Jo etukäteen kiitän kaikkia vastauksista, kaikki tulevat tarpeeseen. Olen 25vuotias nainen ja olen elänyt nyt avoliitossa mieheni kanssa kuukauden.
Kirjoitan tänne purkaakseni sydäntäni ja samalla toivoen, että löytäisin ihmisiä joiden kanssa keskustella ja ennen kaikkea kuulla ulkopuolisten mietteitä asian suhteen nyt.Kaikki tuki on nyt tarpeen.Minulla ei ole ystäviä joille puhua, ja tuntuu kuin olisin musertumassa.En jaksa enää itkeä,on kuin en tuntisi yhtään mitään.Kuin olisin tunteeton.
Olen siis kuukauden verran asunut mieheni kanssa.Tunnettu ollaan vähän yli kaksi kuukautta(niinpä!), ja vaikka myönnän että tuli hätiköityä niin päätös oli kuitenkin molempien. En tiedä...Olin tosi sokeana ihastuksesta.Lisäksi olen sairaalloisen kiltti.En osaa sanoa ei.En voi sanoa ei koska en tahdo satuttaa toista, mutta usein käy sitten niin että satutan itseäni.Minua on helppo vetää kuin pässiä narussa. Ja nyt tunnen olevani sellaisessa solmussa että en usko minulla olevan voimia selvitä.
Välitän miehestäni tosi paljon, mutta en enää pysty olemaan hänen kanssaan "rentoutunut".Olen kokoajan todella ahdistunut.Olen alkanut saamaan paniikkikohtauksia päivittäin ja odotan kuin kuuta nousevaa että hän lähtisi töihin.Kavahdan hänen kosketustaan ja vihaan kaikkia hänen tapojaan. Seksiä meillä ei ole ollut lainkaan yhteenmuuton jälkeen.Kaksi kertaa ja sekin on siinä.
Kun vain ajattelenkin että hän olisi jonkun muun kanssa,tai eroaisimme niin kyyneleet valuvat silmistäni.Haluan olla hänen kanssaan,hän on ihana ihminen.Välittävä,huumorintajuinen,rauhallinen ja luotettava.Miksi sitten käyttäydyn näin jos minulla on kaikki se mistä olen haaveillutkin? Eikö minulle mikään riitä?
Kuten jo edellä mainitsin, minua on helppo johdatella kun en henno sanoa ei. Hän sai minutkin innostumaan omakotitalosta ihan vanhempieni naapurissa.Pankissa ollaan jo käyty kysymässä lainaa ja kauppapaperit ovat allekirjoitusta vaille valmiit.Vasta eilen sain suuni auki ja kerroin että minusta on liian hätäistä ostaa omakotitalo vain parin kuukauden seurustelun jälkeen.Mieheni ei puhunut asiasta mitään, oli vain hiljaa (mökötyksen merkki), mutta vanhempani melkein haukkuivat minut pystyyn. He sanoivat että jos kieltäydyn asuntokaupasta niin katuisin myöhemmin. Ehkä katuisinkin, onhan talo ihana ja koirillakin olisi tilaa juosta pihalla.Mutta entä tulevat vastoinkäymiset? Olenko teidän mielestänne nyt liian itsekäs? Sellaiseksi itseni tunnen.
Vanhempani ovat ainoita joiden kanssa olen aina voinut puhua kaikesta.Mutta nyt he ovat molemmat kääntäneet selkänsä. Äiti haluaisi suhteemme kestävän koska pitää niin miehestäni.Ja onhan se niin ettei minulla koskaan ennen ole noin ihanaa miestä ollutkaan. Tunnen itseni hirviöksi... Nytkin olen ollut niin masentunut että käytös on heijastunut mieheeni. En puhu mitään ja olen etäinen, jopa kylmä.Huomaan että hän kärsii tilanteesta.En halua tahallani käyttäytyä kylmästi enkä ilkeästi, mutta silti niin käyttäydyn...
Keskustelun jaloa taitoa emme osaa kumpikaan... Minulla on vaikeuksia saada alussa suuni auki, ja kun saan viimein puettua sanoiksi tunteeni niin toinen on vain hiljaa. Ja sitä pelkkää hiljaisuutta voi kestää jopa päivän.Hänen kanssaan on miltei mahdotonta keskustella kun hän pitää kaiken sisällään.-Ja silloin minä tunnen itseni tyhmäksi kun olen puhunut kuin papupata. Emme ole vielä kertaakaan riidelleet, joten en tiedä minkälainen hän on suuttuessaan tms. Mitä loppujen lopuksi tiedän? Tavallaan on vasta tutustumisvaihe menossa. Hänen vanhempansa asuvat parin kilometrin päässä, ja olen miettinyt jos hän menisi hetkeksi sinne.Saisin vähän omaa kallista aikaani, ja mietittyä näitä asioita rauhassa. Toisaalta, jos passitan hänet vanhemmilleen niin koko hänen sukunsa pitää minua hirviönä. Kunpa he tietäisivät miltä minusta tuntuu! Kunpa joku ymmärtäisi...
