 vuotta eteenpäin "turhaa", ja vasta sitten tapahtuu jotain, niin olen silloin ikään kuin pilannut 10 vuotta elämästäni sellaiseen, mikä ei olekaan niin ikuista kuin on luullut? Tietysti nytkin on se tilanne. Ties mitä puolia hänestä vielä käy ilmi?!

Niin kovasti vain toivoisin, että mies lakkaisi valkoiset valheensa ja voisimme jatkaa elämää kuten ennen. Poden vähän huonoa omaatuntoakin siitä että "pikkuasian" takia erosta puhelen, mutta omahan se on miehen valinta, kun olen kerran (useasti) antanut tilaisuuden lopettaa niin yksinkertainen asia kun valehtelu, niin ei sitten. Onhan se sitten niinkin että mies on se, joka ei minun vuokseni suostu niin pieneen pyyntöön. Valehtelu on tärkeämpää.
Kyllä minä ainakin toistaiseksi aion elää näin, kun olen nyt oppinut sivuuttamaan ajatuksista valehtelun, niin meillä menee todella hyvin. Teen myös mitä mies ehdottaa (jos ehdottaa, pikkuhiljaa...) joten eiköhän hän aikanaan opi harkitsemaan tekemisiään paremmin ja suhteuttaa niitä järkevämmäksi. Mies päästi minut (oikeastaan pakotti) tänään nukkumaan hetkeksi kun olin niin väsynyt, ja oli lapsenvahtina. Ym., Hänessä on PALJON HYVÄÄ, erittäin paljon. :heart:

:hug:
 

Yhteistyössä