Kirjoitan tänne purkaakseni sydäntäni ja samalla toivoen, että löytäisin ihmisiä joiden kanssa keskustella ja ennen kaikkea kuulla ulkopuolisten mietteitä asian suhteen nyt.Kaikki tuki on nyt tarpeen.Minulla ei ole ystäviä joille puhua, ja tuntuu kuin olisin musertumassa.En jaksa enää itkeä,on kuin en tuntisi yhtään mitään.Kuin olisin tunteeton.
Olen siis kuukauden verran asunut mieheni kanssa.Tunnettu ollaan vähän yli kaksi kuukautta(niinpä!), ja vaikka myönnän että tuli hätiköityä niin päätös oli kuitenkin molempien. En tiedä...Olin tosi sokeana ihastuksesta.Lisäksi olen sairaalloisen kiltti.En osaa sanoa ei.En voi sanoa ei koska en tahdo satuttaa toista, mutta usein käy sitten niin että satutan itseäni.Minua on helppo vetää kuin pässiä narussa. Ja nyt tunnen olevani sellaisessa solmussa että en usko minulla olevan voimia selvitä.
Välitän miehestäni tosi paljon, mutta en enää pysty olemaan hänen kanssaan "rentoutunut".Olen kokoajan todella ahdistunut.Olen alkanut saamaan paniikkikohtauksia päivittäin ja odotan kuin kuuta nousevaa että hän lähtisi töihin.Kavahdan hänen kosketustaan ja vihaan kaikkia hänen tapojaan. Seksiä meillä ei ole ollut lainkaan yhteenmuuton jälkeen.Kaksi kertaa ja sekin on siinä.
Kun vain ajattelenkin että hän olisi jonkun muun kanssa,tai eroaisimme niin kyyneleet valuvat silmistäni.Haluan olla hänen kanssaan,hän on ihana ihminen.Välittävä,huumorintajuinen,rauhallinen ja luotettava.Miksi sitten käyttäydyn näin jos minulla on kaikki se mistä olen haaveillutkin? Eikö minulle mikään riitä?
Kuten jo edellä mainitsin, minua on helppo johdatella kun en henno sanoa ei. Hän sai minutkin innostumaan omakotitalosta ihan vanhempieni naapurissa.Pankissa ollaan jo käyty kysymässä lainaa ja kauppapaperit ovat allekirjoitusta vaille valmiit.Vasta eilen sain suuni auki ja kerroin että minusta on liian hätäistä ostaa omakotitalo vain parin kuukauden seurustelun jälkeen.Mieheni ei puhunut asiasta mitään, oli vain hiljaa (mökötyksen merkki), mutta vanhempani melkein haukkuivat minut pystyyn. He sanoivat että jos kieltäydyn asuntokaupasta niin katuisin myöhemmin. Ehkä katuisinkin, onhan talo ihana ja koirillakin olisi tilaa juosta pihalla.Mutta entä tulevat vastoinkäymiset? Olenko teidän mielestänne nyt liian itsekäs? Sellaiseksi itseni tunnen.
Vanhempani ovat ainoita joiden kanssa olen aina voinut puhua kaikesta.Mutta nyt he ovat molemmat kääntäneet selkänsä. Äiti haluaisi suhteemme kestävän koska pitää niin miehestäni.Ja onhan se niin ettei minulla koskaan ennen ole noin ihanaa miestä ollutkaan. Tunnen itseni hirviöksi... Nytkin olen ollut niin masentunut että käytös on heijastunut mieheeni. En puhu mitään ja olen etäinen, jopa kylmä.Huomaan että hän kärsii tilanteesta.En halua tahallani käyttäytyä kylmästi enkä ilkeästi, mutta silti niin käyttäydyn...
Keskustelun jaloa taitoa emme osaa kumpikaan... Minulla on vaikeuksia saada alussa suuni auki, ja kun saan viimein puettua sanoiksi tunteeni niin toinen on vain hiljaa. Ja sitä pelkkää hiljaisuutta voi kestää jopa päivän.Hänen kanssaan on miltei mahdotonta keskustella kun hän pitää kaiken sisällään.-Ja silloin minä tunnen itseni tyhmäksi kun olen puhunut kuin papupata. Emme ole vielä kertaakaan riidelleet, joten en tiedä minkälainen hän on suuttuessaan tms. Mitä loppujen lopuksi tiedän? Tavallaan on vasta tutustumisvaihe menossa. Hänen vanhempansa asuvat parin kilometrin päässä, ja olen miettinyt jos hän menisi hetkeksi sinne.Saisin vähän omaa kallista aikaani, ja mietittyä näitä asioita rauhassa. Toisaalta, jos passitan hänet vanhemmilleen niin koko hänen sukunsa pitää minua hirviönä. Kunpa he tietäisivät miltä minusta tuntuu! Kunpa joku ymmärtäisi...